Äänitaide sai alkunsa futuristiLuigi Russolon varhaisista keksinnöistä, joissa hän vuosina 1913–1930 rakensi äänikoneita, jotka toistivat teollisen aikakauden kalketta ja sodankäynnin jyrinää. Varhaista äänitaidetta olivat myös samanaikaiset dadan ja surrealistien kokeilut. Äänitaiteen varhaisiksi edelläkävijöiksi luetaan myös futuristi Filippo Tommaso Marinetti sekä Tristan Tzara ja Kurt Schwitters.
Marcel Duchampin sävellys Erratum Musical koostui kolmesta äänestä, jotka laulettiin hatusta vedetyistä nuoteista, mikä oli sattumanvarainen akti. Se vaikutti myöhemmin John Cagen sävellyksiin. Cage sävelsi vuonna 1952 teoksen 4′33″, joka oli neljä minuuttia 33 sekuntia kestävä musiikkiesitys hiljaisuutta (neljä minuuttia 33 sekuntia on 273 sekuntia ja miinus 273 celsiusastetta on absoluuttinen nollapiste).
1950- ja 1960-luvuilla kuvataiteilijat ja säveltäjät, kuten Bill Fontana käyttivät kineettisiä veistoksia ja elektronista mediaa sekä samanaikaisesti live- ja äänitettyä ääntä tutkiakseen ympärillään olevia tiloja.
Nykytaiteessa äänitaiteen keskeisellä sijalla ovat erilaiset ääneen, kuulemiseen ja kuuntelemiseen liittyvät kysymyksenasettelut. Äänitaide on perusluonteeltaan poikkitaiteellista ja mediataidetta – äänitysteknologian kehityksellä on ollut merkittävä osuus äänitaiteen kehityksessä.
Äänitaide pohtii akustiikkaan, psykoakustiikkaan, ääniympäristöihin ja äänen luokitteluun liittyviä kysymyksiä kuten sitä, minkälaiset äänet ovat meistä miellyttäviä tai mitä melu oikeastaan on. Ääniteokset voivat olla puhtaasti ääniteoksia ilman mitään visuaalista osaa tai ne voivat olla erilaisia installaatioita tai veistoksia. Radiotaide erotetaan nykyään yleensä omaksi erityiseksi äänitaiteen ryhmäkseen. Kokeellinen musiikki tulee usein hyvin lähelle äänitaidetta eikä selvää eroa niiden välille voida aina tehdä. John Cage luetaan säveltäjäksi, mutta monet äänitaiteilijat pitävät häntä tärkeänä esikuvanaan.
Euroopassa erityisesti Berliini tunnetaan äänitaiteen keskuksena ja siellä Singuhr hörgalerie, joka on vuodesta 1996 lähtien esitellyt äänitaidetta ainutlaatuisessa vanhassa kirkontornissa sijaitsevassa galleriatilassa.
Suomessa
Merkittävin äänitaiteen esittely Suomessa oli Turussa, Aboa Vetus & Ars Nova -museossa 10.9.–30.10.2010 järjestetty Klangi-näyttely, joka esitteli teoksia seitsemältä ääntä installaatioidensa peruselementtinä käyttävältä taiteilijalta.
Suomessa ääni- ja radiotaiteen edelläkävijänä on ollut Simo Alitalo, joka oli myös yksi Klangi-näyttelyn kuraattoreista ja taiteilijoista.
Alitalon ja äänitaiteilija Nigel Helyerin installaatio ”Transit of Venus” oli esillä Kiasmassa 1999 ja Alitalon installaatio ”Kuulumisia” oli esillä Kluuvin galleriassa 2008.
Ars 06 -näyttelyssä teoksellaan ollut skotlantilainen Susan Philipsz oli myös esillä Helsingin rautatieasemalle asennetussa ääniteoksessa Kun päivä laskeeIhme-produktiossa keväällä 2010. Philipsz on koulutukseltaan kuvanveistäjä, joka sanoo häntä kiinnostavan äänen tilalliset ja veistokselliset ominaisuudet. Philipszin työskentelyn lähtökohtia ovat myös laulun psykologiset vaikutukset, kuten laulun kyky herättää välittömiä tunteita ja muistoja.[2] Hän voitti samana vuonna myös Turner-palkinnon.
Turun kulttuuripääkaupunkivuonna 2011 Suomen Akustisen Ekologian Seura järjesti Turussa kuuntelemiseen ja äänitaiteeseen liittyvien taidetapahtumien kokonaisuuden nimeltä "Turku kuuntelee", jonka taiteellisesta suunnittelusta Simo Alitalo vastasi.
