Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.
Napoleonin sotien jälkeen Euroopan edustajat tapasivat Wienissä syyskuusta 1814 kesäkuuhun 1815. Itävallan ulkoministeri Klemens von Metternichin johtamana kongressi jakoi Euroopan uudelleen ja loi perustan pitkälle rauhan ajalle. Habsburgin valtakunta laajeni, mutta rajoittui keskiseen Eurooppaan. Habsburgit menettivät Belgian ja maansa Lounais-Saksassa, mutta saivat muut ennen vuotta 1792 hallitsemansa maat ja lähes kaikki ne, jotka olivat saaneet haltuunsa sodan aikana, mukaan lukien Salzburgin. Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa ei luotu uudelleen, mutta sen tilalle luotiin Saksan liitto, johon kuului 35 itsenäistä ruhtinaskuntaa ja neljä vapaakaupunkia. Itävallalla oli pysyvä puheenjohtajuus liitossa ja luultavasti enemmän todellista vaikutusvaltaa Saksassa kuin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan aikana. Sillä oli myös hallitseva asema Italiassa, missä sille kuuluivat Lombardia ja Venetsia.[1]
Sodanaikaiset liittolaiset, Itävalta, Britannia, Venäjä ja Preussi päättivät kongressin solmimalla neliliiton, joka velvoitti ne pitämään yllä rauhansopimuksen järjestelyä. Toisessa sopimuksessa, Venäjän keisari Aleksanteri I:n ehdottamassa Pyhässä Allianssissa, Euroopan monarkit sopivat toimivansa kristillisten periaatteiden, hyväntekeväisyyden, rauhan ja rakkauden mukaan. Allianssilla oli vähän merkitystä, mutta se antoi tuen Itävallan, Venäjän ja Preussin pyrkimyksille pitää yllä Euroopan monarkioita jumalattomien tasavaltalaispyrkimysten edessä.
Itävallasta tuli Wienin kongressin jälkeen yksi Euroopan suurvalloista. Tosin sen valta-asema ja koskemattomuus vaativat läpi 1800-luvun vähintään yhden toisen suurvallan tukea. Itävallan edut olivat turvattuina niin kauan kuin liittolaiset olivat valmiit pitämään yllä kongressinjärjestelmää rauhan, järjestyksen ja vakauden saavuttamiseksi Euroopassa. Tosin muut suurvallat, jotka olivat kykenevämpiä puolustamaan etujaan voimakeinoin, eivät aina jakaneet Itävallan omistautumista Metternichin luomukselle.
Metternich sai aluksi pidettyä Euroopan johtajien mielipiteen Itävallan etujen mukaisena. Hän piti Espanjan ja Napolin vallankumouksia ja vallankumouksellista toimintaa Saksassa esimerkkinä liberalismin vaaroista ja sai Venäjän ja Preussin puolelleen. Britannia tuki myös Itävaltaa, koska maille oli yhteisenä etuna Itävallan johtajuus Saksassa, Ranskan pitäminen erossa Italian asioista ja Osmanien valtakunnan tukeminen Venäjän vaikutusvallan kasvun estämiseksi Balkanilla. Muiden suurvaltojen tuki heikkeni Itävallalle 1820-luvun puolen välin jälkeen. Venäjä sekaantui yhä enemmän Balkanin asioihin ja Britannian politiikkaan vaikutti sen sitoutuminen liberaaliin politiikkaan.
Metternich sai Venäjän ja Preussin puolelleen jälleen 1830-luvun alussa, kun toinen sarja vallankumouksia ravisteli Eurooppaa. Jopa Britannia palasi yhteistyöhön muiden suurvaltojen kanssa estääkseen Ranskaa saamasta jalansijaa Egyptissä. Metternich ei kuitenkaan pystynyt vastaaman Preussin perustaessa Saksan tulliliiton 1834. Itävalta jäi tulliliiton ulkopuolelle muiden Saksan valtioiden yhdentyessä taloudellisesti, mikä johti lopulta Saksan yhdistymiseen Preussin johdolla vuosisadan loppupuolella.
Sisäpolitiikka
Huolimatta Metternichin korkeasta profiilista, keisarin konservatiivinen näkemys ja vihamielisyys Ranskan vallankumouksen ideoita ja arvoja kohtaan hallitsivat sisäpolitiikkaa. Frans I piti sisäpolitiikan hoidon omalla vastuullaan kuolemaansa 1835 saakka. Vajaamielisen poikansa Ferdinand I:n puolesta hallitsevan valtiokonsiilin jäsenten valinta takasi Fransin politiikan jatkumisen vuoden 1848 vallankumouksiin asti.
Frans I:n tavoite oli antaa alamaisilleen hyvät lait ja materiaalinen hyvinvointi. Tämän hän uskoi pitävän mielialat rauhallisina. Uusi rikoslaki säädettiin 1803 ja siviililaki 1811. Poliittinen ja kulttuurielämä pidettiin kuitenkin tiukassa valvonnassa nationalismin ja liberalismin leviämisen estämiseksi. Nämä kaksi ideologiaa olivat uhka Fransin vallalle, koska radikaalit pyrkivät muodostamaan yhtenäisen saksalaisen kansallisvaltion Itävalta mukaan lukien. Habsburgien valtakunnan puitteissa liberaalit uudistukset olivat mahdottomia.
Poliittinen pysähtyneisyys ei kuitenkaan estänyt laajempaa sosioekonomista kehitystä. Vuonna 1843 Itävallan väkiluku oli jo 37,5 miljoonaa, joka oli 40 prosentin lisäys vuodesta 1792. Kaupunkiväestön koko kasvoi nopeasti ja Wienissä oli jo lähes 400 000 asukasta. Taloudellinen kehitys oli vakaata ja sota-ajan budjettivajeet korvautuivat lähes tasapainoisella budjetilla. Tämä saavutettiin leikkaamalla valtion menoja, eikä lisäämällä verotuloja. Itävallan kyky suojata etujaan ulkomailla tai lisätä sijoituksia kotimaassa jäivät siten tulojen puuttuessa pieniksi.
Vuonna 1848 vallankumouksia puhkesi kautta Euroopan. Helmikuun lopulla Ranskan toisen tasavallan julistaminen ravisteli konservatiivista Itävaltaa. Odotus sotaan lähdöstä johti Itävallassa taloudelliseen paniikkiin, joka toimi vallankumouksellisten eduksi. Maaliskuussa tapahtumat etenivät nopeammin kuin hallitus kykeni reagoimaan. Taantumuksen symboli Metternich oli ensimmäinen lähtijä. Hän erosi ja pakeni maaliskuun puolessa välissä, mikä johti vain suurempiin uudistusvaatimuksiin. Huhtikuussa hovi vahvisti Unkarin valtiopäivien vaatimat uudistukset. Toukokuussa hallitus oli pakotettu julistamaan edustuksellisesti valitun kokouksen perustamisesta. Ensimmäinen parlamentti Itävallan historiassa avattiin heinäkuussa 1848.
Osana Saksan liittoa saksankieliset Habsburgien maat joutuivat osalliseksi Saksan vallankumouksellisista mullistuksista. Saksan nationalistit ja liberaalit kutsuivat kokoon kokouksen Frankfurtissa toukokuussa 1848. Tämä kokous päätti Saksan liiton valtiopäivät ja oli esiaskel Saksan yhdistymiselle. Nationalismin ja liberalismin läheinen yhteys Saksassa joutui tällöin koitokselle. Böömin saksalaiset osallistuivat kokoukseen, mutta tšekit ja liberaalit hylkäsivät Böömin osallistumisen luotavaan Saksan valtioon. Heidän haaveenaan oli uudelleen luotu Habsburgien valtakunta, jossa Keski- ja Etelä-Euroopan slaavilaiset kansat saisivat tasa-arvoisen aseman saksalaisten ja unkarilaisten kanssa ja välttäisivät liittämisen Saksaan tai Venäjään. Hallitus antoi tukea suunnitelmalle ja tšekit kokoontuivat kesäkuussa Austro-slaavilaisessa kokouksessa Prahassa vastapainona Frankfurtin kokoukselle.
Kun konservatiivinen hallinto antoi myöten vallankumouksellisille voimille, kaksi sotilaskomentajaa alkoi palauttaa järjestystä, usein jättäen huomiotta hovin ohjeet. Kenraali Alfred Windischgrätz karkotti vallankumoukselliset Prahasta ja Wienistä ja palautti järjestyksen sotavoimin. Alppien eteläpuolelle kenraali Joseph Radetzky palautti Itävallan hallinnon Lombardia-Venetsiaan elokuussa.
Enää Unkari oli vallankumouksellisten käsissä kun Itävallan hallitus alkoi järjestäytyä syksyllä 1848. Perustuslailliselle kokoukselle esiteltiin marraskuussa joukko perustuslakiin sitoutuneita ministerejä. Ministerinpresidentti sitoi hallituksen toteuttamaan kansalaisvapaudet ja perustuslailliset instituutiot, mutta myös pitämään yllä valtakunnan yhtenäisyyden. Vajaamielinen keisari Ferdinand luopui virallisesti vallasta 2. joulukuuta 1848 ja hänen 18-vuotias veljenpoikansa Frans Joosef I kruunattiin keisariksi (hallitsi 1848–1916). Nuorta keisaria odotti kolme haastetta: palauttaa hallinnon auktoriteetti, murskata Unkarin kapina ja palauttaa Itävalta johtoasemaan Saksassa.
Ensimmäisen saavuttamiseksi hallitus julisti salaa laaditun perustuslain maaliskuussa 1849. Näin se nollasi perustuslaillisen kokouksen keskeneräisen työn. Perustuslaki takasi kansalaisvapaudet ja yhdenmukaisuuden lain edessä. Sen huomattavin saavutus oli koko valtakunnan kattavan keskitetyn hallinnon luominen.
Uusi perustuslaki pahensi tilannetta Unkarissa. Unkarin valtiopäivät syrjäytti keisarin ja julisti Unkarin itsenäiseksi. Vaikka Itävalta olisi saanut valtansa palautettua ominkin toimin, samanaikainen tilanne Saksassa vaati keisari Frans Joosefia pyytämään Venäjän keisarin apua. Kapina murskattiin tehokkaasti, joskin brutaalisti syyskuuhun 1849 mennessä.
Itävallan päätös luoda keskitetty valtio asetti myös ehdot Frankfurtissa työskenteleville Saksan yhdistäjille: Itävalta liittyisi yhtenäiseen Saksaan kaikkine alueineen, ei ainoastaan itävaltalaisin ja böömiläisin osin. Tämä oli ristiriidassa kokouksen aikaisemman päätöksen kanssa, joten kokous kääntyi yhtenäisen Saksan Grossdeutsch-mallista Kleindeutsch-malliin, joka merkitsi Saksaa ilman Itävaltaa. Kokous tarjosi Saksan kruunua Preussin kuninkaalle. Tarjottujen ehtojen vuoksi kuningas kuitenkin kieltäytyi huhtikuussa 1849. Kun Itävallan edustajat olivat vetäytyneet, tämä kieltäytyminen päätti Frankfurtin kokouksen työn. Saksan liitto palautettiin voimaan ja Itävalta oli siinä jälleen johtavassa asemassa. Preussi ja Itävalta jatkoivat kuitenkin kilpailuaan vaikutusvallasta ja johtoasemasta.
Uusabsolutismin epäonnistuminen
Aluksi uusi hallitus aikoi ilmeisesti toteuttaa maaliskuun 1849 uuden perustuslain mukaisesti luvatut instituutiot. 31. joulukuuta 1851 Frans Joosef kuitenkin kumosi perustuslain ja jätti voimaan vain kansalaisten yhdenvertaisuuden lain edessä ja maaorjuuden lakkauttamisen. Kansan edustus kumottiin kaikissa hallituselimissä. Vahvistaakseen uutta itsevaltiuden kautta hallitus kumosi myös joosefilaiset uskonnolliset määräykset, jotka olivat olleet jatkuvan konfliktin aihe kirkon kanssa. Vuonna 1855 hallitus solmi konkordaatin Pyhän istuimen kanssa, jossa kirkko tunnustettiin itsenäiseksi ja aktiiviseksi mielipidevaikuttajaksi. Sopimus aloitti uuden kauden hovin ja kirkon suhteissa.
Itsevaltiuden kausi, jonka tavoitteena oli luoda yhtenäinen, ylikansallinen valtio, oli kuitenkin vastakkainen yleisemmälle kehitykselle Euroopassa. Valtakunnan kansat eivät välttyneet Euroopassa vallalla olleilta saksalaisten, slaavien ja italialaisten nationalistisilta tunnoilta. Unkarissa aktiivinen vastustus Itävallan hallintoa kohtaan väheni, mutta passiivinen vastarinta kasvoi. Krimin sodan aikana Unkarin tilanne sai Itävallan alttiiksi Britannian ja Ranskan poliittisille ja taloudelliselle painostukselle. Kun Venäjä pyysi Itävallan tukea, Itävalta teeskenteli välittävänsä konfliktissa, mutta liittyikin liittolaisten puolelle. Kun Itävalta näin jätti korvaamatta Venäjän vuoden 1849 avun, se menetti Venäjän tuen asemalleen Saksassa ja Italiassa.
Ranska hyödynsi Itävallan ja Venäjän välirikkoa luomalla yhteentörmäyksen Itävallan ja Italian kansallismielisten kanssa. Tämä avasi Ranskalle tilaisuuden sotilaalliseen väliintuloon italialaisten tueksi 1859. Frans Joosef ei ollut halukas tekemään myönnytyksiä Preussille korvaukseksi Saksan liiton tuesta ja koska hän pelkäsi Ranskan ryhtyvän agitoimaan vaikeuksia Unkarissa, hän luopui Lombardiasta heinäkuussa 1859.
Epäonnistumiset eivät luvanneet hyvää kilpailussa Preussin kanssa Saksan yhdistymisestä, joten keisari alkoi hylätä yksivaltiutta ja hakea uskottavampaa poliittista perustaa. Hän kokeili erilaisia järjestelyjä houkutellakseen armeijan, katolisen kirkon, Saksan liberaalien, unkarilaisten, slaavien ja juutalaisten tukea. Näillä kaikilla oli vahva taloudellinen ja poliittinen asema valtakunnassa. Unkarilaisten tuen saavuttaminen oli kiireisintä, joten hallitus avasi salaiset neuvottelut 1862. Järjestely kaksoismonarkiasta oli muotoutumassa jo 1865, mutta neuvottelut ajautuivat umpikujaan ennen Preussin sodan syttymistä.
Häviö Saksassa
Koko 1860-luvun alun Itävalta elätti toiveita johtoaseman säilyttämisestä Saksassa, koska pienemmät ruhtinaskunnat suosivat ennemmin heikompaa Itävallan hallintoa kuin Preussin ylivaltaa. Kesällä 1864 oli kuitenkin selvää, että sota oli väistämätön, jotta Itävallan johtoasema saataisiin säilytettyä.
Itävallan ja Preussin seitsenviikkoisen sodan välitön syy oli Preussin halu vuonna 1866 liittää Holsteinin ruhtinaskunta itsensä. Itävalta ja Preussi olivat sotineet lyhyen sodan Tanskaa vastaan 1864 saadakseen enimmäkseen saksalaiset Schleswigin ja Holstein ruhtinaskunnat hallintaansa. Ennen lopullista päätöstä maiden kohtalosta, Preussi otti Schleswigin hallintaansa ja Itävalta Holsteinin. Huhtikuussa 1866 Preussi kuitenkin juonitteli Italian kanssa kahden rintaman sodan Itävaltaa vastaan saadakseen Holsteinin ja Italia Venetsian. Itävalta yritti pitää Italian pois sodasta myöntymällä viime hetkellä luovuttamaan Venetsian sille, mutta Italia liittyi silti sotaan Preussin rinnalla. Itävalta voitti taisteluja Italiaa vastaan, mutta hävisi ratkaisevan Königgrätzin taistelun (nykyisessä Hradec Královéssa Tšekissä) Preussia vastaan heinäkuussa 1866.
Lyöty Itävalta myöntyi Saksan liiton purkamiseen ja hyväksyi Preussin hallitseman Pohjois-Saksan liiton luomisen. Siitä tuli 1871 perustetun Saksan valtakunnan perusta. Etelä-Saksan valtiot Baijeri, Baden, Württemberg ja Hessen-Darmstadt jäivät riippumattomiksi ja itsenäisiksi ja olisivat teoriassa saattaneet liittyä Itävaltaan. Kuitenkin niiden sotilaalliset ja taloudelliset siteet Preussiin sanelivat tuollaista mahdollisuutta vastaan. Viimeinen Itävallan alue Italiassa, Venetsia, liitettiin Italiaan.
Häviö sodassa Preussia vastaan osoitti, että Itävalta ei ollut enää suurvalta. Frans Joosef asetti kolme tavoitetta palauttaakseen Itävallan johtoaseman Saksassa; suurvalta-aseman palautus, vastaaminen Preussin siirtoihin Etelä-Saksassa ja sodan välttäminen lähitulevaisuudessa. Suhteiden palauttaminen Unkariin oli esiehtona suurvalta-aseman palauttamiseksi, joten uusi ulkoministeri Friedrich Ferdinand von Beust ryhtyi toimiin neuvottelujen viemiseksi päätökseen unkarilaisten kanssa. Keväällä 1867 saavutettiin kompromissiratkaisu, jonka Unkarin parlamentti hyväksyi laiksi.
Vuoden 1867 kompromissi, Ausgleich, jakoi Habsburgien valtakunnan kahteen erilliseen valtioon, joilla oli samat oikeudet yhteisen hallitsijan alla. Virallisesti valtiot olivat Unkari ja "Keisarillisessa neuvostossa edustetut kuningaskunnat ja maat" – jälkimmäinen nimi oli kömpelö ilmaus, koska ei-unkarilaisille valtakunnan osille ei ollut historiallista nimeä. Epävirallisesti läntinen osa oli Itävalta tai Cisleithania maita erottavan Leithajoen mukaan. Kaksoismonarkiasta käytetty nimi oli Itävalta-Unkari.
Kahdella kansallisella hallituksella ja lainsäädännöllä Wienissä ja Budapestissa oli lisäksi yhteinen hallitus, johon monarkki kuului. Hänellä oli lähes rajaton valta ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Yhteiseen hallintoon kuului ulkoministeriö, sotaministeriö ja talousministeriö diplomaattisiin ja sotilastarkoituksiin. Yhteisen parlamentin puutteessa valtakunnan yhteisiä asioita neuvoteltiin molempien puoliskojen edustajien yhtäaikaisilla tapaamisilla, joiden välillä vaihdettiin kirjallisia muistiinpanoja. Tapaamisten pääasia oli yhteinen talouspolitiikka ja tulliliitto, josta piti sopia uudelleen joka kymmenes vuosi.
Itävallan parlamentti hyväksyi vuoden 1867 kompromissin lainsäädäntöönsä loppuvuodesta. "Joulukuun perustuslaki" oli saksankielisten liberaalien tuotos, joka saatiin aikaan koska tšekkiedustajat boikotoivat parlamenttia. Joulukuun perustuslaki seurasi tarkasti vuoden 1849 perustuslakia, eikä asettanut hallitsijalle merkittäviä rajoituksia ulko- tai turvallisuuspolitiikassa, mutta lisäsi Itävallan kansalaisten perusoikeuksia. Parlamentin alahuoneen valitsi tarkoin rajattu äänestäjäkunta, noin 6 % miespuolisesta väestöstä. Paikkoja jaettiin maakuntien ja neljän curian, sosioekonomisen ryhmän, mukaan joihin kuului suurmaanomistajia, kaupunkeja, kauppakamareita ja talonpoikaisyhteisöjä.
Nojaamalla kahteen hallitsevaan kansallisuuteen, saksalaisiin ja unkarilaisiin, Itävalta-Unkari saavutti suhteellisen taloudellisen ja poliittisen vakauden. Muut kansallisuudet, eritoten slaavit, eivät saaneet vastaavaa poliittista asemaa. Unkari käytti nimenomaisesti vaikutusvaltaansa estämään sellaisen mahdollisuuden. Unkari tulkitsi sopimusta niin, että Itävallan piti säilyttää yhtenäisvaltion asemansa, ja minkäänlainen liittovaltiojärjestely tšekit huomioon ottaen olisi hajottanut kaksoismonarkian.
Lopullinen johtoaseman menetys Saksassa
Koska Venäjä oli liitossa Preussin kanssa, ja Britannia vajonnut eristyneisyyteensä, Itävalta-Unkari lähestyi Ranskaa vahvistuakseen Preussiin nähden. Ranska janosi valloituksia Preussin kustannuksella, joten se oli halukas liittoon. Yhteistyö ekspansiivisen Ranskan kanssa oli kuitenkin ristiriidassa Itävalta-Unkarin halun kanssa olla Saksan johtaja ja puolustaja. Liittosuhteen menestys riippui siten Ranskan asemasta Etelä-Saksan puolustajana Preussia vastaan, jossa se epäonnistui.
Ranska julisti sodan Preussille ja hyökkäsi Saksaan heinäkuussa 1870. Etelä-Saksan valtiot liittyivät Ranskan–Preussin sodassa Preussin puolelle, ja ulkoministeri Beustin yritykset saada niitä etääntymään Preussista olivat siten menneet. Itävalta seurasi sivusta kun alivoimaisena pidetty Preussi peittosi Ranskan nopeasti ja selvästi. Tammikuussa 1871 Preussi yhdisti Saksan perustamalla toisen Saksan keisarikunnan ilman Itävaltaa.
Itävalta ei mitenkään kyennyt peruuttamaan Preussin voittoa, joten sen ulkopolitiikan suuntaa oli muutettava. Unkarilainen kreivi Gyula Andrássy korvasi Beustin ulkoministerinä ja valtakunnan ulkopolitiikka alkoi heijastaa unkarilaisten venäjänvastaisuutta. Ennen vuoden 1871 loppua Itävalta-Unkari ja Saksa toimivat yhdessä ulkopolitiikan alalla.
Diplomaattinen yhteistyö Saksan kanssa auttoi pitämään yllä Itävalta-Unkarin sisäistä vakautta. Jääminen yhtenäisen Saksan ulkopuolelle oli šokki Itävallan saksalaisille, jotka olivat perustelleet johtoasemaansa Habsburgien valtakunnassa johtajuusasemallaan saksalaisten joukossa. Saksan ulkopuolelle jääneinä he olivat vain yksi Itävalta-Unkarin monista kansallisuuksista ja muodostivat vain hiukan yli kolmanneksen valtakunnan asukkaista. Jos Preussin johtama Saksan valtakunta olisi jäänyt vihamieliseksi, Itävalta-Unkarin saksalaiset alueet olisivat voineet olla sen laajentumishaaveiden kohde, kuten monet muut alueet olivat Itävalta-Unkaria ympäröivien kansallisvaltioiden haaveissa. Itävalta-Unkarin liittolaisena Preussi kuitenkin etääntyi suursaksalaisista nationalisteista ja anneksiohaaveet jäivät poliittisesti merkityksettömiksi. Mutta koska itävallansaksalaisilla ei enää ollut takanaan laajemman saksalaisväestön tuki, monet tunsivat itsensä uhatuiksi ja haavoittuvaisiksi. Saksankielisten nationalismi alkoi saada pelon ja vihamielisyyden vaikutteita aikaisempien vuosikymmenten vapaamielisen nationalismin sijaan.
Itäkysymys
Kun Itävalta-Unkari oli toipunut Saksan ja Italian aiheuttamista takaiskuista, katseet kääntyivät kohti itää, jossa Osmanien valtakunnan heikkenevä mahti teki Balkanista kansainvälisen kilvoittelun kohteen. Ulkoministeri Andrássy vastusti kaikkia aluelaajennuksia Balkanilta, koska ne olisivat lisänneet valtakunnan slaavilaisen väestön määrää. Sen sijaan hän kannatti Turkin vallan säilyttämistä Venäjän laajenemisen estämiseksi. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista, joten estääkseen Venäjän vaikutusvallan kasvua jo itsenäistyneissä Balkanin maissa (Serbia, Montenegro, Kreikka ja Romania), Itävalta-Unkari joutui sopimaan Venäjän kanssa etupiirien jaosta.
Saksa oli liitossa sekä Venäjän, että Itävalta-Unkarin kanssa, joten se toimi välittäjänä estääkseen sodan liittolaistensa välillä 1870-luvulla. Saksan rajoitusyritys oli niin tehokas Venäjän suhteen, että maiden välit viilenivät huomattavasti Saksan mitätöityä Venäjän valloitukset Venäjän–Turkin sodan (1877–1878) jälkeen. Saksan tuella Itävalta-Unkari miehitti Bosnia ja Hertsegovinan osana sodan jälkeistä rauhantekoa. Andrássy ei kuitenkaan liittänyt maata suoraan Itävalta-Unkariin, vaan se jäi nimellisesti Osmanien valtakunnan alaisuuteen Itävalta-Unkarin miehittäessä sitä.
Saksan ja Venäjän suhteiden katkettua Itävalta-Unkari hyödynsi Saksan heikkoa asemaa Ranskaa vastaan ja solmi Venäjän vastaisen liiton. Kaksiliitossa Itävalta-Unkari ja Saksa puolustaisivat toisiaan Venäjän hyökkäystä vastaan, mutta Saksan–Ranskan sodan uhatessa Itävalta jäisi puolueettomaksi, jollei Venäjä olisi mukana. Kaksiliitto vei Itävalta-Unkarin mukaan Otto von Bismarckin liittosuhteiden verkkoon ja diplomaattisiin manöövereihin. Maa joutui siten osalliseksi Ranskan ja Britannian vastaisista konflikteista, vaikka sillä ei ollut näiden maiden kanssa vastakkaisia etuja. Saksan, Italian ja Itävalta-Unkarin vuonna 1882 solmima kolmiliitto oli suunnattu Italian ja Saksan kannalta Ranskaa vastaan, mutta ei selvittänyt Itävallan ja Italian välisiä kiistoja.
Suurvaltojen valloitushaaveet Balkanilla vähenivät 1890-luvulla, kun Afrikka ja Kaukoitä siirtyivät siirtomaakilpailun kohteeksi. Vaikka Itävalta-Unkari ei ollut mukana siirtomaavaltauksissa, Venäjä oli. Sen etuja palveli voimassa olevan tilanteen säilyttäminen Balkanilla. Kuitenkin vuonna 1903 Serbia, Balkanin maa, jonka suurvallat olivat asettaneet Itävalta-Unkarin etupiiriin, aloitti ekspansion Itävalta-Unkaria vastaan. Ilman Venäjän tukea Serbian uhka ei kuitenkaan ollut merkittävä.
Sisäiset kehitykset
Tšekit boikotoivat Itävallan parlamenttia, joten saksankieliset liberaalit hallitsivat hallitusta 1870-luvun lopuille asti. He käyttivät asemaansa estääkseen kaikki tšekkien ja puolalaisten aseman parannukset kaksoismonarkian alkupäivinä. Vuonna 1873 vaalilakia muutettiin edelleen siten, että saksankielisen kaupunkiväestön ja juutalaisten edustus suureni. Liberaalien politiikka suuntautui kirkkoa vastaan. Vallasta heidät kuitenkin pudotti lopulta ulkopolitiikka 1879. Liberaalit vastustivat Bosnia ja Hertsegovinan liittämistä Itävalta-Unkariin, jota keisari taas kannatti. Parlamentti vaati ulkopolitiikassa valtuuksia, jonka Frans Joosef näki oman rajattoman valtansa loukkauksena.
Liberaalien jälkeen hallituksen muodosti Eduard Taaffe. Hänen hallituksensa edusti hovin etuja, ja nautti laajaa tukea uskonnollisilta puolueilta, saksankielisiltä konservatiiveilta, puolalaisilta ja tšekkiläisiltä edustajilta, jotka olivat päättäneet boikottinsa. Laajan parlamentaarisen kannatuksensa ansiosta hallitus toimi tehokkaasti. Tšekit saivat kielellisiä ja kulttuurillisia myönnytyksiä, mutteivät poliittisia. Tšekin kielen laajentunut käyttö herätti kuitenkin närää Böömin saksankielisessä vähemmistössä.
Taaffen hallitus uudisti vaalilakia 1883, lisäten äänioikeutettujen määrää ja heikentäen liberaalien kannatusta. Vielä laajempi uudistusesitys tehtiin 1893, kun eri kansallisuuksien välit olivat kiristyneet vuoden 1891 vaalien aikana. Ehdotettu uudistus olisi antanut yleisen äänioikeuden yli 25-vuotiaille mieskansalaisille ja siten heikentänyt edelleen kaupunkien keskiluokan kannattamien liberaalien nationalistien asemaa. Ehdotus koki laajaa vastustusta hallituksen tukijoissa ja Taaffe erosi.
Etniset jännitteet eivät laantuneet vaikka vuoden 1893 esityksen suuntainen laki viimein asetettiin voimaan. Koska parlamentti oli hajanainen kansallisesti ja poliittisesti, ministeripresidentti kreivi Kasimir Badeni tarjosi tšekeille uusia myönnytyksiä 1897 saadakseen tuen tulli- ja kauppaneuvotteluihin Unkarin kanssa. Myönnytykset koskivat tšekin käyttöä valtionhallinnossa, ja ne raivostuttivat saksankieliset itävaltalaiset. Böömissä, Wienissä ja Grazissa puhkesi väkivaltaisia levottomuuksia ja lähes vallankumouksellista liikehdintää. Badenin hallitus kaatui. Koska parlamentista ei saatu koottua enemmistöä edustajista minkään asiaan taa, hallitus käytti hätätilavaltuuksia, joiden avulla keisari saattoi säätää lakeja parlamentin ollessa lomalla.
Poliittinen umpisolmu oli seurausta rakennemuutoksesta, joka kiristi yhteiskuntaluokkien ja kansallisuuksien välejä. Vuoden 1873 talousromahduksen seuraukset oli ohitettu ja Itävalta oli vakaassa teollistumis- ja kaupungistumiskehityksessä. Vuonna 1890 se oli idän ja etelän maatalousyhteiskuntien ja Länsi-Euroopan teollistuneiden maiden välissä myös kehityksellisesti.
Ensimmäisenä taloudellisen voimansa käänsivät poliittisesti saksankielinen keskiluokka ja juutalaiset. Vaikka näiden etuja ajava liberaalihallitus oli kaatunut 1879, hallituksen piti ottaa huomioon keskiluokan edut pitääkseen yllä vakautta. Keskiluokan nousun myötä entinen aatelin ja kirkon asema heikkeni. Monet aateliset saivat näkyviä paikkoja hallituksessa, mutta virkamiehistö oli viemässä heidän entiset tehtävänsä. Kirkolle vuoden 1855 konkordaatti oli sen vaikutusvallan huippukohta. Liberaalien kirkonvastaiset lait ja konkordaatin kumoaminen 1870 olivat vieneet sen vaikutusvaltaa. Kansan parissa kirkon kannatus oli kuitenkin laajaa. Uusi katolilainen liike otti muodon paavin vuoden 1891 sosiaalisuutta korostavan ensyklikan Rerum Novarum perusteella. Syntyi kristillissosiaalinen puolue (Christlichsoziale Partei, CSP). Se oli enimmäkseen kaupunkilaispohjainen. Paavin ensyklika ei saanut konservatiivista piispakuntaa hyväksymään uutta puoluetta, vaan he jatkoivat vanhempien kirkollisten puolueiden parissa.
CPS tuki oli aluksi laajinta Wienissä, jossa se hallitsi kaupunginhallintoa vuosisadan vaihteessa. Kuitenkaan puolue ei saanut tukea teollisuustyöläisten parissa, jotka kääntyivät tukemaan kilpailevaa sosiaalidemokraattista työväenpuoluetta (Sozialdemokratische Arbeiterpartei, SDAP). SDAP oli perustettu 1889 radikaali- ja maltillisten sosialistien yhteisessä konferenssissa ja se kannatti revisionistista marxilaista ohjelmaa. SDAPista hakivat turvaa myös monet juutalaiset antisemitistisen ja kansallismielisen liikkeen, toisen vallitsevan poliittisen suunnan, voimistuessa.
Poliittisen puolueetkaan eivät voineet olla huomioimatta kasvava kansallismielinen suuntausta 1800-luvun loppuvaiheilla. Liberaali liike hiljeni, koska se ei halunnut muuttaa itseään ainoastaan saksankieliseksi. Tyytymättömät liberaalit olivat avainhahmoja uusissa kansallisissa liikkeissä ja puolueissa. Vaikka CSP ja SDAP perustuivat ylikansalliselle ideologialle, nekin joutuivat hyväksymään ohjelmaansa saksalaista nationalismia. 1890-luvun lopulla saksanmieliset liikkeet yhdistyivät Saksalaiseksi rintamaksi. Sen vaatimukset olivat maltilliset, mutta vaatimus saksalaisten historiallisesti erityisen aseman aseman tunnustamisesta imperiumissa johti sen törmäyskurssiin muiden kansanryhmien kanssa.
Vuonna 1906 Balkanista tuli jälkeen suurvaltojen kamppailun kohde, kun Venäjän kiinnostus Balkaniin palasi, ja siitä tuli Serbian suurvaltatukija. Kriisi puhkesi 1908, kun Osmanien valtakunta alkoi siirtyä kohti perustuslaillista järjestelmää. Bosnia ja Hertsegovina, joka oli virallisesti Turkin vallassa, kutsuttiin lähettämään edustajansa uuteen Turkin parlamenttiin. Itävalta-Unkari vastasi tähän liittämällä miehittämänsä maan virallisesti itseensä. Se liennytteli Turkin vastalauseita rahallisella korvauksella. Diplomaattisesti teko oli kallis, sillä se herätti Venäjän ja Italian närkästystä ja etäännytti niitä Itävallasta. Samaan aikaan Britannia oli sopinut siirtomaakiistansa Ranskan ja Venäjän kanssa, ja solmi niiden kanssa Saksan keisarikunnan johtaman kolmiliiton vastapainoksi kolmisopimuksen 1907.
Bosnia-Hertsegovinan kriisin jälkeen Venäjä rohkaisi itsenäisiä Balkanin maita solmimaan liiton, jonka se tarkoitti Itävalta-Unkarin vastaiseksi. Uusi Balkanin liitto oli kuitenkin innostuneempi paloittelemaan Turkin haltuun jääneet Balkanin osat, ja se voitti Turkin ensimmäisessä Balkanin sodassa 1912. Liittolaiset kääntyivät toisiaan vastaan 1913 toisessa Balkanin sodassa, jossa Serbia kaksinkertaisti kokonsa ja väestönsä.
Ensimmäinen maailmansota
Itävalta-Unkari piti Venäjän tukemaa ja suurentunutta Serbiaa ensisijaisena uhkana, koska Serbian sotilastiedustelu tuki Habsburgien vastaisia ryhmiä ja toimi Bosnia ja Hertsegovinassa. Kun Bosnian nationalistit murhasivat kruununperijä Frans Ferdinandin ja hänen vaimonsa Sarajevossa 28. kesäkuuta 1914, epäilys Serbian syyllisyydestä oli vahva. Ajatus Serbian vastaisesta ennalta ehkäisevästä sodasta ei ollut uusi Wienissä, ja näytön heikkoudesta huolimatta Saksa oli valmis tukemaan liitolaistaan.
23. heinäkuuta Itävalta-Unkari jätti Serbialle ultimaatumin, joka oli suunniteltu mahdottomaksi täyttää. Päävaatimuksina Serbialle olivat Habsburgien vastaisten aktiviteettien tukahduttaminen ja Itävalta-Unkarin viranomaisten pääsy osallistumaan murhan tutkimuksiin. Serbia oli sovitteleva, muttei voinut hyväksyä kaikkia ehtoja. Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialla 28. heinäkuuta neuvottelematta asiasta enempää Saksan kanssa.
Venäjän päätös mobilisoida 30. heinäkuuta johti sodan laajenemiseen koko Eurooppaa kattavaksi. Saksan sotastrategia nojasi kahden rintaman sodan välttämiseen, joten sen täytyi lyödä nopeasti Ranska, ennen kuin Venäjä pääsisi täyteen valmiuteen. Saksa vastasi Venäjän liikekannallepanoon julistamalla välittömästi sodan Ranskalle ja Venäjälle. 4. elokuuta Britannia julisti sodan Saksalle, 6. elokuuta Itävalta-Unkari julisti sodan Venäjälle ja 12. elokuuta Ranska ja Britannia Itävalta-Unkarille.
Kun suurvallat olivat sodassa, ne pyrkivät etsimään liittolaisia pienemmistä maista. Huolimatta Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa sopimastaan kolmiliitosta, Italia ei ollut velvoitettu liittymään sotaan ja julistautui neutraaliksi. Saksa painosti Itävalta-Unkaria lahjoittamaan italialaisalueita Italialle vastineeksi sen tuesta. Myös kolmisopimuksen maat lupasivat lisäalueita sodan voiton jälkeen, joten Italia liittyi ympärysvaltoihin huhtikuussa 1915.
Vaikka Saksan ja Itävalta-Unkarin voitot itärintamalla keväällä 1915 paikkasivat Itävalta-Unkarin aikaisempia häviöitä, valtakunta ei ollut valmis pitkään sotaan ja taloudellinen tilanne muuttui kehnommaksi.
Keisari Frans Joosef I:n kuolema 21. marraskuuta 1916 vei Itävalta-Unkarilta merkittävän yhdistävän tekijän. Hänen 29-vuotias veljenpojanpoikansa Kaarle (h. 1916–1918) ei ollut valmis asemaansa keisarina. Tosin monarkian kohtalo ei enää riippunut keisarista, vaan sodan päätöksestä. Vaikka vallankumoukseen ajautunut Venäjä vetäytyi sodasta, itärintaman rauha ei auttanut länsirintaman sotaa. Yhdysvallat liittyi sotaan huhtikuussa 1917 ja Saksan hyökkäyksen epäonnistuttua keväällä 1918, se ei enää saarron näännyttämänä pystynyt jatkamaan taistelua.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Habsburgien Itävalta-Unkari paloiteltiin eri kansallisuuksien kesken. Maan saksalaisia jäi edustamaan Itävallan tasavalta.
Lähteet
Country Studies - Federal Research Division, Library of Congress.lähde tarkemmin?
Viitteet
↑Matti Klinge: Otavan suuri maailmanhistoria 14: Porvariston nousu, s. 12–13. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-08786-X
