Hilde Benjamin (o.s Lange, s. 5. helmikuuta1902Bemburg - 18. huhtikuuta1989Berliini) oli saksalainen oikeustieteilijä ja kommunistipoliitikko. Hän palveli Itä- Saksan oikeusministerinä, mutta hänet muistetaan sarjasta 1950-luvulla pidettyjä poliittisia oikeudenkäyntejä.
Hilde Lange syntyi nelilapsiseen, keskiluokkaiseen, perheeseen. Lapsi osoitti älykkyyttä ja oli perheen kapinallinen. Teini-ikäisenä hän julistautui ateistiksi. Erittäin hyvinä arvosanoja kerännyt Lange oli lukenut paljon, sai koulusta kunniamainintoja, mutta oli yksinäinen. Hän päätti opiskella oikeustiedettä ja liittyi Sosiaalidemokraattiseen opiskelijaliittoon.[1]
Kriittinen Lange ryhtyi pian kritisoimaan emopuoluettaan. Hänen mielestään se oli ponneton nousevaa uhkaa vastaan. Uhkana olivat väkivaltaiset ideologiat, fasismi ja kansallissosialismi. Hän ei myöskään uskonut enää siihen, että yhteiskunta tulee paremmaksi tekemällä kompromisseja ja reformeja. Häntä alkoi viehättää kommunismi ja sen lupaukset luokattomasta yhteiskunnasta. Hän lähestyi Saksan kommunistista puoluetta, joka julisti Neuvostoliiton johtamaa vallankumousta.[1]
Oikeustieteellisen tutkintonsa Benjamin suoritti valmiiksi vuonna 1924 ja täydet asianajajan oikeudet hän sai vuonna 1928.[1]
Kommunistiksi
Lange työskenteli asianajajana Berliinin köyhissä kaupunginosissa. Hän avioitui idealistisen juutalaistaustaisen lääkärin Georg Benjaminin kanssa. Pariskunnasta tuli pidetty köyhissä kaupunginosissa, he omistautuivat asialleen. Benjamin auttoi työtapaturmien uhreja saamaan heille lain mukaan kuuluneet korvaukset, yritti saada abortin lailliseksi ja hankkia naisille täydet oikeudet lain edessä. Pariskunta oli uhattu: SA-joukot uhkasivat pahoinpidellä heidät. Yksityiselämää pariskunnalla oli vähän, työpäivät olivat pitkiä. He saivat pojan, Michaelin, vuonna 1932.[1]
Kansallissosialismin vuodet
Kansallissosialistien tultua valtaan vuonna 1933 Georg Benjamin erotettiin koululääkärin virastaan. Hänet vietiin keskitysleirille huhtikuussa 1933, mistä pääsi vapaaksi joulukuussa 1933. Keskitysleirillä häntä oli pahoinpidelty ruumiillisesti ja henkisesti. Hän ei ollut menettänyt uskoaan kommunismiin. Hilde Benjamin oli yhtä vihattu. Hän oli puolustanut oikeudessa Ali Höhleriä, miestä, jonka väitettiin murhanneen Horst Wesselin. Uusi hallinto vei häneltä asianajajan toimiluvan.[1]
Hilde Benjamin oli aktiivisesti mukana kansallissosialismin vastaisessa toiminnassa halinnon ensimmäisinä vuosina, sillä hän uskoi, että työväenluokka voi kumota hallinnon. George Benjamin pidätettiin uudelleen vuonna 1936 ja tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankeuteen. Hänet murhattiin keskitysleirillä vuonna 1942. Hilde Benjamin työskenteli sotavuodet tehtaassa.[1]
Toisen maailmansodan jälkeen
Hilde Benjamin keskustelee nuorten kanssa, kuva vuodelta 1958.
Neuvostomiehitys antoi Benjaminille uuden alun. Hän oli kommunistiaktivistin leski ja tunnustettu antifasisti. Hän innostui politiikasta kun Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue (SED) perustettiin. Hän sai asianajajan lupansa takaisin ja toimi asianajana vuoteen 1947.[1][2]
Koska Hilde Benjamin oli havaittu luotettavaksi, hänet nimitettiin Saksan demokraattisen tasavallan korkeimman oikeuden varapresidentiksi. Neuvostoliitto kiristi otetettaan ja uudesta valtiosta tuli nopeasti stalinistinen diktatuuri. Puolue vaati Benjaminia lähettämään poikansa Michaelin koulutettavaksi Neuvostoliittoon. Hän protestoi hetken, mutta taipui asiaan, sillä se oli puolueen etu. Poika palasi kotimaahansa vuonna 1956. Virassaan hän johti poliittisia näytösoikeudenkäyntejä poliittisia toisinajattelijoita ja Jehovan todistajia vastaan. Häntä inhosivat ja pelkäsivät antikommunistit ja oman puolueen reformistit. Kansa kutsui häntä "punaiseksi giljotiiniksi", sillä hän oli antanut kaksi kuolemantuomiota. Lisäksi hän jakoi kahdeksan elinkautistuomiota ja yhteensä 109 vuotta pakkotyötä. Oikeudessa hän usein totesi syytetyille, että "meillä ei ole aikaa typerille selityksillesi".[1][2][3]
Berliinissä oli kansannousu kommunismia vastaan 17. kesäkuuta 1953. Hilde Benjamin nimitettiin sen jälkeen Saksan Demokraattisen tasavallan oikeusministeriksi. Hän hoiti virkaa vuoteen 1967 asti. Oikeusministerinä hänen maineensa kovan linjan kompromissittomana kommunistina vahvistui. Kaikki toisinajattelu oli hänen mielestään petturuutta. Toisaalta hänellä oli merkittävä osuus perhe- ja avioliittolainsäädännön uudistamisessa. Hänen lainsäädäntönsä teki naisille mahdollisuuden osallistua työelämään ja teki heistä tasa-arvoisia.[1][4]
Vuonna 1967 Itä-Saksan valtionpäämies Walter Ulbricht pyysi Benjaminia eroamaan oikeusministerin tehtävästään. Julkisuuteen kerrottiin syiden olleen terveydelliset, mutta kansainvälistä tunnustusta etsinyt hallinto ei halunnut pitää hallituksessaan kovan linjan stalinistia. Lännen puolella Benjaminista tehtiin julmaa pilaa ja häntä nimiteltiin julkisuudessa "maailman pahimmaksi naiseksi".[3][1] Ministeriytensä jälkeen Benjamin oli Saksan sosialistisen yhteinäisyyspuolueen keskuskomitean jäsen aina kuolemaansa saakka.[1]
Kritiikki
Saksan liittopresidentti Roman Herzog piti häntä epäoikeudenmukaisuuden symbolina.[1][5]
