Yövartijan roolin on käsikirjoittaja Erik Dahlberg tehnyt Aku Korhoselle mittatilauksena. Hän kirjoittaa: ”Olen aina kuulunut Aku Korhosen suuriin ihailijoihin, ja tämän ihailun sponttaanina ilmauksena on Yövartija-elokuva.” Aiheessa voi nähdä viitteitä pari vuotta aiemmin Suomessa esitettyyn yhdysvaltalaiselokuvaan Kultaisen lännen tyttö, ja se heijastelee myös Suomen kansan yhtenäistymisen halua talvisodan jälkeen.[1]
Arviot
Aikalaisarvioissa elokuva saa melko myönteisen vastaanoton. Sitä verrataan vanhanaikaisiin joulusatuihin, joissa hyvä ja paha ovat vastakkain ja hyvä saa voiton. Salama Simonen (Uusi Suomi) sanoo arviossaan, että ”tällaisia ihmisiä ei liene olemassa, mutta kun nyt kerrotaan joulutarinaa, lienee se kerrottava niin kuin lapsille ainakin, toisin sanoen annettava äärimmäisyyksien puhua ja julistaa idealismin sanomaa”. Toini Aaltonen (Suomen Sosialidemokraatti) kirjoittaa: ”Alkupuoli on kerrottu koruttoman kauniisti ja myöskin todellakin filmaattisella näkemyksellä”, mutta toteaa lopun ”kuitenkin valahtavan auttamattomasti imelän tosikertomuksen tasolle.”[2]
Myöhemmin Tv-maailman kriitikko arvioi elokuvan tunteikkaaksi tarinaksi yövartijasta ja tämän tyttärestä sekä armottomasta tehtaanjohtajasta ja tämän pojasta, ja toteaa että aiheen yhteiskunnalliset ristiriidat on peitelty yövartijan tasapainoisen hahmon taakse.[3] Myös toisen kriitikon näkemys on, että elokuvassa vaalitaan luokkasopua, ja perusteena hän pitää elokuvanteon ajankohdan poikkeusoloja, sotaa, joka tällä tavoin heijastui aikakauden elokuviin yleensäkin. Kriitikko luonnehtii elokuvaa sadunomaiseksi melodraamaksi.[4]
Aku Korhonen on nähty niin aikalaisarvioissa kuin myöhemminkin elokuvan pelastajana ylenmääräiseltä naiiviudelta, kuten kirjoittaa esimerkiksi Henri Waltter Rehnström Tv-maailman arviossa heinäkuussa 2014.[5]
