Ernst Löfström

Ernst Löfström
Henkilötiedot
Syntynyt31. toukokuuta 1865
Viipurin maalaiskunta, Suomi
Kuollut5. tammikuuta 1937 (71 vuotta)
Helsinki, Suomi
Kansalaisuus suomalainen
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t)  Venäjän keisarikunta
 Suomi
Palvelusvuodet 1883–1928
Komentajuudet Itäarmeija
Taistelut ja sodat Suomen sisällissota
Sotilasarvo jalkaväenkenraali

Ernst Berthold Löfström (käytti myös äitinsä sukunimeä Toll; 31. toukokuuta 1865 Pälli, Viipurin maalaiskunta – 5. tammikuuta 1937 Helsinki)[1] oli suomalainen Venäjän keisarillisen armeijan kenraali, joka toimi Suomen sisällissodan aikana valkoisten Savon ryhmän komentajana sekä huhtikuussa 1918 Itäarmeijan komentajana. Hän sai jalkaväenkenraalin arvon vuonna 1927.

Tausta ja ura Venäjän armeijassa

Löfström syntyi aatelittomaan upseerisukuun.[2] Hänen vanhempansa olivat everstiluutnantti Lars Herman Löfström ja Catharina Eugenia Alexandra Toll. Hänen isänsä toimi Saimaan kanavan kanavapäällikkönä. Löfström kävi Haminan kadettikoulun vuosina 1877–1885.[1][3] Hän valmistui sieltä priimuksena.[2] Löfström nai vuonna 1900 Katarina (Jekaterina) Mihailovan (1871–1947), jonka isä oli venäläinen kenraalimajuri Ivan Mihailov. Heille syntyi kaksi tytärtä.[1][3]

Löfström palveli vuoteen 1912 saakka Henkikaartin arvostetussa Semjonovin rykmentissä eri tehtävissä, kuten komppanian päällikkönä ja vuodesta 1906 pataljoonan komentajana. Rykmentin vanhimpana esiupseerina hän toimi vuosina 1910–1912. Hän yleni 1889 luutnantiksi, 1897 alikapteeniksi, 1900 kapteeniksi ja 1906 everstiksi. Löfström kävi vuonna 1892 Oranienbaumissa upseerien tarkk’ampujakoulun kurssin ja osallistui myöhemmin Suomessa lukuisiin ampumakilpailuihin. Hän suoritti myös Pietarin arkeologisen instituutin kurssin vuonna 1903.[1][3] Vuonna 1905 hän osallistui vallankumouksellisten levottomuuksien tukahduttamiseen Pietarissa.[2]

Löfström sai tammikuussa 1912 omasta pyynnöstään siirron 91. Väinänlinnan jalkaväkirykmentin komentajaksi Latviaan, missä tehtävässä hän oli syksyyn 1914 saakka.[1][3] Ensimmäisen maailmansodan alussa Löfströmin rykmentti tuki Venäjän 4. armeijan hyökkäystä Itävalta-Unkaria vastaan Puolassa. Syyskuun 1914 alussa hänet nimitettiin Henkivartioväen 1. tarkk’ampujarykmentin komentajaksi ja joulukuussa hän sai ylennyksen kenraalimajuriksi. Hän sai seuraavana vuonna Pyhän Yrjön miekan kunnostautumisestaan Hodelin taistelussa elokuussa 1914 ja neljännen luokan Yrjön ristin Opatówin taistelusta lokakuussa 1914.[3][1][4]

Löfströmin rykmentti osallistui seuraavan kahden vuoden aikana puolustus- ja perääntymistaisteluihin Puolassa sekä Brusilovin hyökkäykseen kesällä 1916. Viimeksi mainitun operaation yhteydessä rykmentti lähes tuhoutui ankarissa taisteluissa Stohod-joella heinäkuussa 1916.[3] Helmikuussa 1917 Löfström siirrettiin prikaatinkomentajaksi Henkivartioväen 3. jalkaväkidivisioonaan ja elokuussa Henkivartioväen tarkk’ampujadivisioonan komentajaksi. Venäjän armeijan ollessa jo hajoamistilassa hän jäi syyskuun alussa lomalle ja palasi pian Suomeen.[1][3]

Suomen sisällissota

Löfström saapui Helsinkiin tammikuun alussa 1918 ja ryhtyi yhteistyöhön sotilaskomitean kanssa. Hieman ennen sisällissodan puhkeamista hän siirtyi vallankumousta pakoon Vaasaan ja tarjoutui valkoisen armeijan käyttöön.[3] Hän kuului 26. tammikuuta alkaen valkoisten ylipäällikön Gustaf Mannerheimin esikuntaan.[1] Valkoisten johdon neuvottelussa 25. tammikuuta Löfström vastusti suunniteltua Vaasan valtausta, koska hän ei uskonut suojeluskuntalaisten pärjäävän venäläisille, mutta operaation menestys osoitti hänen olleen väärässä.[2]

Mannerheim vierasti Löfströmiä, joka oli ollut hänen holhoojansa kadettikoulussa.[3] Löfström oli mahdollisesti joutunut tuolloin antamaan piiskausrangaistuksia kurittomuuksiin syyllistyneelle Mannerheimille.[2] Löfström taas katsoi Mannerheimin saaneen Venäjän armeijassa ylennyksiä ja kunniamerkkejä muilla kuin sotilaallisilla ansioilla, esimerkiksi aatelisen taustansa ja hyvien suhteidensa avulla. He olivat syksyllä 1914 osallistuneet Hodelilla ja Opatówissa samoihin taisteluihin, joissa Mannerheim oli Löfströmin mielestä toiminut vähemmän ansiokkaasti mutta saanut silti suuremman kunnian voitoista kuin hän. Löfströmillä oli vanhoja riitoja myös päämajoitusmestari Hannes Ignatiuksen kanssa, sillä he olivat tavoitelleet nuorina miehinä samaa naista, joka oli päätynyt Ignatiuksen puolisoksi.[5][2]

Pätevien komentajien ollessa vähissä Mannerheim nimitti kaikesta huolimatta Löfströmin Savon rintaman komentajaksi 10. helmikuuta 1918, vaikka jääkärit eivät pitäneet Löfströmistä hänen tsaarinupseerin taustansa takia ja monet muut Itä-Suomen valkoiset hänen ruotsinkielisyytensä vuoksi.[5][3] Löfström käytti sisällissodan aikana äitinsä tyttönimeä Toll suojellakseen Pietarissa oleskellutta perhettään, jolle paljastuminen valkoisen kenraalin omaisiksi olisi voinut tietää vaikeuksia.[3] Toimenpide vietiin niin pitkälle, että hänestä käytettiin hänen ”soturinimeään” myös yksityisissä keskusteluissa.[6]

Savoon saavuttuaan Löfström päätti ensimmäiseksi vallata punaisten haltuun valkoisten selustassa jääneen Varkauden, jonka valtausta 20. helmikuuta hän johti henkilökohtaisesti. Häntä kritisoitiin Varkaudessa taisteluiden päätyttyä suoritetuista teloituksista. Seuraavaksi Löfström määräsi hyökkäyksen punaisten asemia vastaan Mäntyharjun rintamalla. Vaikka Mouhu onnistuttiin valtaamaan 3. maaliskuuta, valkoiset joutuivat perääntymään Hillosensalmelta, minkä jälkeen Löfström pysytteli pitkään puolustuskannalla.[3]

Kun valkoinen armeija järjesteltiin uusiksi Tampereen valtauksen jälkeen, Löfström nimitettiin 12. huhtikuuta uuden Itäarmeijan komentajaksi, ja hänen toimialueensa laajeni näin käsittämään sekä Savon että Karjalan rintaman. Löfström johti huhtikuun lopussa Viipurin valtaukseen liittyneitä operaatioita. Viipuri vallattiin 29. huhtikuuta, minkä jälkeen Löfström nimitettiin Viipurin linnan komendatiksi ja palkittiin 3. toukokuuta ylennyksellä kenraaliluutnantiksi.[3][1] Hän ei kuitenkaan saanut muille komentajille myönnettyä 1. luokan vapaudenristiä ja koki tulleensa syrjäytetyksi. Löfströmin ja Mannerheimin välit olivat operaation aikana huonontuneet entisestään, kun Löfström oli siirtänyt Itäarmeijan esikunnan Antreasta lähemmäs Viipuria Taliin kysymättä lupaa päämajasta.[7][2] Viipurin valtauksen jälkeen toteutettuihin venäläisten joukkoteloituksiin Löfström ei ilmeisesti antanut suoraa määräystä, mutta hänen 26. huhtikuuta antamansa ankara päiväkäsky taisteluihin osallistuneiden venäläisten kohtelusta saattoi innostaa hänen alaisiaan terroritoimiin.[8]

Myöhempi aika

Löfström sai pyynnöstään eron Viipurin linnan komendantin tehtävistä elokuun 1918 alussa. Huhtikuussa 1919 hänet nimitettiin jalkaväen tarkastajaksi, mitä tehtävää hän hoiti vuoteen 1928, jolloin vetäytyi palveluksesta. Hänet ylennettiin vuonna 1927 jalkaväenkenraaliksi.[3][1] Hän kuului Puolustusneuvostoon vuosina 1927–1928 ja lisäksi useisiin puolustusalan komiteoihin.[3]

Valkoiset sotahistorioitsijat kiistelivät 1920-luvulta alkaen paljon siitä, kenen komentajan ansiota Viipurin menestyksekäs valtaussuunnitelma huhtikuussa 1918 oli lopulta ollut. Löfström osallistui polemiikkiin julkaisemalla vuonna 1931 muistelmateoksen Ledningen av Östarméns operationer i Karelen 1918, jossa hän pyrki vähättelemään Mannerheimin ja varsinkin Aarne Sihvon ansioita.[9][3][2]

Lähteet

  • Teemu Keskisarja: Viipuri 1918. Siltala, Helsinki 2013.

Viitteet

  1. ↑ a b c d e f g h i j Löfström, Ernst Berthold Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. ↑ a b c d e f g h Teemu Keskisarja: ”Ernst Löfström (1865–1937): unohdettu Viipurin valtaaja”, s. 194–206 teoksessa Muuttuvien tulkintojen Viipuri (toim. Anu Koskivirta, Pentti Paavolainen & Sanna Supponen). Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 18. Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, Helsinki 2018.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Risto Marjomaa: Löfström, Ernst Berthold (1865–1937) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 11.10.2005. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  4. ↑ Левстрем Эрнст Лаврентьевич (venäjäksi) Grwar.ru. Viitattu 24.5.2015.
  5. ↑ a b Keskisarja 2013, s. 216–222.
  6. ↑ Hjalmarson, Harald: Sotamuistoni Suomesta, s. 33. WSOY: Porvoo 1920.
  7. ↑ Keskisarja 2013, s. 288, 302, 330–331, 367–368.
  8. ↑ Keskisarja 2013, s. 362–364.
  9. ↑ Keskisarja 2013, s. 368–370.