Hannes Järvimäki

Hannes Järvimäki
Hannes Järvimäki 1930-luvun alussa.
Hannes Järvimäki 1930-luvun alussa.
Henkilötiedot
Syntynyt23. joulukuuta 1890
Helsinki, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut21. maaliskuuta 1938 (47 vuotta)
Sandarmoh, Neuvostoliitto
Ammatti peltiseppä, tehtaanjohtaja
Puoliso Jenny Kalenius

Johannes ”Hannes” Mikael Henrikinpoika Järvimäki (ven. Ганнес Генрихович Ярвимяки, 23. joulukuuta 1890 Helsinki – 21. maaliskuuta 1938 Sandarmoh) oli suomalainen punakaartilainen, joka vuoden 1918 sisällissodan aikana toimi Heinolan rintaman ylipäällikkönä. Sodan jälkeen hän pakeni Neuvosto-Venäjälle ja työskenteli pitkään Kontupohjan paperitehtaan johtajana. Järvimäki teloitettiin Stalinin vainoissa vuonna 1938.

Elämä

Varhaiset vuodet ja Suomen sisällissota

Helsingissä seitsenlapsiseen kirvesmiehen perheeseen syntynyt Järvimäki kävi kolme vuotta kansakoulua, kunnes aloitti 12-vuotiaana leipurin oppipoikana. Tämän jälkeen hän opiskeli käsityöläiskoulussa ja työskenteli Laatokan Karjalassa Niemiskosken sekä Läskelän paperitehtailla.[1] Myöhemmin Järvimäki teki pelti- ja kuparisepän töitä Helsingissä ja Loviisassa.[2] Sosialidemokraattiseen puolueeseen Järvimäki liittyi 1907 ja Suomen rauta- ja metallityöntekijäin liittoon 1915.[3]

Ennen vuoden 1917 yleislakkoa Järvimäki työskenteli Loviisassa peltiseppänä. Lakon aikana hän oli perustamassa Loviisan työväen järjestyskaartia, jonka esikuntaan hänet valittiin. Sen päällikkönä toimi saksalaisten huhtikuussa 1918 teloittama muurari Kalle Mankonen (s. 1867[4]). Sisällissodan sytyttyä Loviisan järjestyskaarti muutettiin punakaartiksi ja lähetettiin helmikuussa 1918 Lahteen, jossa se yhdistettiin Lahden punakaartin I rykmentin 2. pataljoonaan. Järvimäki valittiin myös Lahden punakaartin esikuntaan.[2]

Heinolan ensimmäisen taistelun jälkeisenä päivänä 29. helmikuuta Järvimäki lähetettiin Heinolaan, jossa hänestä tehtiin rintamapäällikkö. Järvimäki johti punaisia Lusissa käydyssä taistelussa 13. maaliskuuta sekä Heinolan toisessa taistelussa kaksi päivää myöhemmin. Punaisten aloitettua vetäytymisen Heinolasta 19. huhtikuuta, Järvimäki osallistui seuraavana päivänä käytyyn Vierumäen taisteluun ja huhtikuun lopulla mahdollisesti vielä Lahden taisteluihin Uudessakylässä sekä Itä-Uudellamaalla saksalaisia vastaan käytyyn Eskilomin taisteluun. Myös hänen isänsä Heikki Järvimäki (s. 1860[5]) osallistui sisällissotaan Loviisan punakaartin riveissä ja kuoli Suomenlinnan vankileirillä elokuussa 1918.[2][6]

Pako Venäjälle

Järvimäki onnistui pakenemaan Suomesta 4. toukokuuta, jolloin hän lähti Kotkan punaisia evakuoineen höyrylaiva Halla XVII:n mukana Kronstadtin kautta Pietariin. Matkan aikana hän tutustui Ruskealasta kotoisin olleeseen räätäliin Albin Sutiseen (s. 1893) sekä myöhemmin Neuvostoliitossa maineikkaan lentäjän uran luoneeseen Otto Kalvitsaan, joiden kanssa hän puolentoista viikon kuluttua matkusti Moskovan koillispuolella sijainneelle Buin pakolaisleirille. Buissa heidän joukkoonsa liittyi loviisalainen työmies Karl Heidemann, jonka kanssa miehet palasivat Pietariin heinäkuun lopussa. Kaupungissa he saivat Evert Elorannalta ja Eino Rahjalta toimeksiannon lähteä vakoojiksi Suomeen, tehtävänään selvittää maan tilannetta vallankumouksellisen toiminnan jatkamista silmälläpitäen.[2][3]

Aseistetut miehet siirtyivät rajan yli, mutta jäivät kiinni jo Antreassa 2. elokuuta. Sutinen sai surmansa pidätyksen yhteydessä ammuttuaan sitä ennen pistoolillaan häntä kiinniottaneita suojeluskuntalaisia. Kuulusteluissa Järvimäki käytti aluksi nimeä Frans Kalenius, joka oli hänen puolisonsa sukunimi, mutta lopulta hänen oikea henkilöllisyytensä paljastui.[2] Järvimäki tuomittiin 12 vuoden vankeuteen, mutta onnistui pakemaan Suomenlinnan vankileiriltä jo helmikuussa 1919. Hän matkusti salaa Ruotsiin, josta palasi Hanna Malmin avustuksella takaisin Suomeen marraskuussa, tarkoituksenaan organisoida aseellisen vastarinnan jatkamista yhdessä Otto Wille Kuusisen kanssa. Järvimäki paljastui kuitenkin viranomaisille tammikuussa 1920 ja sai saman vuoden joulukuussa 11 vuoden vankeustuomion. Tällä kertaa hän pakeni Tammisaaren vankileiriltä heinäkuussa 1921 ja onnistui siirtymään rajan yli Neuvosto-Venäjälle. Järvimäki asettui aluksi Petroskoihin ja työskenteli Edvard Gyllingin henkilökohtaisena sihteerinä.[3]

Itäkarjalaisten kansannousun puhjettua lokakuussa 1921 Kemin kihlakunta julistettiin sotatilaan, ja sen ylimmäksi elimeksi perustettiin Karjalan ja Muurmannin alueen sotilaallinen vallankumouskomitea, jonka johtoon tuli Gylling ja sihteeriksi Järvimäki. Tammikuussa 1921 hän oli mukana Toivo Antikaisen johtamalla legendaarisella Kiimasjärven retkellä ja helmikuussa 1922 Järvimäki osallistui niin sanottuun läskikapinaan Suomen puolella Itä-Lapissa. Hän suoritti myös punaupseerikurssin Pietarin kansainvälisessä punaupseerikoulussa, josta Järvimäki valmistui syksyllä 1922.[3]

Viimeiset vuodet

Venäjän sisällissodan loputtua Järvimäki työskenteli tehtaanjohtajana Leningradissa, kunnes hänet vuonna 1928 valittiin suomalaisten johdolla rakennetun Kontupohjan paperitehtaan työmaapäälliköksi.[1] Tehtaan valmistumisen jälkeen Järvimäki toimi sen ensimmäisenä johtajana vuosina 1929–1937.[7] Vuonna 1936 hän kävi vielä Suomessa, jolloin Järvimäki oli todistajana kansainvälistäkin huomiota herättäneessä Toivo Antikaisen oikeudenkäynnissä.[3]

Stalinin vainojen alettua vuonna 1935 Järvimäkeä syytettiin ”nationalismista”, koska hän oli perustanut Kontupohjan paperitehtaalle kansallisia työprikaateja. Syytösten taustalla oli Karjalan NKVD:n päällikkönä toiminut latvialainen Karl Tenison. Marraskuussa 1936 NKP:n Karjalan aluekomitean sihteeri Pjotr Irklis lähetti puolueen keskuskomitealle ja Leningradin aluekomitealle kirjelmän, jossa hän hyökkäsi ankarasti Karjalan johtavia suomalaisia kommunisteja vastaan. Heinäkuussa 1937 Järvimäki vangittiin ja julistettiin kansanvihollisiksi yhdessä tehtaan hallinto-osaston johtajana työskennelleen pietarinsuomalaisen Eemil Kalskeen kanssa. Häntä väitettiin vastavallankumouksellisen vakoiluryhmän johtajaksi ja tuomittiin kuolemaan tammikuussa 1938.[8] Järvimäki teloitettiin Petroskoin lähistöllä Sandarmohissa kaksi kuukautta myöhemmin ja haudattiin teloituspaikalle joukkohautaan. Hänet rehalibitoitiin Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1956.[9]

Perhe

Järvimäen puoliso oli Jenny Kalenius, jonka kanssa hän sai kaksi lasta.

Lähteet

  1. ↑ a b ЯРВИМЯКИ Ганнес Генрихович Информация о репрессиях финнов в СССР. Inkeri.ru. Viitattu 16.9.2017. (venäjäksi)
  2. ↑ a b c d e Kalvitsa, Otto - Valtiorikosylioikeuden akti (26238) 1918-1918 Valtiorikosylioikeuden aktit. 5.11.1918. Kansallisarkisto. Arkistoitu 16.9.2017. Viitattu 16.9.2017.
  3. ↑ a b c d e Harjula, Mirko: Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 978-951-74674-2-1
  4. ↑ Mankonen, Kalle Suomen sotasurmat 1914–1922. 2001. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 16.9.2017. Viitattu 16.9.2017.
  5. ↑ Järvimäki, Heikki Suomen sotasurmat 1914–1922. 2001. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 16.9.2017. Viitattu 16.9.2017.
  6. ↑ Muranen, Lauri: Punainen ja valkoinen Asikkala, s. 34–39, 69–71. Asikkala: Päijät-Häme Oy, 1998. ISBN 951-98044-0-4 Teoksen verkkoversio.
  7. ↑ Golubev, Aleksei; Takala, Irina: The Search for a Socialist El Dorado: Finnish Immigration to Soviet Karelia from the United States and Canada in the 1930s. East Lansing, Michigan: Michigan State University Press, 2014. ISBN 978-161-18611-5-0
  8. ↑ Kangaspuro, Markku: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä vuosina 1920-1939. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-74621-3-1
  9. ↑ Lahti-Argutina, Eila: Olimme joukko vieras vaan: Venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun. Turku: Siirtolaisuusinstituutti, 2001. ISBN 978-951-92667-2-5