Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Fideismi on ajatus, että uskonnollisia näkemyksiä ei voi eikä pidäkään arvioida rationaalisesti. Uskonnossa ei sen mukaan ole kysymys tosiseikoista vaan elämän ja todellisuuden merkityksestä, eikä uskonnollisia kysymyksiä siksi pidä arvioida järkikriteereillä.^[1] Se on kristillisessä teologiassa ja uskonnonfilosofiassa oppi, jonka mukaan järki on tarpeeton uskonnolliselle uskolle. Joidenkin fideismin suuntausten mukaan järki on vastakohta uskolle. Toisten suuntausten mukaan uskonto on tavoittamaton järjelle, ja siksi järki ei voi todistaa tai kumota uskontoa. Joskus sanaa fideismi käytetään myös protestanttien opista, jonka mukaan ihminen pelastuu yksin uskosta.

Fideisti hylkää järjen kokonaan tai ainakin järjen ensisijaisuuden uskontoon liittyvien totuuksien etsimisessä. Fideismin vastakohta ei ole järjen käyttö, vaan evidentialismi eli oppi, jonka mukaan tieto voidaan hyväksyä vain todisteiden (evidenssin) nojalla.

Fideismin mukaan ilmestyksiin perustuvat uskonnot kysyvät seuraajiltaan uskoa tuonpuoleiseen jumaluuteen, vaikka uskon kohdetta ei usein voi kovin hyvin käsittää. Jotkut fideistit näkevät koko ihmisen järjen epäluotettavana, koska ihmisluonto on synnin korruptoima, ja siksi järjen saavuttamat johtopäätökset ovat epäluotettavia.

Fideismi hylkää rationaaliset tai tieteelliset argumentit jumalan olemassaolon tai muiden vastaavien uskonnon dogmien todistusten puolesta. Fideistinen argumentti tämän asian suhteen voidaan kuvata seuraavasti:

• Kristillinen teologia opettaa, että uskonnollinen usko kristilliseen jumalaan pelastaa ihmiset (usko johonkin empiirisesti todistamattomaan)
• Mutta, jos jumalan olemassaolo voidaan todistaa, joko empiirisesti tai loogisesti, silloin usko muuttuu tarpeettomaksi
• Eli jos kristillinen teologia on oikeassa, ei jumalasta voida saada selvää todistusta

Fideistit vetoavat joskus tiettyihin raamatunkohtiin. Näitä ovat esimerkiksi:

• "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt." (Jeesus, kohdassa Luukas 10:21)
• "Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi." (Paavali, kohdassa 1. Kor. 1:21-25)
• "Taisteluaseemme eivät ole ihmisten aseita, vaan niillä on Jumalan antama voima tuhota linnoituksia. Me kaadamme kumoon järjen päätelmät ja kaiken, mikä nousee ylpeänä vastustamaan Jumalan tuntemista. Me vangitsemme kaikki ajatukset kuuliaisiksi Kristukselle ja olemme valmiit rankaisemaan kaikesta tottelemattomuudesta, heti kun te itse olette tulleet täysin kuuliaisiksi." (Paavali, kohdassa 2. Kor. 10:4-6)

Kirkkoisä Tertullianuksen on usein katsottu edustaneen fideismiä, koska hän kirjoittaa^[2]:

»Jumalan Poika on syntynyt: se on 'häpeällistä' eikä siksi mikään häpeä. Jumalan Poika on kuollut: se on 'hulluutta' ja siksi uskottavaa. Hänet haudattiin ja hän nousi ylös: se on varmaa, koska se on 'mahdotonta'.»

Blaise Pascalin mukaan jumalaan kannattaa uskoa, koska uskomalla voi voittaa paljon (päästä taivaaseen) muttei siinä hänen mukaansa häviä mitään (kts. Pascalin vaaka). Koska probabilistinen näkökulma antaa Pascalin mukaan tällaisen kuvan uskonvalinnasta, on järkevämpää uskoa vaikka ilman todisteita.

Modernin irrationalismin isäksi luonnehdittu Johann Georg Hamann vetoaa David Humen filosofiaan julistaessaan, että ihmisen olemassaolossa kaikki perustuu lopulta uskolle, eikä mikään perustu järkeen. Näin ollen yritykset todistaa jumalan olemassaolo ovat tuomittuja.

Tunnetuimpia tapoja argumentoida fideismin puolesta on Søren Kierkegaardin ajatteluun pohjautuva fideismin suunta, jonka mukaan uskonnollisten väitteiden todistusvaatimukset ovat ristiriitaisia. Tämän näkökannan mukaan ei useinkaan ole mahdollista löytää perusteita, jotka voisivat vakuuttaa kaikki ihmiset, koska ihmisillä on hyvin erilaisia lähtökohtia ja taustoja uskomusten arviointiin. Toisekseen uskonnolliset väittämät koskevat ihmisen oman elämän perusteita, joihin kukaan ei voi suhtautua täysin objektiivisesti — on eri asia tietää joku asia todeksi kuin hyväksyä se maailmankuvaksi tai oman elämän perustaksi. Kierkegaard on todennut, että jos kysymys on ihmisen iankaikkisesta kohtalosta, hän ei voi jatkaa filosofointia ja lykätä ratkaisua loputtomiin, vaan hänen on tehtävä henkilökohtainen ratkaisu. Tällaisessa ajattelussa puhutaan "uskon hypystä", joka viittaa uskonratkaisun tekemiseen ilman todisteita.

Ludwig Wittgensteinin kielipeliajatuksen uskotaan vaikuttaneen fideismin syntyyn, vaikka Wittgenstein itse ei ole kovin eksplisiittisesti tarkastellut uskonnollista kieltä yhdessäkään pääteoksistaan. Yhtä lailla looginen panteismi pohjaa Wittgenstein tiukkaan logiikkaan. Vaikka hän totesi, että metafyysisiä ideoita ei voida alistaa loogiseen analyysiin, silti oli mahdollista uskoa niihin: mitä emme voi tietää, siitä emme voi puhua.^[3]

Islaminuskon piirissä esimerkiksi Al-Ghazali kannatti fideismiä. Hänen mukaansa ilmestys on primäärinen järkeen nähden silloin, kun nämä kaksi joutuvat konfliktiin keskenään. Averroes omaksui tämän kannan, ja vaikutti siten keskiajan kristilliseen ajatteluun. Al-Ghazalin oppi tuli myös vallitsevaksi monien ortodoksimuslimien keskuudessa.

Koraanin kanta on, että Jumala voidaan todistaa, koska Hän on todistanut itse itsensä.

Markus Lammenrannan tieto-opin oppikirjan mukaan fideismi tarvitsee praktisia perusteita, jottei se mahdollistaisi täysin mielivaltaista uskomista mihin tahansa asiaan. Uskonnon kohdalla praktinen peruste voi siis olla esimerkiksi uskonnon tuottama onnellisuus tai sen antama elämän tarkoitus tai sen vahvistava vaikutus moraaliin. Tällöin fideisti joutuu siis puolustamaan pragmatismia edustavaa kantaa, jonka mukaan on uskottava johonkin praktisten (eli käytännöllisten) perusteiden varassa ilman riittäviä tiedollisia perusteita. Tämä on vaikea kanta, koska yleisemmällä tasolla praktiset perusteet – olivat ne kuinka painavia tahansa – eivät saa meitä vakuuttuneiksi asioista.^[4]

Katolisen kirkon mukaan Jumalan olemassaolo voidaan todistaa järjellä. Ihmiset eivät kuitenkaan välttämättä hyväksy tätä todistusta syntisestä luonteestaan johtuen. Tärkeä taustavaikuttaja tässä on Tuomas Akvinolainen. Myös katolisessa traditiossa on silti esitetty fideistisiä kantoja vuosisatojen varrella.

Filosofit, jotka eivät kannata fideismiä, kritisoivat sitä yleensä sanoen, että fideismi ei anna todistusta uskonnollisen uskon toimivuuden puolesta. On esimerkiksi sanottu, että kaikki ihmiset luottavat järkeen jossain määrin tiedon hankinnan välineenä, koska he käyttävät järkeä päivittäisessä elämässään. Järkeä pidetään siis ainakin jossain määrin toimivana tiedonhankinnan välineenä. Sen sijaan on vaikeampi nähdä, mikä olisi varsinainen syy uskoa, että uskonnollinen usko voisi olla relevantti tie tietoon. Meillä ei ole kriitikoiden mukaan todisteita uskonnollisen uskon toimivuudesta. Yleensä tilanteissa, joissa järki loppuu kesken, ei mikään muu keino auta asioiden selvittämisessä. Miksi uskonnon piirissä olisi toisin? Fideisteille esitetty kysymys on usein, että miksi uskonnon piiriin kuuluvien väitteiden arviointiin ei käytettäisi yhtä tiukkoja kriteereitä kuin muidenkin väitteiden arviointiin.

Fideismistä on myös sanottu, että jos usko on ainoa keino lähestyä jumalaa, niin mistä tiedämme, minkä uskonnon jumalaan meidän tulisi uskoa.

Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen on arvostellut fideististen teologien käsityksiä uskonnon luonteesta.^[5] Usein kristilliset teologit torjuvat ateistisen uskontokritiikin väittämällä, että kristinuskoon ei oikeasti kuulukaan tieteen kanssa ristiriidassa olevia todellisuutta koskevia käsityksiä. Pyysiäinen sanoo kristillisten teologien Vartija-lehdessä, että kristinuskon puolustajat välttävät näin rehellistä keskustelua uskontojen totuusväitteistä.^[6]

Fideistisen käsityksen mukaan uskonnot eivät väitä mitään todellisuudesta. Uskonnolliset väitteet ovat fideististen teologien mukaan pikemminkin jonkinlaisia sisäisiä kuvia ihmisten mielenliikkeistä. Pyysiäinen huomauttaa, että mikäli tämä pitäisi paikkansa, ei Galileo Galileita olisi koskaan tuomittu arestiin, evoluutioteorian ja luomisuskon välillä ei olisi ristiriitaa ja uskovaiset eivät kiistäisi historiantutkijoiden kritiikkiä Raamattua kohtaan. Olisi outoa ajatella, että tietyt sisäiset kuvat ovat oikeaoppisia, kun taas toiset kirotaan harhaoppisina ja oikeina pidettyjen kuvien arvostelijoita tuomitaan vankilaan. Uskovaisten ehdoton enemmistö on aina ajatellut, että heidän uskonnolliset käsitteensä ja käsityksensä viittaavat todellisuuteen, vastaavat todellisuutta ja ovat tosia. Teologien väitteet uskonnollisten oppien vertauskuvallisuudesta ovat seurausta tieteen edistymisestä, yritys pelastaa uskonto tieteen edessä. Tieteen edistyessä uskontoa muutetaan, koska on pakko.^[6]

• Usko ja tieto

• Koistinen, Timo: Kontemplatiivinen filosofia. Wittgensteinilaisen uskonnonfilosofian näkökulmia. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2014. ISBN 978-952-9791-93-4
• Työrinoja, Reijo: Uskon kielioppi. Uskonnollisten väitteiden ja käsitteiden luonne Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofian valossa. (Väitöskirja: Helsingin yliopisto) Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1984. ISBN 951-9111-52-2