Kaksiliitto oli vuonna 1879 solmittu puolustusliitto Saksan keisarikunnan ja Itävalta-Unkarin välillä. Se laajeni Italian mukaantulon myötä vuonna 1882 kolmiliitoksi. Vuoden 1879 sopimus muodosti kuitenkin sekä Saksan että Itävalta-Unkarin ulkopolitiikan pohjan aina vuoteen 1918 asti.^[1]

Kaksiliiton solmimisen taustalla oli Saksan, Itävalta-Unkarin ja Venäjän yhteisen kolmen keisarin liiton hajoaminen vuonna 1878 Venäjän ja Itävalta-Unkarin etujen jouduttua vastakkain Balkanin kriisissä. Saksa joutui tällöin valitsemaan toisen liittolaisistaan ja valtakunnankansleri Otto von Bismarck piti Itävalta-Unkaria Venäjää luotettavampana, tehokkaampana ja läheisempänä. Saksan keisari Vilhelm I vastusti yhteistyön rikkomista Venäjän kanssa ja varsinkin Venäjää vastaan suunnattua liittoa, mutta Bismarck taivutti hänet uhkaamalla erota. Liittosopimus Itävalta-Unkarin kanssa allekirjoitettiin 7. lokakuuta 1879.^[2]

Sopimuksessa osapuolet sitoutuivat antamaan toisilleen sotilaallista apua, jos toinen joutuisi Venäjän hyökkäyksen kohteeksi, sekä pysymään puolueettomina, jos hyökkääjä olisi jokin muu valtio. Bismarck uskoi sopimuksen turvaavan rauhan säilymisen, sillä Venäjä ei uskaltaisi käydä sotaan, jos tietäisi saavansa vastaansa kaksi suurta valtakuntaa yhdellä kertaa.^[1] Ensisijaisesti Venäjää ja toissijaisesti Ranskaa vastaan suunnattuna liitto vastasi nimenomaan Itävalta-Unkarin etuja, mutta täytti myös Bismarckin perustavoitteen Ranskan eristämisestä. Bismarck pyrki myös palauttamaan yhteistyön Venäjän kanssa ja onnistui Itävalta-Unkarin vastutuksesta huolimatta palauttamaan kolmen keisarin liiton vuonna 1881. Se ei kuitenkaan korvannut kaksiliittoa, joka säilyi edelleen voimassa.^[2]

Kaksiliitto laajeni kolmiliitoksi 20. toukokuuta 1882, kun myös Italia liittyi siihen.^[2]