Perelman opiskeli alunperin oikeustiedettä, minkä vaikutus näkyy hänen retoriikkaa koskevassa tuotannossaan, ja huomattava osa hänen tuotannostaan kuuluu oikeusfilosofian alaan.[1][2]
Perelmanin pääteos retoriikan alalla on yhdessä Lucie Olbrechts-Tytecan kanssa kirjoitettu Traité de l'argumentation: La nouvelle rhétorique (1958). Myöhemmin hän kehitteli samoja ajatuksia edelleen teoksessaan L'empire rhétorique (suom. Retoriikan valtakunta, 1977).[3][4] Perelman kritisoi tuolloin vallitsevaa käsitystä retoriikasta pelkkänä kaunopuheisuutena, jonka juuret hänen mukaansa palautuivat René Descartesista alkaneeseen filosofiseen perinteeseen, ja pyrki määrittelemään retoriikan uudelleen vakuuttavan argumentoinnin tutkimukseksi antiikin esikuvien mukaisesti.[5]
Perelmanin mukaan retoriikassa on kyse arvopäätelmien uskottavuuden järjellisestä arvioinnista, joka ei ole mahdollista logiikan vaan argumentaation kautta. Demonstratiivisessa logiikassa pyritään osoittamaan jokin väite todeksi aksiomaattisten lähtökohtien ja ennalta määriteltyjen päättelysääntöjen avulla, kun taas luonnollisessa argumentaatiossa pyritään yhteisymmärrykseen eli saavuttamaan kohteena olevan yleisön hyväksyntä jollekin väitteelle.[6][7] Hyvän argumentaation kohteena on universaaliyleisö erotuksena jostain tietystä erityisyleisöstä, eli siinä perustelut ovat yleisesti hyväksyttäviä eivätkä riippuvaisia yleisön erityisistä intresseistä tai taipumuksista.[8][9]
Perelman pyrki systemaattisesti tutkimaan erilaisissa todellisissa elämäntilanteissa ilmenevää argumentaatiota.[10] Hän eritteli sekä argumentoinnin lähtökohtia että sen tekniikoita. Argumentoinnin lähtökohdat ovat eräänlaisia "esisopimuksia" eli argumentoijan julkilausumattomia oletuksia niistä yleisistä perusteista, joilla kyseistä yleisöä kannattaa lähestyä ja joita ei oleteta kyseenalaistettavan argumentoinnin edetessä.[11] Argumentaatiotekniikat Perelman jakoi assosiatiivisiin eli yhdisteleviin tekniikoihin, jotka edelleen jakautuvat kolmeen luokkaan, ja dissosiatiivisiin eli erotteleviin tekniikoihin. Assosiatiivisiin tekniikoihin kuuluvat kvasiloogiset argumentit, todellisuuden rakenteeseen perustuvat argumentit, kuten kausaalisuhteen osoittaminen, ja todellisuuden rakennetta muokkaaviin argumentteihin, kuten esimerkit ja analogiat. Sen sijaan dissosiatiivisissa tekniikoissa on kyse käsillä olevan ilmiön jakamisesta pienempiin osiin.[12][13]
Suomennettu teos
Perelman, Chaïm: Retoriikan valtakunta. ((L’empire rhétorique, 1977.) Suomentanut Leevi Lehto. 2. painos 2007) Tampere: Vastapaino, 1996. ISBN 951-768-004-X
Lähteet
Palonen, Kari; Summa, Hilkka (toim.): Pelkkää retoriikkaa: Tutkimuksen ja politiikan retoriikat. Tampere: Vastapaino, 1996.
Puro, Jukka-Pekka: Retoriikkan historia. Helsinki: WSOY, 2006.
