Heinäveden kunta (Pohjois-Karjala, Itä-Suomen lääni) perustettiin vuonna 1869. Asutusta alueella on ollut jo kivikaudella, josta kertovat myös alueelta löytyneet kalliomaalaukset. Pysyvän asutuksen alue on saanut myöhemmin. Asutus kasvoi kovasti 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa, ja siitä hillitymmin pitkälle 1900-luvun lopulle. Sittemmin asukasluku on kääntynyt laskuun.

Heinäveden reitti kanavoitiin Suvasvedestä Kermajärvelle ja Joutenveteen 1895-1906 ja Juojärvelle 1911–1916. Töissä meni siis noin 20 vuotta. Heinäveden reitillä on myös pitkät perinteet matkustajaliikenteessä ja tukinuitossa. Tiestön lisäännyttyä 1950-luvulla myös matkustajaliikenteen määrän tarve laski, jolloin reitti siirtyi kuljettamaan enimmäkseen turisteja. Nykyään Heinäveden reitti on Suomen suosituimpia vesireittejä.

Heinäveden seurakunta perustettiin Rantasalmen rukoushuonekuntana 1744. Vuonna 1748 rakennettiin seurakunnan ensimmäinen kirkko, puinen kappeli. Sen rappeuduttua rakennettiin 1840 C. L. Engelin allekirjoittamien piirustusten pohjalta puinen, temppelimäinen, massiivinen ristikirkko. Se kuitenkin paloi salaman sytyttämänä 1887. Seurakunnan nykyinen kirkko on Josef Stenbäckin suunnittelema 2 000 hengen puukirkko ja se rakennettiin 1890–1891.

Heinävesi kuului Etelä-Savon maakuntaan vuoden 2020 loppuun saakka. Vuodesta 2021 alkaen Heinävesi on ollut osa Pohjois-Karjalaa.

Heinäveden alue alkoi paljastua mannerjäätikön alta noin 10 000 vuotta sitten. Jäällä meni noin 300 vuotta ehtiä vetäytyä kunnan päästä päähän. Jäätikön reunalla oli Yoldiameri, jolloin veden pinta oli noin 120–130 metriä nykyistä korkeammalla. Vain korkeimmat mäet Heinäveden alueella olivat merenpinnan yläpuolella. Haukivesi, Kermajärvi ja Juojärvi erottuivat omiksi järvialtaikseen noin 9 000–8 000 vuotta sitten, jonka jälkeen Saimaa alkoi laskea Ancylusjärveen samaa lasku-uomaa kuin Päijännekin. Maan kohottua järvet alkoivat saada vähitellen luode-kaakko -suuntaisia muotojaan. Noin 2 500 vuotta sitten syntyi Palokkiin, Karvioon ja Kermaan maa-alueet, jotka erottivat järvet toisistaan niin, että järvet saivat nykyiset muotonsa.

Kirjattuja tietoja Heinäveden asutuksesta saadaan ensimmäisen kerran vuodelta 1561, jolloin Heinävesi oli Rantasalmen takamaita. Silloin tehdystä Savon verollepanomaakirjasta ja maakirjoista on voitu tutkia alueen asutusta, mutta lähde on epätarkka ja osittain aukokas. Kyliäkään ei mainittu. Laskelmien perusteella taloja oli 19 ja ne olivat painottuneet Lounais- ja Etelä-Heinävedelle.

Taloja oli harvassa ja suurin osa niistä oli järven rannalla, sillä teitä ei ollut nimeksikään. Kermajärven rannat olivat noihin aikoihin asuttamattomia. Vain eteläpuolella järveä parin kilometrin päässä siitä, lähellä nykyistä kirkonkylää, oli Antti Hasusen talo. Kirkonkylän nimi, Hasumäki, on hänen peruaan. Vasta seuraava omistaja, Mikko Pakarinen, muutti nykyisen kirkonkylän tienoille. Muitakin Heinäveden vanhoja sukuja voidaan nimetä. Hasusten lisäksi heitä olivat muun muassa Salliset, Tiilikaiset (Raaminmäki), Puustiset (Sompasaari) ja Jääskeläiset (Koivumäki). Asutusta oli myös mm. Juurikkasalmella, Kypäräjärvellä, Polvijärvellä, Varistaipaleella ja Rummukkalassa.

Niin sanottu pitkä viha, 25 vuotta kestänyt sota Venäjän kanssa, autioitti Heinäveden alueita, nälkävuodet 1601–1602 tätä edesauttaen. Autioituminen tapahtui sillä tavoin, että veronmaksukyvyttömästä talosta tuli verollisesti autio, ja mikäli tällaiset vuodet jatkuivat, asukas joutui lähtemään talostaan ja siitä tuli varsinaisesti autio. Heinäveden alueella 11 talosta tuli autio. Joihinkin taloihin asukkaat palasivat, joihinkin asutettiin uusia asukkaita. Kun asutustietoja saadaan seuraavan kerran, vuodelta 1644, taloja oli vain 24. Autioitumisen vaikutuksesta lukumäärä ei ollut päässyt kasvamaan paljoakaan. Uusia taloja oli perustettu jonkun verran, mutta osa vanhoista oli kadonnut.

1600-luvun lopussa Heinävedellä koettiin jälleen nälkävuosia. Pohjan sota levisi 1710-luvulla Rantasalmenkin alueille tuoden mukanansa kulkutautiepidemioita. Heinävedellä kärsittiin väestökatoa ja kolmasosa taloista autioitui. Vuosina 1706–1710 kuolleita oli erityisen paljon. Vuonna 1714 isoviha oli levinnyt Heinävedelle ja venäläismiehitys häiritsi sen elämää. Tästä riesasta päästiin vuoden 1721 rauhan myötä, ja väkiluku jatkoi kasvuaan entiseen malliin. Uudelleen kasvu järkkyi 1740-luvulla, kun 1740 kärsittiin jälleen katovuotta. Pian syttyi hattujen sota, joka päättyi uuteen venäläismiehitykseen, pikkuvihaan. Suhteellisen pian, jo vuosikymmenen loppupuolella, päästiin jo takaisin väestönkasvuun, joka jatkui nopeana pitkään.

Heinäveden kappelin perustamisen aikoihin 1750 merkityn luettelon mukaan taloja oli nyt 37 ja torppia monia, 90. Myös Kermajärven pohjoispuoli oli asutettu. Torpat toimivat asutuksen levittäjinä, sillä myöhemmin Heinävedellä oli tapana perustaa talo torpan perusteille. Torpat olivat 1700-luvun puolivälissä levittäytyneet melkein koko Heinävedelle.

Kappelin perustaminen helpotti kansan elämää. Aiemmin ristiäisiä, hautajaisia ja häitä jouduttiin lykkäämään. Häätilaisuuden painottuivat syksylle, jolloin vielä pääsi veneellä, mutta kesän työt eivät olleet esteenä. Hautajaisten kanssa ei yleisesti voinut juuri viivytellä, mutta joskus saatettiin odotella pahimpien talvikelien ohimenoa. Ristiäisten pidossa otettiin samalla matkalle usein monta lasta.

1700-luvun puolivälin jälkeen ja 1800-luvun alussa Heinävedellä alkoi uudisasutuskausi, jonka myötä Heinäveden asukasluku kasvoi 1700-luvun puolivälin runsaasta tuhannesta vuonna 1865 kirjattuun 7 031:een. Taloja oli silloin yhteensä 198. Asukasluku oli siis viisinkertainen sadan vuoden takaiseen verrattuna. Tiloja oli itse asiassa vielä enemmän, sillä monet tilat hajotettiin moneksi tilaksi isojaossa. Listasta selviää, että talot olivat levittäytyneet joka puolin Heinävettä.

Pääsyitä oli suuri väestönkasvu ja isojako, myös kappelin perustaminen varmasti laski kynnystä uudisasukkaiden muuttamiselle. Syntyi taloja kantataloja jaettaessakin. Esimerkiksi Varistaipaleella yhdestä talosta jaettiin 12 taloa 1700-luvun lopulla. Yhteensä Heinävedellä syntyi 36 uutta taloa tätä kautta. Lukuja kasvatti myös alueliitos: Leppävirralta saatiin 1851 Kypäräjärven, Polvijärven ja Varistaipaleen kylien alueet. Suurimmat kylät vuonna 1865 olivat Petruma (23 taloa) ja Vihtari (19 taloa).

Palokin saha perustettiin 1770 ja se toimi vuoteen 1920 asti. Siitä kehittyi läänin suurin saha. Kerman saha oli kunnan toinen suursaha, joka työllisti enimmillään yli 170 henkilöä.^[1]

Luovutettuun Karjalaan jääneen Valamon luostari johto osti Saastamoiselle kuuluneen Papinniemen kartanon 24. heinäkuuta 1940, ja paikkaa ryhdyttiin kutsumaan Uudeksi Valamoksi.^[2] Lintulan luostari on toiminut Heinäveden Palokissa vuodesta 1946 lähtien yhtäjaksoisesti.^[3] Molempiin luostareihin rakennettiin 1970-luvulla kirkot.^[1]

Heinäveden kuuluessa Rantasalmen erämaa-alueisiin heinäveteläiset halusivat oman kappelikirkon Kermajärven rantaan jo 1690-luvulla, sillä seurakunnan kirkolle Rantasalmeen matkaa oli Kermanselältä kaksi peninkulmaa. Hanke ei kuitenkaan edennyt nälkävuosien takia.

1740-luvulla hanke tuli uudestaan esille, sillä lapsien kastamista ja vainajien hautaamista oli aina lykättävä, eikä kansa päässyt kirkkoon montaakaan kertaa vuodessa. Näin heinäveteläisten keskuudessa liikkui taikauskoa ja hengellistä pimeyttä.

Porvoon tuomiokapituli hyväksyi 8. lokakuuta 1744 kappelin rakentamisen Heinävedelle ja maaherra suostui 25. lokakuuta 1744 tähän. Kappelia rakentamaan saatiin heinäveteläisten lisäksi kaikki muut pitäjäläiset. Pitäjänkokous päätti rakennettavan puisen ristikirkon Hasumäen kylään. Rakentaminen aloitettiin talvella 1745–1746, ja syksyllä 1747 pidettiin ensimmäisiä jumalanpalveluksia keskeneräisessä kappelissa, jossa ei ollut penkkejä, saarnastuolia, alttaria eikä muuta sisustusta.

Kappelikirkosta ei ole säilynyt piirustuksia tai muita tietoja. Näin ei voida olla varmoja, oliko kappeli risti- vai pitkäkirkko. Joitain hajatietoja on omaisuusluettelon perusteella, joista ensimmäinen on vuodelta 1799. Köyhä seurakunta ei saanut kustannettua kummoista sisustusta kappeliinsa.

Vuonna 1749 Rantasalmen emäseurakunnalta saatiin kirkonkello, jonka hasumäkeläiset olivat nostaneet Laatokan pohjasta isonvihan aikana. Rantasalmen seurakunta lupasi kellon Heinäveden kappelille 1748 piispantarkastuksen yhteydessä. Kellosta tuli kuitenkin riitaa, sillä Rantasalmen kirkon kolmesta kirkosta suurin oli juuri haljennut. Rantasalmelaisille jäisi vain pienin kello, jos heinäveteläiset veisivät keskimmäisen kellon. He tulivat katumapäälle ja turhaan maksua kellon sijasta tarjottuaan valittivat asiasta maaherralle asti, mistä ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Näin rantasalmelaiset joutuivat antamaan kellon Heinävedelle ja joutuivat itse vielä rahavaikeuksiin uuden kellon hankinnassa. Heinäveden kirkkoon saatiin toinen kello 1756, joka on käytössä vielä nykyisessäkin Heinäveden kirkossa. Sen kyljessä lukee latinaksi ”CAMPANA IN GRATA PACE AD USUM ECCLESIAE HEINEWESI EMPTA ANNO 1756 CURANTE IOHANNE C:PONTANO SACELL:LOCI” (”Kirkonkello, jonka osti mieluisan rauhan aikana Heinäveden seurakunnan käyttöön vuonna 1756 Johannes C. Pontanus, paikkakunnan kappalainen”).

1740-luvulla rakennettu kappeli alkoi käydä jo pieneksi ja oli sitä paitsi surkeassa kunnossa. Jo 1799 kappeli alkoi olla eteistä myöten täynnä kirkkoväkeä, ja juhlapyhinä kaikki eivät edes mahtuneet sisään. Kappelin väliseinä poistettiin, ja Alexander Magnus von Becker ja Abraham Airas rakensivat eteiseen penkit. Ratkaisu oli väliaikainen, sillä heinäveteläiset tiesivät, että on pakko vielä rakentaa isompi kirkko. Syksyllä 1827 asiaa käsiteltiin pitäjänkokouksessa. Vanhan kappelikirkon korjaamista ei edes ehdotettu. Uuden kirkon päätettiin olevan puinen kaksoisristikirkko.

Kuukausi pitäjänkokouksen jälkeen katselmusmiehet lähetettiin katsomaan kirkolle paikkaa Mustikkamäeltä. He löysivät riittävän suuren tasaisen kohdan. Heinäveden nykyinen kirkko on samalla paikalla. Paikka kuului Mikko Pakariselle, joka vaati korvausta maansa käytöstä. Hän ehdotti pitäjänkokouksessa elokuussa 1892 vapautusta kirkon rakentamisesta itselleen, mutta turhaan. Halua maksaa Pakariselle ei myöskään pitäjän asukkailta löytynyt. Lokakuussa 1830 päätettiin, ettei Pakarisen tarvitse osallistua hirsien, lankkujen ja muiden puutavaroiden hankintaan. Näin seurakunta sai rakentaa kirkon Mustikkamäelle.

Rantasalmen kirkkoherra lähetti keisarille ehdotuksen kirkon piirustuksista. 10. toukokuuta 1831 keisarillinen senaatti lähetti piirustukset takaisin hyväksyen ne. Kirkkoon edellytettiin mahtuvan 3 000 henkeä. 15. elokuuta 1831 intendentinkonttorissa valmistuivat konduktööri A.V. Arppenin suunnittelemat piirustukset, jotka olivat kylläkin C. L. Engelin allekirjoittamat.

Rakennuslupa tuli vuoden 1831 lopulla. Rakennusmestariksi valittiin Taavetti Rahikainen. Keväällä 1839 kirkon rakentaminen aloitettiin kivijalasta ilman Rahikaista. Kun hän saapui, oli jo kivijalka pystyssä. Heinävedellä määrättiin jopa ulosmuuttomaksu, 1 ruplaa ja 50 kopeekkaa, vähentämään kirkon rakentamista pakoilevien muuttamista naapuripitäjiin. Aleksei Demisoff valittiin tekemään kirkon sisustuksen, ikkunat ja penkit, ja muun sisustuksen. Hän sai työstään 20 viljatynnyriä ja 550 ruplaa. Työn piti valmistua helmikuussa 1840, mutta sitä ei ole merkitty ylös. Heinäveteläisten sahojen omistajat osallistuivat rakentamiskustannuksiin.

Kirkko oli sisältä maalattu valkoiseksi, katto sisältä vaaleansiniseksi, penkit, ovet ja lehterit vaaleanvihreiksi, saarnatuoli ja alttari helmenharmaiksi. Ulkoa kirkko oli vihreä, nurkiltaan valkoinen ja laterniineiltään tummansininen. Maalauksen maksoi Kerman ja Kytöojan sahojen omistaja, viipurilainen Rosenius, ja suorittivat Ivan Borisoff ja Vasili Ivanoff. Työn he saivat valmiiksi syksyllä 1841.

Temppeliä muistuttavan ristikirkon keskellä oli suuri kupoli. Kellotapuli oli erillinen. Vuonna 1861 kirkon korjaamistarve huomattiin, ja sitä korjattiin 3 055 ruplan ja 73 kopeekan hopeaa arvosta.

Sunnuntaina 3. heinäkuuta 1887 pidettiin suuressa ja komeassa Heinäveden kirkossa jumalanpalvelusta. Aamupäivällä oli kaunis sää. Kesken jumalanpalveluksen Mustikkamäen ylle kerääntyi tummia pilviä ja alkoi sataa rankasti vettä ja rakeita. Jo edellisenä päivänä oli ollut kova ukkosmyrsky. Sateen yltyessä alkoi myös ukkostamaan. Suoraan kirkon kohdalla iski salama nuolena tornista alas kovan pamauksen saattelemana. Pallosalama tuli kynttiläkruunun kannatinta pitkin ja hipaisi saarnaamassa olleen pastori Mielosen päälakea. Salama osui joihinkin muihin ja Kettunen kuoli. Kirkkokansa juoksi paniikin vallassa ulos, mutta rankkasade toppuutteli osan väestä takaisin sisään. Lukkari ehti aloittaa virren, kun ulkoa huudettiin, että kirkon torni on tulessa. Lukkari veisasi virren loppuun ja loputkin poistuivat kirkosta. Kaikki tavarat uutta kynttiläkruunua lukuun ottamatta saatiin kirkosta pelastettua. Rankkasateesta huolimatta kirkko paloi maan tasalle kuumuuden ollessa hirveä. Puolessatoista tunnissa temppelikirkosta oli jäljellä vain kivijalka ja joitakin kyteviä parruja. Vakuutusta ei kirkolla ollut.

Pääartikkeli: Heinäveden kirkko

Heinäveden toisen kirkon palaminen 1887 oli suuri menetys heinäveteläisille. Pian palon jälkeen ruvettiin suunnittelemaan jo uutta kirkkoa. Albin Luostarinen ehdotti Heinävedelle kahta kirkkoa, toista pohjoiseen Petruman lähistölle ja etelään Säynetkoskelle, molemmin puolin Kermajärveä. Ehdotusta ei kuitenkaan hyväksytty.

Syksyllä 1887 valittu 30-jäseninen rakennustoimikunta päätti rakentaa kirkon entisen paikalle. Yksimielisesti päätettiin kirkon rakennusaineeksi puu. Päätettiin myös, että kirkossa on noin 2 000 istumapaikkaa, ja se on suoraseinäinen ristikirkko. Aikeet oli rakentaa samanlainen kirkko kuin naapuripitäjään Tuusniemelle oli juuri rakennettu. Tarkoitus olikin hankkia kopiot piirustuksista.

Väliaikainen kirkko päätettiin tehdä jatkamalla kansakoulun rakennusta. Äänestyksessä toinen vaihtoehto oli muodostaa kansakoulun rakennuksesta kirkko ilman laajennusta. Kannatusta saivat myös aatteet väliaikaisen kirkon rakentamisesta laudasta ja uuden kirkon rakentaminen heti.

Vuoden 1889 alussa alettiin suunnitella uutta kirkkoa. Keisarillinen senaatti antoi luvan puisen kirkon rakentamiseen vastoin yleistä käytäntöä, jonka mukaan kaikki julkiset rakennukset tuli rakentaa kivestä. Kassa rakentamista varten perustettiin elokuussa 1888. Vuosittain siihen oli pantava kaksi markkaa miehiltä ja markka naisilta.

Ensiksi piirustukset kirkkoa varten tilattiin kuopiolaiselta arkkitehti Öhmanilta. Kiinnostuneita oltiin edelleen Tuusniemen kirkosta, ja myös Karttulan ja Kontiolahden kirkoista.

Helmikuun lopussa pidetyssä kirkonkokouksessa päätettiin, mikä kirkko Heinävedelle rakennetaan. Vaihtoehtoina oli Öhmanin Karttulan kirkon piirustukset sekä helsinkiläisen arkkitehti Josef Stenbäckin lähettämät luonnokset Heinäveden kirkkoa varten Hankasalmen kirkon valokuvilla varustettuna. Hän oli tehnyt kaksi vaihtoehtoa Heinäveden kirkkoa varten: pienempi matalampitorninen ja suurempi korkeampitorninen. Rakennustoimikunta valitsi matalatornisen 3 100–3 200 hengen vaihtoehdon, perusteena kellotapulin hyvä kunto, jolloin kelloja ei tarvitsisi siirtää kirkon torniin. Lämpimänpitävyys oli myös tärkeää rakennustoimikunnalle. Kustannusarvio rakentamista varten oli 88 000 markkaa. Piirustuksista Heinäveden seurakunta maksoi tuhat markkaa.

Kuusi talollista valitti kirkon suuresta koosta, sammaltilkityistä seinistä sekä tarpeen kalliista katonrakennusmateriaalista. Tämän vuoksi kirkon kokoa pienennettiin 2 600 henkeen ja katto vaihdettiin höylättyihin päreihin lukuun ottamatta kirkon tornia. Sammalta ei myöskään enää haluttu laittaa hirsien väliin. Tuomiokapituli kuitenkin kumosi nämä suunnitelmat ja edellisen kirkolliskokouksen päätökset. Samalla päätettiin, ettei kirkkoon tule lämmitystä.

Rakennusmestaria haettiin lehti-ilmoituksilla Uudessa Suomettaressa. Kesäkuussa 1890 Stenbäck lähetti lopulliset piirustukset, mutta niihin tahdottiin vielä muutoksia. Hirsien kokoon ja määrään ei oltu vielä tyytyväisiä ja piirustukset lähetettiin takaisin.

Rakentamiseen otettiin lainaa ja palovakuutus jouduttiin ottamaan jo rakennettaessa. Rakennusmestariksi valikoitui Erik Johan Holopainen, hänen erinomaisten rakennuskoulun arvosanojensa ja useilta arkkitehdeilta Hankasalmelta ja Lappeenrannasta saamiensa kehujen perusteella. Hänen palkkionsa oli 3 000 markkaa. Rakentaminen alkoi 12. marraskuuta 1890 ja kirkon rakensivat heinäveteläiset miehet. Palokin sahalta tilattiin lautoja ja lankkuja. Kellojen kellotorniin sijoittamista varten päätettiin tornista tehdä suuren painon kestävä. Näin kellotorni purettiinkin tuomiokapitulin kehotuksesta, kuitenkin vasta 1915. 40 markan sakon uhalla oli kiellettyä tupakan poltto ja avotulen teko.

Rahat loppuivat jo maaliskuussa 1891, eikä valtioltakaan saatu lainaa. Rakennusmestari lainasi seurakunnalle 8 000 markkaa rakentamisen madellessa. Katto tehtiin kalliimmasta materiaalista, ”Ruotsin parhaasta galvanoidusta kattopellistä no 1”. Ikkunalasit tilattiin Öhmanilta Kuopiosta. Valtiolta otettiin lainaa 15 000 markkaa ja yksityisiltäkin lainaa saatiin. Katto saatiin laitettua paikalleen lokakuussa. Kirkko saatiin valmiiksi, kun sitä oli rakennettu tasan vuosi. Juhlajumalanpalveluksessa kirkon vihki 6. maaliskuuta 1892 piispa C. H. Alopaeus.

1892 seurakunta tilasi Johan Kortmanilta alttaritaulun. ”Kristus Getsemanessa” jäi Kortmanin ainoaksi alttaritauluksi. Hän maalasi lähinnä Karjalaan ja Kalevalaan liittyviä tauluja.

Kirkon maalaajiksi, vuoraajaksi ja riveäjäksi valittiin V. Berg Kuopiosta. Juha Korhonen sai sisämaalaustyöt. Bergin yhtiö meni konkurssiin kesken maalauksen ja hänen urakkamiehensä hoitivat maalauksen loppuun. Vuonna 1900 työ valmistui ja vasta kesällä 1901 lääninarkkitehti saapui tarkistamaan työn laadun ja totesi sen kelvottomaksi; maali oli kuulemma lohkeillut suurina levyinä. Koska urakkamiehille ei maksettu luvattua 2 000 markan palkkiota, he haastoivat Heinäveden seurakunnan käräjille, aina hovioikeuteen ja senaattiin asti. Sisämaalaukset sen sijaan hoidettiin loppuun lattiaa myöten ennen kuin 1905 Bergin takuumiehet maalasivat uudelleen kirkon ulkoapäin, jolloin työ hyväksyttiin välttävästi.

25-äänikertaiset urut hankittiin J.A. Zachariassenilta Uudestakaupungista ja ne maksoivat 14 500 markkaa paikalleen asennettuina. Vuonna 1981 Kangasalan urkutehdas uudisti niistä 33-äänikertaiset käyttäen 20:tä hyvin toimivaa äänikertaa edellisistä uruista.

Pääartikkeli: Heinäveden reitti

Heinäveden reitti päätettiin kanavoida, sillä liikkuminen Heinävedellä oli vaikeaa vielä 1800-luvun lopulla. Teitä oli vain vähän eikä rautateitäkään silloin vielä mennyt Heinävedeltä. Kanavoinnista povattiin ratkaisua kunnan liikenneongelmiin. Näin Kuopion ja Savonlinnan välinen vesiyhteys kanavoitiin ja saatiin laivamatkustuskelpoisiksi. Se nimettiin Heinäveden reitiksi – monien mielestä se on ”maailman kaunein vesireitti”.

Kanavointiajatus lähti vuoden 1872 kuntakokouksessa syntyneestä ajatuksesta Pilpan kosken raivaamiseksi rahti- ja kirkkoveneiden kulun helpottamiseksi. Ensimmäisenä kuitenkin alettiin toteuttaa Karvion kosken kanavoimista. Jo silloin puhuttiin myös Juojärven yhdistämistä Heinäveden reittiin.

Kanavointisuunnitelma Suvasvedeltä Kermajärvelle ja Joutenveteen päätettiin 1870-luvulla kokonaisuudessaan ja siitä tuli tärkeä Heinäveden kunnalle, enemmistölle asukkaista sekä Heinäveden sahoille ja höyrylaivayhtiöille. Niinpä se päätettiin tehdä ennen Juojärven kanavoimista.

Pääartikkeli: Karvion kanava

Talvella 1892 alettiin perata Suvasveden ja Kermajärven välistä kulkuväylää Kärängänvirran ja Rusinvirran kautta Varisveteen ja siitä Karvioon. Kuitenkin huomattiin väylän olevan paikoin liian kapea, alle 30 jalkaa. Näin päätettiin tehdä esitys väylän oikaisemisesta.

Karvionkosken viereen oli seuraavaksi rakennettava kanava, joka ratkaisi kuljetuspulmat Heinävedeltä Kuopioon. Kanavan rakennustyöt aloitettiin 1895 heinäkuun alussa. 31. elokuuta 1986 kanava oli sulkuportteineen valmis ja kanavahenkilökunnan asunnot valmiita. rakentaminen maksoi kunnalle 120 206 markkaa. Pituutta kanavalle tuli 175 metriä, pohjaleveydeksi 9 metriä. Sen sululle tuli pituutta 35,5 metriä, syvyyttä 2,1 metriä ja leveyttä 7,5 metriä. Siihen mahtuvat 31 metrin pituiset, noin seitsemän metrin levyiset ja 1,4 metrin syvyydessä kulkevat laivat.

Pääartikkeli: Kerman kanava, Vihovuonteen kanava ja Pilpan kanava

Karvion kanavan auettua liikenteelle 5. marraskuuta 1896 ehdotettiin kanavoinnin jatkamista Savonlinnaan Kerman, Vihovuonteen, Pilpan ja joidenkin muiden koskien kautta. Kustannusarvio 2,1 metriä syvän laivaväylän rakentamisesta oli 559 100 markkaa. Ylihallitus kuitenkin huomioi kohtia, jota ei kustannusarviossa ollut laskettu ja kustannusarvio nousi 757 000 markkaan.

Tammikuussa 1902 hankkeelle myönnettiin 850 000 markkaa ja työt alkoivat jo 1903. Sulkukanavat päätettiin rakentaa Pilppaan, Vihovuonteeseen sekä Kermaan. Avokanava tuli Vääräkoskeen. Kapeikkoja ruopattiin monin paikoin. Työt valmistuivat 1906 Vihovuonteen myötä.

Kerman yksisulkuinen kanava rakennettiin 200 metriä pitkäksi Kermajärven ja Koskilahden väliin. Sulkumitoista tehtiin samat kun Karvion ja Saimaan kanaviin. Vedenpintojen korkeusero kanavan molemmin puolin on 2,65 metriä. Kaivannonniemen poikki kahden kilometrin päähän Kerman kanavasta rakennettiin Vihovuonteen kanava ohittamalla Vihovuonteenkoski. Pituutta kanavalle tuli 190 metriä. Vääräkosken avokanava on kilometri Vihovuonteen kanavasta. Pituutta sillä on 140 metriä ja leveyttä 15 metriä. Alimmainen Heinäveden reitin kanavista tuli Pilpankosken itäiseen haaraan. Läntistä haaraa syvennettiin ampumalla vedenalaisia kallioita. Pohjaa kaivettiin 1903 tammikuusta lähtien vuoteen 1904, ja sulku portteineen valmistui elokuussa 1904. Liikenteelle kanava avautui lokakuussa. Rakentaminen maksoi yhteensä 204 578 markkaa. Pituutta sillä on 200 metriä.

Ensimmäinen ehdotus Juojärven vesistön kanavoinnista ja täten liittämistä Heinäveden reittiin tehtiin jo 1876. Savonlinnan ja Kuopion välinen reitti päätettiin tehdä ensin, koska muuten Heinäveden reittiä ei olisi ehkä koskaan kanavoitu. Sittemmin asiasta tehtiin ehdotus, jonka mukaan Juojärvi liitettäisiin Kermajärveen tai Pöytälahdesta Oriveteen. Se olisi vaatinut 10 sulkua ja 1,3 miljoonaa markkaa 24,9 metrin pudotuskorkeudella. Se eteni senaattiin asti, jossa se todettiin aivan liian kalliiksi. Niinpä se jäi siltä erää pois.

1890-luvulla kaavilaiset, tuusniemeläiset, juukalaiset, liperiläiset ja kuusjärveläiset, eli kaikki Juojärven kanavoinnin vaikutusalueella asuvat, alkoivat vaatia kanavointia Kermajärvestä Juojärveen. Taloudelliset vaikeudet estivät silloin kanavoinnin.

Vuosien 1904-1905 valtiopäivillä esitettiin kanavoimista Petrumajärven kautta Kermajärveen. Tähän liittyi Suvasvesi–Kermajärvi–Joutenvesi-kanavointityön valmistuminen. Sen todettiin kuitenkin olevat noin miljoona markkaa kalliimpaa kuin Varislampien kautta. Näin päädyttiin Varislampien kautta kanavoimisen puolelle.

Ennen kanavointitöiden alkamista komitea pohti kanavoinnin tarpeellisuutta. Tultiin päätökseen, että se muun muassa auttaisi alueen kuntien kehnoa taloudellista tilannetta, maksaisi vähitellen itsensä takaisin ja alueen laajat metsävarat tulisivat laajemman piirin käyttöön. Alueella myös asui 180 000 asukasta. Näin päätettiin 35-vuotinen keskustelu kanavoinnista. Rakennustöihin saatiin 1 390 000 markkaa.

Pääartikkeli: Varistaipaleen kanava ja Taivallahden kanava

Juojärven vesistön kanavointi ja liittäminen Heinäveden reittiin osoittautui hankalaksi. Juojärven Taivallahdesta tuli rakentaa kaksisulkuinen kanava Varislampeen (Taivallahden kanava) ja Varisjärvestä Varisveden Varislahteen nelisulkuinen kanava (Varistaipaleen kanava). Varisjärven ja Varislammen väliin täytyi myös rakentaa avokanava, ns. "välikanava". Välillä oli myös kapeikkoja ja matalikkoja, jotka piti ruopata. Myös maata piti pakkolunastaa. Se maksoi valtiolle 21 614 markkaa.

Ensimmäiset miehet palkattiin toukokuussa 1911. Vuonna 1912 rakentamisessa oli jopa 300–400 miestä vuodenajasta riippuen. Siitä tarve vähentyi, ja vuoden 1915 lopussa rakentamassa oli ainoastaan noin 20 miestä. Alueella oli myös räjähdysaineiden säilyttämisen kiintiöitä. Varistaipaleen kylässä sai säilyttää kerralla 1 100 kiloa dynamiittia ja 300 kiloa poraruutia.

Rakennusaikana sattui viisi vakavaa onnettomuutta. Kukaan ei kuitenkaan kuollut. Lääkärin hoitoon johtavia tapauksia sattui 1 528 kappaletta. Lapsille oli järjestetty koulunkäyntimahdollisuus Palokin kansakoulussa. Tuntipalkka oli vuodenajasta riippuen 2,5–4 markkaa.

Kesällä 1916 kanavointityö valmistui. Työ oli maksanut 1 415 518 markkaa. Työkalut myytiin huutokaupassa ja niistä saatiin 25 229 markkaa. Lopulliset kustannukset olivat täten 1 389 784 markkaa. Budjetissa pysyttiin, juuri ja juuri.

Heinäveden Höyryvenhe Osuuskunta toimi 28. lokakuuta 1905 – 29. joulukuuta 1921. Se oli osuuskuntamuotoinen ja liikennöi Heinäveden reittiä höyrylaivoilla. Osuuskunta perustettiin 1905, kun heinäveteläiset tahtoivat oman höyrylaivayhtiön valmistuvalle Heinäveden reitille. Pitäjän asukkaat haluttiin saada osuuskunnan asiakkaiksi, joten tarvittiin suuri ja komea laiva. Toiminta päätettiin perustaa osuuskunnaksi. Kannattavuuden turvaamiseksi pyrittiin hankkimaan mahdollisimman paljon osakkaita. Yhden osakkuuden sai 10 markalla. Jäseniä oli 1907 ja muutaman vuoden päästä 570. Siitä määrä alkoi laskea.

Osuuskunnan toiminta loppui Heinävesi II-laivan haaksirikon jälkeen, kun toimintaa haluttiin muuttaa osakeyhtiöksi. 29. joulukuuta 1921 toiminta päätettiin purkaa ja myydä osuuskunta Heinäveden Höyrylaiva Oy:lle 871 255 markalla. Osuuskunnalla oli käytössään neljä Heinävesi-laivaa, SS Heinävesi, SS Heinävesi II, SS Heinävesi III ja SS Heinävesi IV sekä kaksi pientä alusta, "Apu-lotjaa".

Heinäveden Höyrylaiva Oy perustettiin 29. joulukuuta 1921, kun Heinäveden Höyryvenhe Osuuskunta lopetettiin ja sen omaisuus siirrettiin osakeyhtiölle. Kauppa- ja teollisuusministeriö vahvisti yhtiöjärjestyksen helmikuussa 1922. Heinäveden Höyrylaiva Oy osti osuuskunnan omaisuuden eli neljä Heinävesi-höyrylaivaa, kaksi "Apu-lotjaa" ja osuuskunnan laiturit 871 255 markalla. Osakeyhtiön toimipaikka oli Heinävesi.

Heti perustamisen jälkeen Heinävesi IV myytiin Pohjois-Kallaveden Höyrylaiva Oy:lle 175 200 markalla. Apu-lotjat myytiin myös. Näin osakeyhtiö katsoi voivansa keskittyä Savonlinnan ja Kuopion sekä Juojärven ja Kuopion välisille vesireiteille. Rahtaus lopetettiin lähes kokonaan. Heinävesi III vaihdettiin 1925 riittämättömänä SS Tapioon, joka valmistui 1903 Varkaudessa. Se oli kannattava kauppa; ensimmäisenä vuonna se tuotti reilusti enemmän kuin mitä Heinäveden Höyrylaiva Oy siitä maksoi.

Heinäveden Höyrylaiva Oy mainosti lukuisilla mainoksilla toimintaansa. Vuonna 1926 se otti käyttöön Heinäveden reittiä osuvasti kuvaavan sloganin Kappale kauneinta Suomea. Se laitettiin julisteeseen sekä 16-sivuiseen Heinäveden reitistä kertovaan esitteeseen Koukunpolven kuvan alle. Yhtiö palkkasi englannintaitoisia työntekijöitä. Heinäveden reittiä mainostettiin Suomen johtavien matkatoimistojen sekä monien sanomalehtien kautta.

Yhtiö oli perustamisesta voitollinen vuoteen 1928, jolloin reitille tuli kilpailija Höyryvenhe Oy Soisalo laivallaan SS Liperi. Vuonna 1933 Höyryvenhe Oy Soisalo teki konkurssin ja Heinäveden Höyrylaiva Oy:n vuodesta 1928 jatkunut tappiollisuus loppui.

1930-luvulla autoilu lisääntyi, ja turisteja alkoi olla suurempi osa matkustajista. Matkustajamäärät kasvoivat, kunnes sodat tulivat. Heinäveden Höyrylaiva Oy menestyi pitkään; kun hyvin monet laivanvarustusyhtiöt kaatuivat, pysyi Heinäveden Höyrylaiva Oy pystyssä 4. tammikuuta 1968 asti, jolloin se yhdistyi Saimaan Laivamatkat Oy:öön.

Nykyään Heinäveden reittiä liikennöi kuopiolainen Roll-Laivat Oy laivallaan MS Puijo sekä Valamon luostarin laiturista Valamon Vesiliikenne Oy laivallaan MS Sergei.

Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Merkinnän syy: jääkaudesta 1500-luvulle ja 1850 → (muuten kuin laivailu) puuttuu

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

• Hämynen, Tapio: Heinäveden historia. 1, Heinäveden historia vuoteen 1865. (Sis. myös yksittäisiä artikkeleita / kirj. Heikki Vesajoki ja muita) Heinäveden kunta, 1986. ISBN 951-99789-1-7
• Martikainen, Heimo: Heinäveden historia. 2 : Heinäveden historia kunnallisuudistuksesta (1865) nykypäiviin. Heinäveden kunta, 1989. ISBN 9529006241

• Heinäveden historia I, Tapio Hämynen, 1986, Joensuu
• Heinäveden historia II, Heimo Martikainen, 1989, Joensuu
• Heinävesi - Mennyttä ja olevaa, Aaro Liukko, 1974
• Heinäveden seurakunnan vaiheita, Hannu Kotilainen, 1953