Gösta Theslöf

Gösta Theslöf
Gösta Theslöf
Gösta Theslöf
Henkilötiedot
Muut nimet Carl Gustaf (Gösta) Theslöf
Syntynyt26. huhtikuuta 1872
Muhos
Kuollut28. maaliskuuta 1939 (66 vuotta)
Tammisaari
Sotilashenkilö
Sotilasarvo kenraalimajuri

Carl Gustaf (Gösta) Theslöf (26. huhtikuuta 1872 Muhos – 28. maaliskuuta 1939 Tammisaari)[1] oli suomalainen kenraalimajuri ja itsenäisyysmies. Hän toimi vuoden 1905 suurlakon aikana Helsingin valkokaartin päällikkönä ja vuoden 1918 Suomen sisällissodan aikana valkoisen armeijan esikuntapäällikkönä sekä sodan jälkeen lyhyen aikaa Helsingin käskynhaltijana.

Perhetausta

Theslöf kuului viipurinsaksalaisen Thesleff-suvun lounaissuomalaiseen haaraan, joka kirjoittaa nimensä muodossa Theslöf.[2] Hänen vanhempansa olivat sotakomissaari Alexander Theslöf ja Lydia Malmberg.[1] Hänen veljensä Georg Theslöf oli ulkoministeriön virkamies ja tunnettu sanomalehtimies.[2] Toinen veli oli amerikansuomalainen laulaja ja taidemaalari Jean Theslöf.[3]

Varhainen ura ja toiminta

Theslöf kävi Haminan kadettikoulun vuosina 1885–1892 ja palveli aliluutnanttina 4. Oulun tarkk’ampujapataljoonassa vuosina 1892–1893 sekä Rostovin 2. krenatöörirykmentissä Moskovassa vuosina 1893–1896. Hän kävi vuosina 1896–1899 Pietarissa Nikolain yleisesikunta-akatemian ja valmistui sieltä alikapteenina.[1] Theslöf kävi Helsingin yliopistossa vuosina 1900–1901 voimistelunopettajakurssin ja suoritti vuonna 1901 filosofian kandidaatin tutkinnon aineinaan venäjän kieli ja kirjallisuus.[1][4] Hän sai samana vuonna nimityksen Haminan kadettikoulun venäjänopettajaksi. Suomen sotaväen lakkauttaminen käänsi kuitenkin hänen suhtautumisensa Venäjän keisarikuntaan kielteiseksi. Kun kadettikoulun sotilasopetus lakkautettiin seuraavana vuonna, Theslöf erosi armeijasta ja hänet vapautettiin alikapteenin arvoisena.[1]

Theslöf toimi Hangon ruotsalaisen yhteiskoulun venäjän kielen ja voimistelun opettajana vuosina 1903–1906 ja Hangon kansakoulujen tarkastajana vuosina 1904–1907. Hän hankki ensimmäisen sortokauden aikana yhteyksiä aktivisteihin, jotka suunnittelivat aseellista toimintaa Venäjää vastaan. Venäjän–Japanin sodan aikana Theslöf ja Jonas Castrén tarjosivat touko–kesäkuussa 1904 suomalaisten yhteistyötä Japanin asiamiehelle Motojirō Akashille, joka pyrki Ruotsista käsin tukemaan salaa Venäjän vallankumousliikkeitä.[1]

”Theslöfin kaartin” päällikkönä

Vuoden 1905 suurlakon aikana Theslöf toimi Helsingissä ylioppilaiden suojeluskaartin päällikkönä. ”Theslöfin kaarti” perustettiin lakon aikana 4. marraskuuta 1905 kapteeni Johan Kockin komentaman kansalliskaartin eli punakaartin vastapainoksi.[5][1] Punakaarti tuki sosiaalidemokraattien ja Theslöfin kaarti perustuslaillisten tavoitteita.[6] Perustuslailliset halusivat Theslöfistä Helsingin uuden poliisimestarin venäläismielisen Axel Fabian af Enehjelmin tilalle, ja kenraalikuvernööri Ivan Obolenskin luvattua nimittää hänet Helsingin kaupunginvaltuusto ja maistraatti valtuuttivat hänet vastaamaan kaupungin järjestyksenpidosta 6. marraskuuta alkaen.[6][5]

Viimeisenä lakkopäivänä 6. marraskuuta kaartien välille oli vähällä syntyä aseellinen yhteenotto Senaatintorilla, kun punakaartilaiset yrittivät estää Kiseleffin talossa sijainnutta Stockmannin myymälää avautumasta muutamia tunteja ennen lakon päättymistä ja ajautuivat nujakkaan väkijoukon kanssa, jolloin Theslöf kärjisti tilanteen marssittamalla joukkonsa torille ja määräämällä ne paljastamaan revolverinsa ja valmistautumaan taisteluun. Tilanne laukesi Kockin määrättyä punakaartilaiset perääntymään. Theslöfin toiminta sai paljon arvostelua perustuslaillistenkin taholta ja vahingoitti hänen mainettaan.[5] Työväenliikkeen vaatimuksesta Obolenski jätti hänet nimittämättä poliisimestariksi.[5][6]

Alkuperäinen ylioppilaskaarti lakkautettiin suurlakon päättyessä, mutta joulukuun 1905 alussa perustettiin Helsingin kunnallinen suojeluskunta,[5] jonka päälliköksi Theslöf jälleen kutsuttiin. Hän jätti suojeluskunnan johdon vuoden 1906 alusta, jolloin hänen seuraajakseen tuli ratsumestari Didrik von Essen.[6]

Paluu siviiliuralle

Theslöf palasi Hankoon, jossa hän toimi vuosina 1906–1911 Suomen Yhdyspankin paikallisen konttorin johtajana sekä vuodesta 1906 ”toiminimi Karl Boström” -nimisen liikeyrityksen omistajana. Hangossa Theslöf meni vuonna 1907 naimisiin kunnallisneuvoksen tyttären Karin Korsmanin kanssa.[1] Theslöf julkaisi vuonna 1910 viisinäytöksisen näytelmän Georg Örne salanimellä Gustaf Björling sekä vuonna 1911 runokokoelman Blad för vinden.[7][1]

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua elokuussa 1914 Theslöf pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan osallisuudestaan aktivistien maanalaiseen toimintaan. Hänen korkeissa asemissa olleet tukijansa saivat kuitenkin tuomion lievennettyä karkotukseksi. Theslöf asui vuosina 1914–1917 maanpaossa Ruotsissa, josta käsin hän osallistui itsenäisyysaktivismia tukeneiden suomalaisten upseerien muodostaman niin sanotun sotilaskomitean toimintaan. Hän osallistui vuonna 1917 yhdessä eversti Nikolaj Mexmontanin kanssa Saksan yleisesikunnan edustajan kanssa käytyihin salaisiin neuvotteluihin Suomeen lähetettävästä sotilaallisesta avusta. Lisäksi hän loi yhteyksiä Ruotsin sotilastiedusteluun ja astui lopulta Ruotsin yleisesikunnan palvelukseen.[1] Toisaalta samaan aikaan Theslöf myös hankki tuloja järjestämällä Karl Boström -yrityksensä kautta Venäjän armeijalle tarkoitetun ulkomaisen sotamateriaalin kuljetuksen Norjan Yykeänperästä Suomeen Kilpisjärvelle ja edelleen Tornioon.[7][8]

Vuoden 1918 tapahtumat

Suomen sisällissodan syttyessä vuoden 1918 alussa Theslöf oli edelleen Tukholmassa, jossa hänet nimettiin Suomen valkoisten ylipäällikön C. G. Mannerheimin edustajaksi Ruotsissa.[1][9][7] Valkoisten päämajan etappipäällikkönä Theslöf järjesti aseiden, huoltotarvikkeiden ja kenttäsairaalan kuljettamisen Ruotsista päämajakaupunkiin Vaasaan. Hän suunnitteli myös Ahvenanmaan valtausta Ruotsista käsin.[1] Mannerheimin kutsusta Suomeen siirtynyt Theslöf nimitettiin 6. maaliskuuta[4] valkoisen armeijan yleisesikuntapäälliköksi everstin arvoisena. Hänellä oli keskeinen rooli valkoisten sodanjohdossa.[1] Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi sodan loppuvaiheessa 3. toukokuuta.[1][4]

Sodan jälkeen Theslöf toimi 6. toukokuuta – 1. kesäkuuta 1918 Mannerheimin nimittämänä Helsingin käskynhaltijana ja Viaporin linnoituksen komendanttina.[1][10] Tehtävällä oli melko vähäinen merkitys, sillä Helsinkiä pitivät hallussaan Saksan Itämeren-divisioonan joukot eivätkä suomalaiset valkoiset.[1] Theslöfin komendantin- ja käskynhaltijanvirasto sijaitsi keisarillisessa palatsissa, nykyisessä Presidentinlinnassa. Saksalaiset luovuttivat hänen läsnäollessaan Suomenlinnaksi nimetyn Viaporin suomalaisille 12. toukokuuta.[10]

Theslöfin antamilla tai vahvistamilla määräyksillä teloitettiin toukokuussa ilman oikeudenkäyntiä Helsingin kaupungissa ja Santahaminan vankileirissä noin 50 punavankia sekä Suomenlinnan vankileirissä 14 tai 17. Koska kenttäoikeuksien asettaminen oli virallisesti kiellettyä, Theslöf vältti allekirjoittamasta kuolemantuomioita ja antoi vain suullisia teloituskäskyjä. Suomenlinnan siviilikomendantti Carl von Wendt kuitenkin ilmoitti suorittamansa teloitukset Theslöfin määräämiksi, joskin kolme ensimmäistä teloitusta hän saattoi toimeenpanna omin luvin Theslöfin nimissä. Theslöf johti 21. toukokuuta Santahaminassa henkilökohtaisesti 11 vangin teloitusta, jossa ammuttiin muun muassa entinen Helsingin punakaartin päällikkö F. E. Johansson. Samaan vankijoukkoon kuulunut kirjailija Algot Untola oli ammuttu jo matkalla mereen pakoyrityksen yhteydessä.[10]

Myöhempi ura

Theslöf erosi Suomen armeijasta pian ylipäällikkö Mannerheimin eron jälkeen ja palasi Ruotsiin. Mannerheimin tultua Suomen valtionhoitajaksi Theslöf palasi vuoden 1919 alussa Suomen armeijaan 2. divisioonan komentajaksi.[1] Divisioonan joukot oli sijoitettu tuolloin epävakaalle rajavyöhykkeelle Karjalankannakselle, ja myös Venäjän puolella rajaa ”Kirjasalon tasavallassa” toimineet inkeriläiset separatistijoukot alistettiin nimellisesti Theslöfille. Kun inkeriläispataljoonan komentaja Georg Elfvengren suoritti omavaltaisia operaatioita, Theslöf palautti hänet ruotuun katkaisemalla heinäkuussa 1919 pariksi viikoksi Kirjasalon huollon Suomesta.[11] Myös Theslöf kannatti innokkaasti Suomen osallistumista Venäjän sisällissotaan. Kun Mannerheim hävisi presidentinvaalin kesällä 1919, Theslöf ymmärsi, että hyökkäys itään ei toteutuisi, joten pian sen jälkeen hän erosi uudelleen armeijasta. Hän vietti loppuelämänsä Tammisaaressa harrastaen puutarhanhoitoa.[1]

Julkaisut

  • Georg Örne, runoelma, 1910 (nimimerkillä Gustaf Björling)
  • Blad för vinden. (runokokoelma) Helsingfors: Söderström, 1911. (ruotsiksi)
  • Finlands frihetskrig år 1918. (6 osaa, toimittanut) Helsingfors: Söderström, 1920–1925. (ruotsiksi)
  • Toim. Ignatius, Theslöf, Palmén, Grotenfelt, Nordenstreng, Soikkeli: Suomen vapaussota. (I–VI) Helsinki: Otava, 1920–1925.

Lähteet

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r Risto Marjomaa: Theslöf, Gösta (1872 - 1939) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 23.3.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. ↑ a b Veli-Matti Autio: Thesleff (1500 - ) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 23.3.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. ↑ Ingegerd Lundén Cronström: Släktbok. Ny följd II:1-2, s. 155. Svenska Litteratursällskapet i Finland, 1965. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  4. ↑ a b c Gösta Theslöf Mannerheim.fi. Viitattu 26.9.2022.
  5. ↑ a b c d e Antti Kujala: Vastakkainasettelun yhteiskunnan synty: Syksyn 1905 suurlakko Helsingissä ja muualla Suomessa, s. 127–128, 153–154, 156–161, 202–203, 205. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 2016. Teoksen verkoversio
  6. ↑ a b c d Osmo Jussila: Nationalismi ja vallankumous venäläis-suomalaisissa suhteissa 1899–1914, s. 76, 83–84, 86, 99–100, 136. Historiallisia tutkimuksia 110. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1979.
  7. ↑ a b c Theslöf, (Gösta) hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
  8. ↑ Mirko Harjula: ”Ryssänupseerit”: Ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914–1956, s. 285. Books on Demand (omakustanne), Helsinki 2013.
  9. ↑ Kuka kukin oli: T (Wikiaineisto)
  10. ↑ a b c Jarmo Nieminen (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Sotasurmat 1917–1918, s. 274, 333–334, 337, 339, 342, 345–346, 458–459. Gummerus, Helsinki 2015.
  11. ↑ Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 II: toukokuu 1918–joulukuu 1920, s. 239–240, 307. WSOY, Porvoo–Helsinki 1971.