Rákosi syntyi 1892 tuolloin Unkarin kuningaskuntaan kuuluneessa Adan kaupungissa (nykyisen SerbianVojvodinassa) juutalaisen kauppiaan József Rosenfeldin kaikkiaan kolmestatoista lapsesta viidentenä. Perhe muutti 1898 Soproniin, missä Rosenfeld-nimi vuonna 1904 muutettiin unkarilaiseksi Rákosiksi, ja asettui myöhemmin asumaan Vojvodinan Szabadkaan (Subotica). Szabadkaan jääneet perheenjäsenet, isä József, veli Béla ja sisar Hajnalka, saivat sittemmin surmansa holokaustissa.[1] Mátyás Rákosi kävi koulunsa Sopronissa ja Szegedissä, opiskeli sen jälkeen Unkarin kuninkaallisessa idänkaupan akatemiassa sekä stipendiaattina Hampurissa ja Lontoossa.[2]
Ensimmäisen maailmansodan puhjettua, kesällä 1914, Mátyás Rákosi astui Szabadkaan sijoitetun Unkarin kuninkaallisen armeijan 6. jalkaväkirykmentin palvelukseen. Aliupseerikurssin suoritettuaan hän joutui itärintamalle ja päätyi sotavangiksi Venäjälle. Sieltä hän vapautui keväällä 1918 ja palasi Szabadkaan toukokuussa. Elokuussa hänet ylennettiin luutnantiksi, mutta rintamapalvelukseen hän ei enää joutunut vaan toimi kouluttajana.[1]
Toiminta kommunistisena vaikuttajana
Rákosi oli jo opiskeluvuosinaan liittynyt Unkarin sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Venäjällä sotavankina hän oli värväämässä miehiä puna-armeijan palvelukseen. Marraskuussa 1918 hän muutti Budapestiin, ja kun Unkarin kommunistinen puolue noihin aikoihin perustettiin, hänestä tuli sen jäsen ja aktivisti. Keväällä 1919 syntyneessä Unkarin neuvostotasavallassa hän sai merkittävän aseman kauppa-asioiden varakansankomissaarina (ministerinä); hän oli Neuvostotasavallan hallituksen nuorin jäsen. Heinäkuussa hänet nimitettiin poliisin ja rajavartioston tehtäviä hoitavan Punaisen kaartin (Vörös Őrség) ylipäälliköksi.[2]
Neuvostotasavallan kukistuttua Rákosi pakeni elokuun 1919 alussa Itävaltaan, missä hänet ensin internoitiin. Sieltä vapauduttuaan hän piti Wienissä työläisten vappukokouksessa 1920 puheen, jonka takia hänet karkotettiin maasta. Rákosi lähti Moskovaan, missä hän osallistui Kominternin II kongressiin. Hän oli Kominternin toimeenpanevan komitean jäsen vuosina 1920–1924 ja Kominternin sihteeri vuodesta 1921, ja toimi sen edustajana eri maissa organisoimassa kommunistipuolueiden toimintaa. Vuonna 1924 hän palasi näissä tehtävissä Unkariin ja joutui pidätetyksi. Rákosi tuomittiin 1926 kahdeksaksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen, ja tämän tuomion kärsittyään hän joutui uudelleen oikeuteen Neuvostotasavallan aikaisesta toiminnastaan ja sai elinkautisen vankeustuomion. Nämä oikeusprosessit saivat kansainvälistä julkisuutta ja tekivät Rákosin nimeä tunnetuksi.[2]
Vuonna 1940 Unkarin viranomaiset päästivät Rákosin lähtemään Neuvostoliittoon osana vaihtokauppaa, jossa Unkarille palautettiin vuosien 1848–1849 vapaustaistelun yhteydessä Venäjälle sotasaaliina viedyt unkarilaiset sotaliput. Moskovassa hänestä tuli Stalinin puhdistusten ankarasti verottaman unkarilaisen kommunistiemigranttiyhteisön johtohahmo, ja hänen johdollaan laadittiin suunnitelmat sodanjälkeisen Unkarin siirtämiseksi kommunistien valtaan.[2]
Neuvostoliitossa Rákosi nautti puolue-eliitille kuuluvasta mukavasta elämästä. Hänelle järjestettiin kuntoutumisloma Barvihan eliittilepokodissa Moskovan lähistöllä ja luksusasunto Moskovasta. Barvihassa hän tutustui Neuvostoliiton tuomarien ja syyttäjien ammattijärjestön puheenjohtajaan, jakuuttilaissyntyiseen juristiin Feodora (Fenja) Kornilovaan. He avioituivat. Liitto oli lapseton mutta kesti Rákosin kuolemaan saakka; "Fenitška" pysyi miehensä rinnalla myös tämän elämän vaikeat loppuvuodet ja käytti leskeksi jäätyäänkin nimeä Rákosi.[3]
Unkarin yksinvaltiaaksi
Toisen maailmansodan loppuvaiheissa saksalaismiehityksestä vapautuville eli Neuvostoliiton miehittämille Unkarin alueille perustettiin "Väliaikainen kansalliskokous" (Ideiglenes Nemzetgyűlés), jonka asemapaikkana oli Itä-Unkarin Debrecen. Rákosi valittiin sen jäseneksi joulukuussa 1944, mutta jäi aluksi Moskovaan,[2] väittämän mukaan siksi, että Stalin ei halunnut hermostuttaa unkarilaisia lähettämällä paikalle "Moskovan miehiä", mutta luultavammin siksi, että hänen tehtävänään oli Unkarista saapuvan tiedon kerääminen, koordinointi ja välittäminen Moskovan vallanpitäjille.[4] Unkariin hän saapui tammikuussa 1945, ja helmikuussa hänet valittiin Unkarin kommunistipuolueen pääsihteeriksi. Hänestä tuli myös kommunistipuolueen edustaja kolmihenkisessä neuvostossa, joka täytti väliaikaisen valtionpäämiehen tehtävää.[2]
Marraskuussa 1945 järjestetyissä vaaleissa kommunistit eivät onnistuneet saamaan voittoa, mutta Rákosista tuli koalitiohallituksen varapääministeri. Kommunistijohtoisen sisäministeriön sekä neuvostoliittolaisten miehitysjoukkojen tuella Rákosi ryhtyi eliminoimaan poliittisia vastustajiaan: suurin puolue FKGP (Független Kisgazdapárt, ’Riippumaton pientalonpoikien puolue’) pilkottiin ja pääministeri Ferenc Nagy ajettiin maanpakoon. Elokuun 1947 vaaleissa kommunistipuolue vaalipetoksen avulla nousi suurimmaksi puolueeksi, ja kesäkuussa 1948 sosiaalidemokraattinen puolue sulautettiin siihen, jolloin monipuoluejärjestelmä lakkasi olemasta. Rákosi oli nyt uuden valtiopuolueen MDP:n (Magyar Dolgozók Pártja, ’Unkarin työtätekevien puolue’) pääsihteeri ja käytännössä Unkarin yksinvaltias diktaattori.[2] Menetelmää, jossa vastustaja tuhotaan "viipaloimalla", pala palalta, on nimenomaan Rákosiin viitaten kutsuttu salamitaktiikaksi.[5]
Rákosin johdolla Unkarista rakennettiin stalinistisen mallin mukainen diktatuuri, johon kuuluivat näytösoikeudenkäynnit (esimerkiksi aiemmin sisä- ja ulkoministerinä toimineen László Rajkin tuomitseminen kuolemaan syytettynä hallituksen vastaisesta vehkeilystä Jugoslavian johdon kanssa), voimaperäinen teollistaminen ja maatalouden kollektivisointi (joista aiheutuneen tavarapulan johdosta vuonna 1951 piti uudelleen ottaa käyttöön korttijärjestelmä ja tiettyjen tuotteiden säännöstely). Johtajaa ympäröivä henkilökultti kukoisti, ja Rákosin 60. syntymäpäivän johdosta 1952 järjestettiin juhlatilaisuuksia viikkokausien ajan. Elokuussa 1952 Rákosista tuli myös Ministerineuvoston puheenjohtaja.[2]
Vallan mureneminen
Stalinin kuoltua maaliskuussa 1953 Neuvostoliiton puoluejohto ryhtyi rajoittamaan Rákosin valtaa. Kesäkuussa 1953 hänet kutsuttiin Moskovaan nuhdeltavaksi. Hän joutui puoluejohdon kokouksessa esittämään itsekritiikkiä, hänen "pääsihteerin" arvonimensä muutettiin "ensimmäiseksi sihteeriksi", ja 4. heinäkuuta 1953 hän joutui luovuttamaan pääministerin tehtävät Imre Nagylle. Rákosi ei kuitenkaan suostunut luopumaan vallasta vaan onnistui toistuvilla Neuvostoliiton-matkoillaan käyttämään hyväkseen luomiaan suhteita ja kääntämään Moskovan puoluejohdon tuekseen. Maaliskuussa 1955 MDP:n johdon kokous tuomitsi Nagyn politiikan "oikeistopoikkeamana", ja huhtikuussa Nagy erotettiin politbyroosta, puolueen johdosta sekä pääministerin tehtävästä.[2]
Rákosi ei silti saanut aiempaa valtaansa täysin takaisin. Toukokuussa 1955 Neuvostoliiton puoluejohto sai sovituksi välinsä Titon Jugoslavian kanssa, ja tässä yhteydessä nousi ikävästi esiin Rákosin osuus Jugoslavian ja Unkarin suhteiden kärjistymisessä mm. Rajkin oikeudenkäynnin johdosta. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen XX puoluekokous helmikuussa 1956 aloitti yhä avoimemman stalinismin aikaisten laittomuuksien tuomitsemisen. Rákosi yritti siirtää syytä muiden, esimerkiksi valtionpoliisi ÁVH:n jo aiemmin vangitun entisen johtajan Gábor Péterin niskoille, mutta toukokuussa 1956 hän joutui Budapestin puolueaktivistien kokouksessa tunnustamaan henkilökohtaisen vastuunsa Rajkin jutussa.[2] Rákosin kukistumisen taustalla on arveltu olleen myös puoluetoverin ja seuraajan Ernő Gerőn juonittelu. Rákosi oli suunnitellut raivaavansa tieltään koko Imre Nagyn ympärille ryhmittyneen opposition, jolloin Gerő olisi tajunnut, että tämän suurpuhdistuksen sisäpoliittisista seurauksista puolue ei enää selviäisi, ja ottanut yhteyttä Hruštšoviin. Joka tapauksessa myös Moskovalle alkoi käydä selväksi, että Rákosin valta ei enää riittänyt estämään tulossa olevaa kriisiä.[6]
Heinäkuun 18:ntena 1956 puoluejohdon ylimääräisessä kokouksessa Rákosi – paikalla Neuvostoliiton puoluejohtoa edustaneen Mikojanin esityksestä – vapautettiin ensimmäisen sihteerin tehtävästä ja politbyroon jäsenyydestä. Tämän jälkeen hän matkusti Neuvostoliittoon, virallisen selityksen mukaan terveyttään hoitamaan, eikä koskaan enää palannut Unkariin. Rákosin tilalle ensimmäiseksi sihteeriksi tuli Ernő Gerő. Rajkin maineen palauttaminen ja uudet valtiolliset hautajaiset 6. lokakuuta 1956 muodostuivat opposition mielenosoitukseksi ja Unkarin kansannousun alkutapahtumaksi.[2][7]
Syksyn 1956 kansannousun aikaan Neuvostoliiton poliittinen johto vielä konsultoi Rákosia, mutta keväällä 1957 Unkarin uusi puoluejohtaja János Kádár sai vakiinnutetuksi asemansa, ja Rákosi menetti poliittisen merkityksensä lopullisesti.[2]
Loppuvuodet Neuvostoliitossa
Neuvostoliitossa Rákosille ja hänen vaimolleen järjestettiin aluksi mukavat olot. Elokuussa 1957 he saivat asunnon Krasnodarista Mustanmeren rannikolta. Syyskuussa 1962 heidät siirrettiin Kirgisian Tokmakiin, missä he joutuivat elämään varsin köyhissä ja puutteellisissa oloissa. Joidenkin säilyneiden kirjeiden perusteella heidän on arveltu epätoivoissaan jopa harkinneen pakoa rajan yli Kiinaan.[8] Lokakuussa 1966 he saivat muuttaa sieltä Arzamasiin ja seuraavan vuoden syksyllä Gorkiin (nyk. Nižni Novgorod). Rákosi yritti useaan otteeseen päästä takaisin Unkariin, mutta ei suostunut Unkarin viranomaisten vaatimuksiin poliittisen toiminnan lopettamisesta ja kotiarestista, joten kotiinpaluusta ei tullut mitään.[2]
Rákosi kuoli Gorkissa 1971. Vanhan yhteistyökumppanin, entisen Neuvostoliiton Unkarin-lähettilään Juri Andropovin määräyksestä hänen tuhkansa sijoitettiin erityiseen "Kreml-uurnaan", jollaiset oli varattu Neuvostoliiton kommunistipuolueen johtajille ja muille Kremlin muuriin haudattaville merkkihenkilöille. Tuhkat palautettiin Unkariin ja haudattiin Budapestin Farkasrétin hautausmaalle.[9]
↑ abcdefghijklmRákosi MátyásTudástár: Pártvezetők. 14.09.2015. Nemzeti Emlékezeti Bizottság. Viitattu 7.7.2024.
↑Krisztián Ungváry, József Meruk: Rákosi Mátyás eltitkolt szolgálatai: egy sztálinista diktátor börtönben, jólétben és száműzetésben, s. 176-183, 283-297. Budapest: Jaffa Kiadó, 2018. ISBN 978-963-475-103-8
.jpg)
.svg){kind=small}
