Ateismi Yhdysvalloissa

Arizonan edustajainhuoneen jäsenen Athena Salmanin puhe Amerikan ateistien kokouksessa vuonna 2017.

Ateismi Yhdysvalloissa alkaa historiankirjoituksessa 1700-luvulta, jolloin useisiin Yhdysvaltain perustajahahmoihin vaikutti ranskalaisten valistusajattelijoiden ateistinen uskontokritiikki. 1800-luvulla sekularistinen liike puolusti kirkon ja valtion eroa. Aikakauden tunnetuimpia vapaa-ajattelijoita oli Robert Green Ingersoll. Nykyisiä ateistijärjestöjä ovat Yhdysvalloissa muun muassa Atheist Alliance, American Atheists ja Freedom From Religion Foundation.[1]

Historia

Ateismiin Yhdysvalloissa ovat aatevirtauksista vaikuttaneet muun muassa empirismi, antiklerikalismi, liberalismi, sosialismi, materialismi, looginen empirismi ja humanismi.[1]

Useat Yhdysvaltain perustajahahmot kuten Thomas Jefferson, Benjamin Franklin ja Thomas Paine kannattivat uskonnonvapautta ja uskonnollista suvaitsevaisuutta. He saivat vaikutteita brittiläisestä deismistä, joka oli noussut vastauksena muun muassa Euroopan uskonnollisiin sotiin. Thomas Paine arvosteli kristinuskoa ja uskoa persoonalliseen jumalaan teoksessaan The Age of Reason (1794).[1] Muun muassa Ethan Allen, Joel Barlow ja Elihu Palmer levittivät englantilaisten ja ranskalaisten vapaa-ajattelijoiden ajatuksia. 1820- ja 1820-luvun uskontokritiikkiä edustivat Frances Wright, Robert Dale Owen ja Abner Kneeland.[2]

1800-luvun puolivälissä Britanniassa nousi sekularistinen liike. National Secular Societyn puheenjohtaja Charles Bradlaugh kiersi puhumassa Yhdysvalloissa 1870-luvulla. Osa uskonnottomista omaksui brittiläisen Thomas Henry Huxleyn keksimän nimityksen agnostisismi. Sekularismi vakiintui nimikkeeksi uskonnottomien tavoitteelle varmistaa kirkon ja valtion ero. Myös osa uskonnollisista ryhmistä yhtyi tähän tavoitteeseen.[1]

The Truth Seeker on vanhin ilmestyvä vapaa-ajattelijajulkaisu.

Vapaa-ajattelu viittaa 1800-luvulla nousseeseen liikkeeseen, joka sovelsi skeptistä menetelmää uskonnollisiin käsityksiin. Liike liittyi 1820-luvulta alkaen Yhdysvaltoihin muuttaneisiin brittiläisiin ja saksalaisiin siirtolaisiin, jotka alkoivat julkaista vapaa-ajatuksellisia lehtiä. Yhdysvalloissa vapaa-ajattelun ensimmäinen aalto huipentui 1850-luvulta alkaen. 1860-luvun alussa käydyn sisällissodan jälkeen Yhdysvalloissa vaikutti darvinismi. Kirkon ja valtion eron kannattajat perustivat National Liberal Leaguen vuonna 1876. Vuonna 1873 perustettu vapaa-ajattelijalehti The Truth Seeker ilmestyy yhä.[1] 1860-luvulta 1910-luvulle jatkunutta ajanjaksoa on kutsuttu vapaa-ajattelun kulta-ajaksi.[2]

Amerikkalaisen vapaa-ajattelun toisen aallon näkyvin nimi oli poliitikko Robert Green Ingersoll (k. 1899). Ingersoll oli sukupolvensa menestynein julkinen puhuja. Hän kannatti agnostisismia, joka tarkoitti Ingersollin tapauksessa käytännössä samaa kuin ateismi. National Liberal League muuttui American Secular Unioniksi vuonna 1885 ja Ingersollista tuli sen puheenjohtaja. Vapaa-ajattelua käytettiin 1800-luvun lopulla laajana kattokäsitteenä, jonka alla saattoi olla myös vapaamielisiä uskonnollisia ryhmiä. Uskonnolliset johtajat käyttivät ateismia ja ateistia haukkumasanana, joten uskonnottomat omaksuivat muita käsitteitä. Toisaalta ateismi-sana liittyi vapaa-ajattelijajulkaisuissa ennen muuta filosofiseen keskusteluun.[1]

1800-luvun lopulla ateistien kanssa yhteistyössä toimi liberaaleja, moraalikysymyksistä kiinnostuneita uskonnollisia humanisteja. 1870-luvulla luennoitsija Felix Adler perusti Eettisen kulttuurin liikkeen (Society of Ethical Culture). Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettiin humanistisia yhdistyksiä, joiden taustalla oli usein unitaareja ja muita uskonnollisia humanisteja. Yhdistyksistä muovautui American Humanist Association (AHA) vuonna 1941. Nykyisin AHA edustaa sekulaaria humanismia. Myös humanistinen juutalaisuus on järjestäytynyt.[1] Maailmansotien välillä sekulaaria humanismia edusti muun muassa filosofi John Dewey.[2]

1900-luvun alussa anarkistisen ja sosialistisen liikkeen piirissä ajettiin ateismia. Tunnettuja anarkistisia uskontokriitikoita oli Emma Goldman. Maailmansotien välillä Emanuel Haldeman-Julius julkaisi edullisia Little Blue Books -kirjoja, joita myytiin miljoonittain. Niiden joukossa oli uskontokriittisiä julkaisuja muun muassa filosofi Bertrand Russellilta.[1]

Kristillinen fundamentalismi yleistyi 1920-luvulla.[2] Vuonna 1925 Charles Lee Smith perusti New Yorkissa American Association for the Advancement of Atheism -yhdistyksen, joka toimi aktiivisesti noin vuosikymmenen ajan. 4A-järjestö perusti college-kampuksille opiskelijoiden yhdistyksiä. Ohjaaja Cecil B. DeMille teki aiheen innoittamana elokuvan Jumalaton tyttö vuonna 1928. Smith järjesti myös väittelyitä kristillisten saarnaajien kanssa muun muassa evoluutiosta. Smithin mainetta varjostivat rasismi ja antisemitismi.[1]

Minnesota Atheists vuonna 2016.

1900-luvun jälkipuoliskon merkittävä ateisti oli Madalyn Murray O’Hair, American Atheists -järjestön perustaja. Hän oli osallisena vuonna 1963 ratkaistussa oikeustapauksessa, joka kielsi pakolliset Raamatun lukemiset julkisissa kouluissa. Murray O’Hair esiintyi aktiivisesti television ja radion keskusteluohjelmissa. Murray O’Hair oli Amerikan ateistien puheenjohtaja vuodesta 1963 vuoteen 1986. Hän perusti American Atheist Press -kustantamon ja teki ateismiaiheisia ohjelmia televisioon ja radioon. Viikoittaisia ohjelmia lähetettiin yli sadalla asemalla eri puolilla maata. American Atheists perusti 28 paikallisosastoa, puhelintiedotuspalvelun ja keräsi ateistisen kirjallisuuden arkiston. Järjestö solmi myös kansainvälisiä yhteyksiä United World Atheists -ohjelman kautta. Murray O’Hair teki tunnetuksi ateismin ja ateistin käsitteitä käyttämällä näitä termejä aktiivisesti. Hän katsoi, että ateistien ei kannata käyttää itsestään erilaisia nimityksiä, vaan saada ateismille mahdollisimman suuri näkyvyys ja kannustaa ihmisiä olemaan avoimesti ateisteja.[1]

1970-luvulla Yhdysvalloissa nousi kristillinen oikeisto, jonka vastavoimaksi asettui sekulaari humanismi. Filosofi Paul Kurtz ja muut sekulaarihumanistit julkaisivat vuonna 1973 toisen humanistisen manifestin 1930-luvun manifestin jatkajaksi.[2]

Vuodesta 2004 alkaen Richard Dawkins, Sam Harris, Daniel Dennett ja Christopher Hitchens julkaisivat ateistisia kirjoja, joiden edustamien ajatusten yhteisnimitykseksi tuli ”uusateismi”. Neljästä kirjoittajasta tuli ateistisen ajattelun tunnetuimmat edustajat tiedotusvälineissä 2000-luvun alussa. Nimityksen uusateismi keksi vuonna 2006 toimittaja Gary Wolf. Sillä viitattiin erilaisiin ateistisiin ajattelijoihin, jotka kirjoittivat ja puhuivat muun muassa tieteellisestä menetelmästä, rationalismista sekä moraalisesta ja poliittisesta liberalismista.[1]

Monien mielestä uusateismissa ei ollut mitään varsinaisesti uutta, vaan se oli osa valistusajalta juontuvaa rationalismia. Uusateistit korostivat biologian ja fysiikan löytöjen merkitystä ”jumalahypoteesin” kumoamisessa. Samaan aikaan niin sanottu älykkään suunnittelun liike pyrki tuomaan kreationismin kouluihin. Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen islamilainen ekstremismi herätti laajaa huomiota.[1]

Lähteet

  1. a b c d e f g h i j k l Chalfant, Eric: Atheism in America (tilaajille) Oxford University Press. Viitattu 22.6.2024. (englanniksi)
  2. a b c d e Caron, Nathalie: Atheism : The Oxford Encyclopedia of American Cultural and Intellectual History (tilaajille) 2013. Oxford University Press. Viitattu 28.10.2024. (englanniksi)

Kirjallisuutta

  • Hecht, Jennifer Michael: Doubt: A History. The Great Doubters and Their Legacy of Innovation from Socrates and Jesus to Thomas Jefferson and Emily Dickinson. New York: HarperCollins, 2003. ISBN 0-06-009772-8 (englanniksi)
  • Jacoby, Susan: Freethinkers. A History of American Secularism. New York: Metropolitan Books, 2004. ISBN 978-0-8050-7442-0 (englanniksi)
  • Schmidt, Leigh Eric: Village Atheists. How America’s Unbelievers Made Their Way in a Godly Nation. Princeton, New Jersey: Princeton University Press, 2016. ISBN 978-0-691-16864-7 (englanniksi)
  • Turner, James: Without God, Without Creed. The Origins of Unbelief in America. Baltimore: Johns Hopkins University Press, 1985. ISBN 978-0-801-83407-3 (englanniksi)