Ferenc Münnich syntyi apteekkarin poikana Fejérin läänin Seregélyesissä, Székesfehérvárin alueella. Hän kävi koulunsa eri puolilla tuolloista Unkaria, opiskeli sen jälkeen oikeustiedettä ja valmistui juristiksi Kolozsvárin yliopistosta 1910. Asepalvelusta suorittaessaan hän ilmoittautui aliupseerikoulutukseen ja palasi 1911 siviiliin vänrikkinä. Tämän jälkeen hän työskenteli eri asianajotoimistoissa ensimmäisen maailmansodan syttymiseen saakka.[1]
Münnich palveli ensimmäisessä maailmansodassa Itävalta-Unkarin armeijassa, missä hän kunnostautui ja yleni luutnantiksi. Vuonna 1915 hän joutui Venäjän-rintamalla sotavangiksi ja päätyi vankileirille Tomskin alueelle. Siellä hän tutustui kommunismin aatteeseen ja liittyi bolševikkipuolueeseen. Kesällä 1918 hän oli organisoimassa vapautuneista sotavangeista kansainvälistä joukko-osastoa puna-armeijaan ja taisteli Venäjän sisällissodassa lopulta rykmentin komentajana.[1][2]
Paluu Unkariin ja maanpako
Marraskuussa 1918 Münnich palasi Unkariin ja oli mukana perustamassa sinne kommunistista puoluetta. Yhdessä sen muiden johtajien kanssa hänet pidätettiin 21. helmikuuta 1919. Kuukautta myöhemmin hän pääsi vapauteen, kun Unkari julistettiin neuvostotasavallaksi. Münnichistä tuli ensin sota-asiain kansankomissariaatin (ministeriön) järjestelyosaston päällikkö, huhtikuussa Romanian-rintaman poliittinen komissaari. Hän oli Neuvostotasavallan armeijan mukana valloittamassa takaisin entisen Ylä-Unkarin (nyk. Slovakia) alueita; sinne julistetun lyhytikäisen lovakian neuvostotasavallan hallituksessa hän toimi kesäkuussa sota-asiain kansankomissaarina. Kun Unkarin joukot vetäytyivät Slovakiasta heinäkuussa, Münnichistä tuli Unkarin neuvostotasavallan armeijan pääesikunnan poliittinen komissaari.[1]
Unkarin neuvostotasavallan kukistuttua elokuussa 1919 Münnich pakeni Wieniin. Riitojen repimässä emigranttikommunistien yhteisössä hänet tunnettiin Béla Kunin miehenä. Helmikuussa 1921 hän sai Kominternilta tehtäväkseen valmistella aseellista kansannousua Saksassa, mutta hänet pidätettiin ja karkotettiin maasta. Tämän jälkeen hän asettui Moskovaan, missä hän toimi valtiollisen öljyntuotantoa valvovan komitean puheenjohtajana ja toimitti unkarilaisten emigranttikommunistien lehteä Sarló és Kalapács (’Sirppi ja vasara’).[1]
Espanjan sisällissodassa (1936–1939) Münnich taisteli vapaaehtoisena tasavaltalaisten armeijassa peitenimellä Otto Flatter. Tasavaltalaisten kansanrintamahallituksen romahdettua hän pakeni Ranskaan, missä hän joutui Argelès-sur-Merin internointileirille ja toukokuussa 1939 poliittisen toiminnan takia edelleen vangiksi Colliouren linnaan. Sieltä hän vapautui marraskuussa 1940 Neuvostoliiton konsulin väliintulon ansiosta ja sai Neuvostoliiton kansalaisena luvan palata Moskovaan.[1]
Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941 Münnich työskenteli jonkin aikaa Puna-armeijan palveluksessa partisaanikouluttajana. Lokakuussa 1942 hänestä tuli Moskovan radion unkarinkielisen osaston johtaja, ja tässä yhteydessä hän tutustui lähemmin Mátyás Rákosiin ja muihin unkarilaisten kommunistiemigranttien johtajiin.[1]
Sosialistisen Unkarin palveluksessa
Syyskuussa 1945 Münnich palasi Unkariin, missä hän toimi toukokuusta 1946 lähtien Budapestin poliisipäällikkönä. László Rajkin poliittisen oikeudenkäynnin yhteydessä Münnichin kuten muidenkin entisten Espanjan vapaaehtoistaistelijoiden luotettavuutta alettiin epäillä, ja hänet siirrettiin ulkoministeriön palvelukseen. Hän toimi diplomaattina syyskuusta 1949 lähtien Helsingissä, joulukuusta 1950 lähtien Sofiassa, syyskuusta 1954 lähtien Moskovassa ja heinäkuusta 1956 lähtien Belgradissa, ja välttyi täten myös syyllisyydeltä Rajkia ja muita puoluetovereita kohdanneisiin poliittisiin tuomioihin.[1]
Unkarin kansannousun aikaan Münnich nimitettiin 27. lokakuuta 1956 Imre Nagyn hallitukseen sisäministeriksi. 1. marraskuuta hän yhdessä János Kádárin kanssa poistui Neuvostoliiton lähetystöön, silloisen lähettilään Juri Andropovin kutsusta, ja jatkoi sieltä matkaa Moskovaan. Siellä Neuvostoliiton puoluejohto halusi ensin nimittää Münnichin uuden, neuvostomielisen Unkarin hallituksen johtoon, mutta Titon neuvosta tähän tehtävään valittiin lopulta Kádár. Münnich sai Unkariin palattuaan tehtäväkseen asevoimien ja poliisin uudelleenjärjestämisen, ja hänen nimeensä yhdistyivät pahamaineiset "vallankumoukselliset" järjestyskaartit (Magyar Forradalmi Honvéd Karhatalom), joita kansa nimitti "toppatakkisiksi" (pufajkások) ja joita käytettiin Neuvostoliiton joukkojen tukena Kádárin hallituksen vallan vahvistamiseen ja kansannousun jälkeisen viimeisen vastarinnan nujertamiseen.[1]
Maaliskuussa 1957 Münnich siirtyi puolustus- ja sisäministerin tehtävistä varapääministeriksi ja tammikuussa 1958 Kádárin seuraajana pääministeriksi. Syyskuussa 1961 hänestä tuli valtioministeri János Kádárin toiseen hallitukseen, mutta hänen osuutensa poliittiseen päätöksentekoon jäi vähäiseksi. Kesäkuussa 1965 Münnich jäi eläkkeelle hallitustehtävistään, mutta toimi joulukuuhun 1966 saakka politbyroon jäsenenä sekä elämänsä loppuun saakka puolueen keskuskomitean jäsenenä ja kansanedustajana. Münnich kuoli Budapestissa marraskuussa 1967.[1][3]
Jälkimaine
Münnichin patsas Budapestissa.
Unkarin kommunistihallinnon lopun lähestyessä julkiseen keskusteluun nousi Münnichin rooli vuoden 1956 kansannousua seuranneiden rangaistus- ja kostotoimien johtajana. Hänelle oli vuonna 1986, hänen syntymänsä 100-vuotisjuhlan yhteydessä, pystytetty pronssipatsas Budapestin V. kaupunginosaan (aukiolle, joka tuolloin oli nimeltään Néphadsereg tér, nykyinen Honvéd tér). Vuonna 1989 aktivistit poistivat katukilvet Ferenc Münnichin mukaan nimetyltä kadulta (joka 1990 sai virallisesti takaisin alkuperäisen nimensä Nádor utca) ja töhrivät Münnichin patsaan punaisella maalilla. Maaliskuussa 1990 patsas kaadettiin katkaisemalla sen jalat rautasahalla. Vuodesta 1993 lähtien patsas on ollut esillä Budapestin Veistospuistossa (Szoborpark, Memento Park), kommunismin ajan julkista taidetta esittelevässä ulkomuseossa.[4]
↑Laine, Olavi: ”Munnich, Ferenc (1886)”, teoksessa Huovinen, Pentti ja Siikala, Kalervo (toim.): Maailmanpolitiikan kasvot, s. 136. Helsinki: Weilin & Göös, 1963.
.svg){kind=small}
