Rotu muistuttaa faaraokoiraa, mutta on tätä kookkaampi ja rakenteeltaan solakampi. Kirsu ja korvat ovat lihanväriset. Silmät ovat huomiota herättävät ja meripihkan väriset. Kaksi karvanlaatua tunnetaan: lyhyt ja karkea. Lyhytkarvainen on näistä kahdesta yleisempi. Joidenkin mielestä on olemassa myös kolmas tyyppi, pitkäkarvainen, mutta suurin osa pitää pitkäkarvaisiakin karkeakarvaisina. Väritys on joko punainen, valkoinen tai punavalkoinen. Kellanruskea väri hyväksytään karkeakarvaisilla. Faaraokoirasta poiketen ibizanpodencolla valkoista väriä saa olla turkissa miten paljon tahansa. Säkäkorkeus on 60–72 cm ja paino 45–60 paunaa.
Luonne ja käyttäytyminen
Ibizanpodenco on yleensä hiljainen (suuri osa haukkuu vain harvoin) ja herkkä metsästyskoira, ja tulee hyvin toimeen lasten kanssa. Sisätiloissa ibizanpodencot ovat yleensä rauhallisia eivätkä seuraa omistajaansa varjon lailla. Se nauttii (ja tarvitsee) erityisesti vapaana juoksentelusta aina tavan takaa. Ibizanpodencon irtipidossa tulee muistaa rodun voimakas riistavietti. Sen lisäksi, että lähes jokainen ibizanpodenco lähtee liikkuvan riistan perään, hyvin monet myös etsivät aktiivisesti riistaa jäljestäen. Rotu on ilmeisen herkkä kylmälle, joten viileässä ilmastossa on viisainta käyttää vaatetusta.
Alkuperä
Ibizanpodencoa pidettiin useiden vuosien ajan yhtenä ikivanhoista koiraroduista. Uskottiin, että se oli kehittynyt muinaisessa Egyptissä, koska pyramidien seinissä on nähty kuvia, joissa esiintyy sen kaltaisia koiria. Kuitenkin Fred Hutchinson Cancer Research Centerin ja University of Washingtonin geneetikko Elaine Ostranderin mukaan uudet DNA-analyysit paljastavat, että rotu on oikeastaan melko nuori ja jalostettu muistuttamaan vanhempaa muotoa. New York Timesin tieteistoimittajan Mark Derrin mukaan Tri Ostranderin ja hänen kollegansa tri Leonid Kruglyakin yhteisessä tutkimuksessa "on löydetty geneettistä muuntelua, joka auttaa heitä erottamaan toisistaan 85 koirarotua ja tunnistamaan koiran rodun 99 prosentin varmuudella"
"Voimme nimetä koiran rodun, muttemme kertoa, millainen luonne sillä on", Ostrander vakuuttaa. "Saman rodun eri yksilöiden välillä on valtavia luonne-eroja." Tutkimuksen tulokset, jotka julkaistiin toukokuussa 2004 Science-lehdessä, saattavat auttaa sekä koirien että ihmisten sairauksien tutkimuksissa, koska tietyt rodut ovat alttiita joillekin samoille perinnöllisille sairauksille kuin ihmisetkin.[4]
Missä ibizanpodenco sitten oikeasti kehittyikään, sitä käytettiin jäniksen ja muun pienriistan metsästykseen Baleaareihin kuuluvalla Ibizalla. Se on nopea koira, joka voi metsästää kaikenlaisessa maastossa ja työskentelee näkö-, kuulo- ja hajuaistillaan. Espanjalaiset metsästäjät käyttävät ajoon enimmäkseen narttukoiria, joiden joukossa mahdollisesti uros tai pari, koska narttu on parempi metsästämään.
Karkeakarvaisen muunnoksen uskotaan kehittyneen risteytyksistä pohjoisempien metsästyskoirien kanssa.[5]
1950-luvulla eräs näyttelytuomari alkoi jalostaa tästä rodusta Mallorcalla omaa linjaansa. Tämän vuoksi toisinaan käytetään myös nimitystä podenco mallorquin. Ibizanpodenco on erityisen suosittu Kataloniassa, missä se tunnetaan nimellä ca eivissenc.[6]
Terveystilanne
Ibizanpodenco on tyypillinen vinttikoiratyyppinen alkukantainen metsästyskoira, sillä se kärsii vain harvoin perinnöllisistä sairauksista. Pienempiä terveysongelmia ovat sydänsairaudet ja allergiat; hyvin harvoin esiintyy myös aksonaalista dystrofiaa, harmaakaihia (HC), verkkokalvon dysplasiaa (RD) ja kuuroutta.[7] Ibizanpodencon omistajien tulisi antaa eläinlääkärin silmäpeilata koiransa ennen kuin niitä käytetään jalostukseen. Rodulla esiintyy myös kilpirauhasen vajaatoimintaa. Rotu on herkkä nukutusaineille ja elää normaalisti 12–14-vuotiaaksi.[8]
Lähteet
Ibizan Hound Care - Breeder Retriever, URL dated January 17, 2007
Coile, Caroline, Ph. D., Encyclopedia of Dog Breeds, Barron's Educational Series, 2005. Page 80.
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista. Alkuperäinen artikkeli: en:Ibizan Hound
↑Hancock, David. Sighthounds - Their Form, Their Function and Their Future, s. 142. The Crowood Press: Ramsbury, Marlborough, Wiltshire, 2012. ISBN 978-1-84797-392-4.
↑Canton, Mario. Levrieri e segugi primitivi, s. 197-199. Antonio Crepaldi Editore, 2012: Porto Viro, Italia.