Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua.

Verinen sunnuntai tai verisunnuntai (engl. Bloody Sunday, iiriksi Domhnach na Fola)^[1] oli Pohjois-Irlannin Derryssä 30. tammikuuta 1972 sattunut välikohtaus, jossa brittisotilaat ampuivat 26:ta kansalaisoikeusmarssiin osallistunutta roomalaiskatolista mielenosoittajaa. 13 ammutuista kuoli vammoihinsa heti ja yksi myöhemmin sairaalassa. Kuolonuhreista kuusi oli alaikäisiä. Haavoittuneista viittä oli ammuttu selkään. Useat silminnäkijät kertoivat, että kaikki ammutut olivat aseettomia. Lisäksi kaksi henkilöä loukkaantui brittiarmeijan miehistönkuljetusajoneuvojen ajettua heidän päälleen.^[2]

Kansalaisoikeusmarssin järjestäjänä toimi Northern Ireland Civil Rights Association (NICRA). Sotilaiden toimintaa johtivat everstiluutnantti Derek Wilford ja hänen avustavana komentajanaan toiminut kapteeni Mike Jackson. Tapahtuman jälkeen heidän toiminnastaan on tehty kaksi virallista tutkintaa, mutta heitä ei ole rangaistu.

Tapahtuma kärjisti Pohjois-Irlannin tulenarkaa tilannetta ja kasvatti voimakkaasti Irlannin tasavaltalaisarmeijan (IRA) kannatusta. Kaksi kuukautta verisunnuntain jälkeen Pohjois-Irlannin itsehallinto lakkautettiin toistaiseksi ja alue asetettiin suoraan Britannian hallituksen alaisuuteen^[3].

Monet päivän tapahtumat ovat yhä kiisteltyjä eikä edes paikalla olleiden marssijoiden lukumäärästä ole selvää tietoa. Järjestäjien mukaan paikalla oli 30 000 marssijaa, mutta Lordi Widgery kertoo kyselyssään paikalla olleen vain 3 000–5 000 henkilöä. Raymond McClean kertoo kirjassaan The Road To Bloody Sunday (1997) arvioineensa paikalla olijoiden määräksi 15 000, ja samaa lukua käytti myös Bernadette Devlin Britannian parlamentissa.

Marssin reitin piti kulkea kaupungintalolle, mutta armeijan barrikadien ja esteiden vuoksi se ohjattiin kulkemaan brittiviranomaisten hallinnan ulkopuolella olleen Free Derryn autonomisen alueen laitamille. Pieni ryhmä teini-ikäisiä irtautui marssin pääjoukosta ja yritti itsepintaisesti päästä marssimaan kaupungintalolle. He hyökkäsivät brittiarmeijan barrikadeja vastaan kivillä ja huusivat sotilasjoukoille loukkauksia. Tässä vaiheessa tuotiin vesitykki ja kyynelkaasua rauhoittamaan nuoria, ja myös kumiluoteja ammuttiin mellakoitsijoiden hajauttamiseksi. Tämänkaltaiset sotilaiden ja nuorison yhteenotot olivat tavanomaisia, tosin sivustakatselijat kertoivat, että nuorten mellakointi ei ollut erityisen hurjaa. Sotilaat ampuivat William Streetillä haavoittaen kahta henkilöä.

Eräässä vaiheessa armeijan komentokeskus sai tiedon alueella mahdollisesti olevasta IRA:n tarkka-ampujasta. Tätä seurasi käsky ampua oikeilla eli kovilla luodeilla, ja eräs nuori mies ammuttiin hänen juostessaan Chamberlain Streetiä pakoon eteneviä sotilaita. Tämä ensimmäinen kuolonuhri, Jackie Duddy, oli yksi pakoon juoksevan väkijoukon jäsenistä. Hänen vierellään juoksi pappi Edward Daly, jota ammuttiin selkään. Jatkuva brittisotilaiden harjoittama ja heihin kohdistunut väkivalta kärjistyi, ja seurasi käsky panna sotilasjoukot liikkeelle suorittamaan pidätyksiä marssijoiden pääryhmittymän perässä Vapaan Derryn kulmauksen luona olevan kentän reunalle asti.

Armeijan päämajan tuli-seis-komennosta huolimatta majuri Ted Lodenin komentamat sotilaat ampuivat yli sata laukausta suoraan kohti pakenevaa väkijoukkoa. Vielä kaksitoista henkilöä kuoli, monet yrittäessään auttaa muita ammuttuja. Neljätoista loukkaantui, kaksitoista sotilaiden luodeista ja kaksi armeijan miehistönkuljetusajoneuvojen päälle ajamina.

• John (Jackie) Duddy (17). Ammuttiin yläruumiiseen Rossvillen asuntoalueen parkkialueella. Neljä todistajaa vakuutti, että Duddy oli aseeton ja että hän juoksi pakoon laskuvarjojoukkoja, kun hänet ammuttiin. Kolme heistä näki sotilaan tähtäävän harkitusti nuorta hänen juostessaan. Nykyään hän olisi irlantilaisen nyrkkeilijän John Duddyn setä.
• Patrick Joseph Doherty (31). Ammuttiin selkään hänen yrittäessään ryömiä turvaan Rossvillen asuntoalueen etupihalla. Ranskalainen journalisti (Gilles Peress) otti useita kuvia Dohertystä sekä ennen että jälkeen hänen kuolemansa. Sotilas F:n todistajalausunnon mukaan hän oli ampunut miestä, joka ampui ja piteli kädessään pistoolia. Widgeryn Tuomioistuin myönsi, että valokuvien perusteella Doherty oli aseeton ja että oikeuslääkärin tutkimusten mukaan hänen käsistään otetut testit ruutijäämiä varten osoittautuivat negatiivisiksi.
• Bernard McGuigan (41). Ammuttiin takaraivoon hänen mennessään auttamaan Patrick Dohertyä. Hän oli heiluttanut valkoista liinaa sotilaille osoittaakseen rauhaisat aikeensa.
• Hugh Pious Gilmour (17). Ammuttiin rintaan hänen juostessaan laskuvarjojoukkoja pakoon Rossville-kadulla. Widgeryn Tuomioistuin totesi, että valokuva, joka otettiin joitakin sekunteja ennen kuin Gilmouriin osuttiin, vahvisti silminnäkijöiden kertomukset siitä, että hän oli aseeton. Ruudinjäämätestit osoittautuivat jälleen negatiivisiksi.
• Kevin McElhinney (17). Ammuttiin selkään hänen yrittäessään ryömiä turvaan Rossvillen asuntoalueen etusisäänkäynnillä. Kahden todistajan mukaan McElhinney oli aseeton.
• John Pius Young (17). Ammuttiin päähän hänen seistessään kivimurskabarrikadilla. Kaksi todistajaa antoi lausunnon, että Young oli aseeton.
• William Noel Nash (19). Ammuttiin rintaan barrikadin lähellä. Todistajat lausuivat, että Nash oli aseeton ja yritti mennä toisen ihmisen apuun kuollessaan.
• Michael M. McDaid (20). Ammuttiin kasvoihin barrikadilla, kun hän käveli poispäin laskuvarjojoukoista. Ballistiikkalaskelmien mukaan hänet saattoi ampua joku Derryn muureilta.
• James Joseph Wray (22). Haavoittui, mutta ammuttiin uudelleen lähietäisyydeltä hänen maatessaan maassa. Todistajat, joita ei kutsuttu Widgeryn tuomioistuimeen, kertovat Wrayn huutaneen, ettei hän voinut liikuttaa jalkojaan ennen kuin häntä ammuttiin toisen kerran.
• Gerald Donaghy (17). Ammuttiin vatsaan hänen yrittäessään juosta turvaan Glenfada Parkin ja Abbey Parkin väliin. Sivustakatsojat toivat Donaghyn läheiseen taloon, jossa hänet tutki lääkäri. Hänen taskunsa käännettiin ylösalaisin, kun häntä yritettiin tunnistaa. Myöhemmin poliisin valokuvassa Donaghyn ruumiista hänen taskussaan näkyi naulapommeja. He, jotka etsivät taskuista hänen henkilötietojaan sekä brittiarmeijan lääkintäupseeri (Sotilas 138), joka julisti hänet kuolleeksi hetken kuluttua, eivät nähneet yhtään pommia. Donaghy oli ollut Fianna Éireannin (ˈfʲiənə ˈeːɾʲən,  ääntämys ^(ohje)), (Iiriksi: "Irlannin soturit", irlantilainen republikaaninen nuorisoliike) jäsen. Paddy Ward, joka antoi Savillen komissiolle todistajanlausunnon, väitti antaneensa kaksi naulapommia Donaghylle useita tunteja Donaghyn kuolemaan johtaneen ampumisen jälkeen.
• Gerald (James) McKinney (34). Ammuttiin vain hetki Gerald Donaghyn jälkeen. Todistajat lausuivat, että McKinney oli juossut Donaghyn takana, pysähtynyt, nostanut kätensä ylös huutaen "Älkää ampuko! Älkää ampuko!", kun hän näki Donaghyn kaatuvan ammuttuna. Häntä ammuttiin rintaan.
• William A. McKinney (27). Ammuttiin takaapäin hänen yrittäessään auttaa Gerald McKinneytä (ei sukua). Hän lähti suojastaan yrittäessään auttaa vanhempaa miestä.
• John Johnson (59). Ammuttiin William Streetillä 15 minuuttia ennen kuin muu tulitus alkoi. Johnson kuoli vammoihinsa 4½ kuukautta myöhemmin. Hän oli ainoa kuolleista, joka ei kuollut välittömästi ampumalla.

Kolmetoista ihmistä ammuttiin kuoliaaksi ja yksi kuoli vammoihinsa myöhemmin. Britannian sisäministerin seuraavana päivänä parlamentissa tukema armeijan virallinen näkökanta oli, että laskuvarjojoukot olivat reagoineet aseistettujen miesten ja naulapommien uhkaan epäillyiltä IRA:n jäseniltä. Kaikki silminnäkijät (sotilaat pois lukien), sisältäen marssijat, paikalliset asukkaat, britit sekä irlantilaiset lehdistön edustajat ovat samaa mieltä että sotilaat ampuivat aseettomaan väkijoukkoon tai ampuivat pakenevia ja haavoittuneista huolehtivia ihmisiä vaikkei sotilaita edes ammuttu. Yksikään brittisotilas ei haavoittunut tulituksessa eikä yhtään loukkaantumisilmoitusta tullut. Yhtäkään luotia tai naulapommia ei saatu todistusaineistoksi tukemaan brittihallituksen virallista kantaa. Tapahtumissa jotka seurasivat verisunnuntaita, raivostuneet väkijoukot polttivat Britannian lähetystön Dublinissa. Ison-Britannian ja Irlannin tasavallan väliset suhteet laskivat pohjalukemiinsa. Irlannin ulkoministeri Patrick Hillery matkusti tämän vuoksi Yhdistyneiden kansakuntien puheille New Yorkiin vaatimaan YK:n puuttumista Pohjois-Irlannin ”Ongelmiin”.

Vaikka paikalla oli monta IRA:n edustajaa – sekä Cathal Gouldingin johtaman ”virallisen” IRA:n sekä Väliaikaisen IRA:n (The Provisionals, The Provos, na Sealadaigh) – väitetään että he olivat kaikki aseettomia, ilmeisesti koska oli ennakoitiin että laskuvarjojoukot yrittäisivät ”houkutella heitä esiin.” Parlamentin jäsen Ivan Cooper lupasi etukäteen että yhtään aseistettua IRA:n miestä ei olisi marssin lähellä. Monta laskuvarjojoukon sotilasta, jotka antoivat todistajanlausuntonsa tuomioistuimessa, todistivat että heidän esimiehensä kertoivat heille että heidän tulisi valmistautua tulitaisteluun ja että heitä kannustettiin ”hommaamaan muutama tappo.”

Välikohtauksen aikana pappi Edward Daly ja muut tunnistivat erään miehen haparoiden laukaisten revolverin laskuvarjojoukkojen suuntaan. Myöhemmin hänet tunnistettiin virallisen IRA:n jäseneksi. Tätä miestä myös kuvattiin kun hän veti aseensa esiin, mutta ilmeisesti häntä sotilaat eivät nähneet eivätkä ottaneet kohteeksi. Useita muita väitteitä on tehty Savillen kyselyä koskien päivän ammuskelijoita.

Kaupungin kuolinsyytutkija, eläkkeellä oleva Britannian armeijan majuri Hubert O'Neill antoi lausunnon 21. elokuuta 1973 kuolemantapausten selvitysten valmistuessa. Hän julisti:

»Olen järkyttynyt että armeija riehui hillittömästi ja ampui harkitsematta tekojaan. He ampuivat viattomia ihmisiä. Nämä ihmiset ehkä osallistuivat marssiin joka kiellettiin mutta se ei oikeuta sotilaita hyökkäämään ja ampumaan kovia ammuksia harkitsemattomasti. Sanoisin epäröimättä että tämä oli puhdasta, ajattelematonta murhaamista. Se oli murhaamista. »
(Majuri Hubert O’Neill, 21.8.1973)

Kaksi päivää verisen sunnuntain jälkeen parlamentti päätti asettaa erikoistuomioistuimen tutkimaan päivän tapahtumat ja pääministeri Edward Heath valtuutti Britannian korkeimman oikeuden tuomari Lordi Widgery johtamaan tuomioistuinta. Useat todistajat aikoivat boikotoida tuomioistuinta sillä he eivät olleet vakuuttuneita Lordi Widgeryn puolueettomuudesta, mutta heidät suostuteltiin loppujen lopuksi ottamaan osaa tapahtumaan. Widgeryn nopeasti tuottama raportti valmistui kymmenessä viikossa (10. huhtikuuta 1972) ja se julkaistiin 19. huhtikuuta. Raportti tuki armeijan näkökantaa päivän tapahtumista. Esitettyjen todisteiden joukossa oli parafiinitestien tuloksia, joita käytettiin tuliaseiden lyijyn jäämien tunnistamiseen, sekä että naulapommeja olisi löytynyt yhdeltä kuolleeksi ammutuista. Vaatteita testattiin yhdeltätoista kuolleelta räjähteiden jäänteistä ja jäljistä, mutta testit osoittautuivat negatiivisiksi. Henkiin jääneiden haavoittuneiden vaatteita ei voitu testata koska ne oli jo pesty. Useimmat irlantilaiset ja verisunnuntain todistajat kiistivät raportin johtopäätökset ja pitivät sitä poliittisena puhtaaksipesemisenä. Nykyisin on yleisesti yhtenevä mielipide on että naulapommit jotka kuvattiin Gerard Donaghyllä oli istutettu miehen taskuihin hänen kuolemansa jälkeen ja että tuliaseiden jäämät joillain kuolleista tulivat kontaktista sotilaihin jotka itse siirtelivät ruumiita^{kenen mukaan?}. Erään miehen (James Nash) käsistä löytyneet lyijyn jäämät selitettiin helposti sillä tosiasialla että mies työskenteli jatkuvasti lyijypohjaisen hitsausaineen kanssa. Itse asiassa vuonna 1992 John Major kirjoitti John Humelle:

»Hallitus teki varsin selväksi vuonna 1974, että verisunnuntaina tapettuja tulisi pitää viattomina kaikista syytöksistä, että heitä olisi ammuttu heidän pidellessään tuliaseita tai räjähteitä. Toivon, että menehtyneiden perheet hyväksyvät tuon vakuutuksen. »
(John Major, 1992)

brittiläisen televisiokanavan Channel 4:n raportissa tammikuulta 1997 sanotaan, että Royal Anglian Regimentin jäsenet olisivat myös avanneet tulen mielenosoittajia kohti ja että he saattaisivat olla vastuussa kolmesta kuolemasta.

Vakuutettuaan kolmenkymmenen vuoden ajan järkkymättömästi, että verisenä sunnuntaina kuolleet olivat olleet IRA:n jäseniä toisen laskuvarjojoukon avustava komentaja tapahtumien aikaan ollut kenraali Sir Mike Jackson myönsi toukokuussa 2007, että ”epäilemättä viattomia ihmisiä ammuttiin”.

Britannian valtio on järjestänyt asiasta kaksi tutkintaa:

• Widgeryn tuomioistuin, (engl. Widgery Tribunal), joka kokoontui heti tapahtuman jälkeen, julisti sotilaat sekä Britannian viranomaiset suurelta osin syyttömiksi. Tuomioistuinta arvosteltiin poliittisen puhtaaksipesun välikappaleeksi.
• Savillen tutkimus (engl. Saville Inquiry) aloitettiin vuonna 1998. Tutkimuskomitean puhejohtajana toimi Lord Saville of Newdigate. Alustavien tulosten mukaan jokainen uhri oli aseeton. Tutkimuksen lopullinen raportti julkaistiin 15. kesäkuuta 2010.^{[4]lähde tarkemmin? [5]} Britannian pääministeri David Cameron pyysi julkisesti anteeksi joukkosurmaa ja sanoi, ettei sitä voida millään tavoin oikeuttaa.^[6][7]

IRA:n vasemmistolainen puolisotilaallinen siipi (Provos, PIRA), jota jotkut aatteen kannattajat kutsuvat IRA:n armeijaksi, vastusti Pohjois-Irlannin liittämistä Yhdistyneeseen kuningaskuntaan näkyvästi jo kaksi vuotta ennen verisen sunnuntain tapahtumia, joiden takia IRA:n arvostus kasvoi ihmisten silmissä ja organisaatioon värväytyneiden määrä lisääntyi huomattavasti. Verinen sunnuntai on yksi merkittävimmistä tapauksista Pohjois-Irlannin konfliktin (The Troubles) aikana, koska väkivallanteoista oli etupäässä vastuussa armeija eivätkä puolisotilaalliset tai laittomat organisaatiot ja koska tapahtumat sattuivat keskellä päivää julkisilla paikoilla lehdistön todistaessa tapahtumien kulkua.

Huolimatta siitä, että Britannian pääministeri John Major hylkäsi John Humen pyynnöt kuolemantuottamusten julkisen tutkinnan järjestämisestä, hänen seuraajansa Tony Blair päätti kuitenkin käynnistää asiasta uuden tutkimuksen. Tutkintalautakunnan puheenjohtajaksi asetettiin Lord Saville ja tutkimus käynnistyi tammikuussa 1998. Muina tuomareina toimivat John Toohey (kuningattaren neuvonantaja) ja entinen Australian korkeimman oikeuden jäsen, jolla oli hyvä maine aboriginaalien ongelmien hoidosta (hän korvasi uusiseelantilaisen Sir Edward Somersin, joka vetäytyi tehtävästä vuonna 2000 henkilökohtaisista syistä) ja William Hoyt (kuningattaren neuvonantaja), entinen New Brunswickin pääoikeuskansleri sekä Kanadan juridisen neuvoston jäsen. Todistajien kuuleminen ja aineiston keruu päättyivät marraskuussa 2004 ja raporttia kirjoitetaan edelleen. Savillen tutkimus on perusteellisempi kuin Widgeryn tutkimus, jossa haastateltiin suurta määrä todistajia, mukaan lukien paikallisia asukkaita, sotilaita, lehdistön edustajia sekä poliitikkoja. Tähän mennessä kerätyt todisteet ovat heikentäneet Widgeryn raportin uskottavuutta. On väitetty,^{kenen mukaan?} että jotkut ruumiit sijoitettiin aseiden ja räjähteiden vierelle sekä muun aineiston (sisältäen pelikortteja jne) on todettu aiheuttaneen virheellisiä positiivisia tuloksia testattaessa ruumiista räjähdeaineiden jäämiä. Eräät Widgeryn tutkimuksen raporteista vastuussa olevat tiedemiehet hylkäävät nyt tulkinnat, jotka puolustusministeriö kirjasi heidän löydösraportteihinsa. Lord Saville kieltäytyy kommentoimasta Widgeryn raporttia ja on huomauttanut, että Savillen tutkimus on selvitys verisunnuntaista eikä Widgeryn lautakunnasta.

Martin McGuinnessin (Sinn Féinin varajohtaja) kyselyyn antamien todistajanlausuntojen mukaan hän oli avustava komentaja Provisionaalisen IRA:n Derryn jaostossa ja oli paikalla marssin aikaan. Hän ei vastannut kysymyksiin koskien sitä, missä hän oli ollut, koska hänen mielestään se vaarantaisi kyseessä olevien yksilöiden turvallisuuden.

Savillen tutkimuksessa esitettiin väite, että McGuinness olisi ollut vastuussa naulapommien sytyttimien jakelusta verisunnuntaina. Paddy Ward väitti, että hän oli IRA:n nuorisosiiven Fianna Éireannin johtaja tammikuussa 1972. Hän väitti McGuinnessin, silloisen kaupungissa olleen IRA:n avustavan komentajan, sekä toisen nimettömän IRA:n jäsenen antaneen hänelle pommien osia 30. tammikuuta, samana päivänä kuin ihmisoikeusmarssi tapahtui. Hän sanoi organisaationsa aikoneen hyökätä kaupungin keskusta-alueelle Derryyn päivänä, jolloin Britannian hallitus ampui siviilit. McGuinness leimasi väitteet ”kuvitelmiksi”, kun Sinn Féin neuvonantaja Derryssä Gerry O’Hara sanoi, että hän ja Ward olivat siihen aikaan Fiannan johtajia.

Monet katsojat väittävät, että puolustusministeriö pyrki vaikeuttamaan tutkimuksen suorittamista.^[8] Yli 1 000 armeijan valokuvaa ja alkuperäistä helikopterin videomateriaalia ei milloinkaan annettu näytettäväksi tai saataville. Lisäksi puolustusministeriö onnistui kadottamaan sotilaiden käyttämät aseet, jotka olisivat voineet toimia todisteina tutkimuksessa.^[9][10] Puolustusministeriö väitti, että kaikki aseet olisivat tuhoutuneet, mutta myöhemmin muutamia niistä löydettiin erinäisistä paikoista (kuten Sierra Leonesta, Beirutista, Little Rockista, Arkansasista) estelyistä huolimatta.

Kun Savillen tutkintalautakunta päätti todistajien kuulemisen, se oli haastatellut yli 900 todistajaa seitsemän vuoden aikana, mikä teki tutkimuksesta laajimman Britannian historiassa. Tämän prosessin lopullisen hinnan arvioitiin olevan noin 155 miljoonaa puntaa.

Keskivaiheilla vuotta 2005 näytelmä nimeltään Bloody Sunday: Scenes from the Saville Inquiry (Verisunnuntai; otteita Savillen Kyselystä) sai ensi-iltansa Lontoossa ja myöhemmin Derryssä sekä Dublinissa. Näytelmä oli dramatisointi, joka pohjautui Savillen tutkimukseen. Kirjoittaja, journalisti Richard Norton-Taylor, tiivisti neljän vuoden todistesuman kahteen tuntiin näyttämöllä, jonka esitti Tricycle Theatre -niminen teatteri. Näytelmä sai hehkuvat arvostelut kaikkialla Britannian arvostelupaneeleissa, mukaan lukien The Times -lehdessä: ”The Tricycle -esiintyjien viimeisin vedos valtavasta kyselystä on erittäin murskaava.”, The Daily Telegraph -lehdessä: ”En voi kehua tätä lumoavaa tuotosta liiaksi.... Poikkeuksellisen otteessaanpitävää oikeussalidraamaa.”; ja The Independent -lehdessä: ”Tarpeellinen voitto.”.

Ristiriidoista huolimatta kaikki osapuolet ovat samaa mieltä siitä, että verisunnuntai merkitsi valtavaa negatiivista kääntymispistettä pohjoiselle Irlannille. Harold Wilson, silloinen opposition johtaja, uudelleenmuotoili kantaansa, että yhdistynyt Irlanti oli ainoa ratkaisu Pohjois-Irlannin ongelmaan. William Craig, silloinen Stormontin sisäministeri ehdotti, että Derryn länsiranta pitäisi luovuttaa Irlannin tasavallalle.

Kun Britannian armeija saapui pohjoiseen Irlantiin, sen toivottivat roomalaiskatoliset tervetulleeksi puolueettomana voimana suojellakseen heitä protestanttien laumoilta, kuten Royal Ulster Constabularyltä (RUC) sekä B-Specialeilta. Verisunnuntain jälkeen monet katoliset kääntyivät brittiarmeijaa vastaan, koska heitä ei enää nähty suojelijoina, vaan vihollisina. Nuoret nationalistit kiinnostuivat entistä enemmän väkivaltaisista tasavaltalaisryhmittymistä. Virallisen IRA:n ja virallisen Sinn Féinin siirryttyä pois valtavirran irlantilaisesta nationalismista ja tasavaltalaisuudesta marxismia kohti provisionaalinen IRA (Provos) alkoi saada uusradikaalien nuorten tukea.

Seuraavan 20 vuoden aikana provisionaalisen IRA:n armeija sekä muita pienempiä republikaaniryhmittymiä, kuten Irish National Liberation Army (INLA, Irlannin Kansallinen Vapautusarmeija) käynnistivät aseellisen kampanjan brittejä vastaan, jolla he tarkoittivat RUC:tä, Britannian Armeijaa sekä Britannian armeijan Ulster Defence Regimentiä (UDR).(ja heidän kriitikkojen mukaansa, Protestantteja sekä unionistiliikettä). Kilpailevien puolisotilaallisten organisaatioiden ilmestymistä esiintyi myös nationalisti/republikaani sekä unionisti/lojalisti yhteisöissä (Ulster Defence Association, Ulster Volunteer Force (UVF), yms lojalistien puolella olevia yhteisöjä), joka aloitti kitkerän ja brutaalin, tuhansia ihmishenkiä maksaneen sodan. Välikohtauksiin sisältyi kolmen pop -yhtyeen jäsenen tappamiset(the Miami Showband), jonka suoritti jengi, jossa oli UVF:n jäseniä ketkä olivat myös paikallisen armeijan rykmentin jäseniä (UDR). Heillä oli univormut päällä tappamisen aikaan. Tämä sota maksoi myös eräiden provisionaalisten toisen maailmansodan veteraanien ja heidän perheidensä kuolemantuottamukset sotaseppeleen laskemisen aikaan Enniskillenissä.

Belfastin sopimus allekirjoitettiin Stormontissa Belfastissa vuonna 1998 ja se lakkautti virallisesti väkivallan keskeisten puolisotilaallisten organisaatioiden välillä. Sopimus toi uutta toivoa Savillen Kyselyn verisunnuntain tapahtumista tuottavan perinpohjaisen selonteon verisunnuntain tapahtumista.

Verisunnuntaihin liittyvää materiaalia on tuotettu runsaasti, esimerkiksi kirjoja, artikkeleita sekä dokumenttielokuvia.

Verisen sunnuntain tapahtumia on käsitelty lukuisissa musiikkikappaleissa. Jo vuonna 1972 muun muassa sukutaustaltaan irlantilainen John Lennon julkaisi Some Time In New York City -albumillaan kappaleen ”Sunday Bloody Sunday” ja konfliktia yleisemmällä tasolla käsitelleen kappaleen ”The Luck of the Irish”. Myös Lennonin entinen Beatles-kumppani Paul McCartney käsitteli tapausta tuoreeltaan kappaleella ”Give Ireland Back to the Irish”, joka yhtenä harvoista McCartneyn soolokappaleista joutui BBC:n esityskieltoon.

U2-yhtyeen protestilaulu ”Sunday Bloody Sunday” vuodelta 1983 viittaa veriseen sunnuntaihin, samoin esimerkiksi Christy Mooren ”Minds Locked Shut” albumilta Graffiti Tongue. Yksinkertaisesti ”Bloody Sundayksi” nimettyjä kappaleita ovat julkaisseet ainakin Cruachan, McDermott’s 2 Hours vs. Levellers ja Stiff Little Fingers.

Brian Frielin vuonna 1973 kirjoittama näytelmä The Freedom of the City käsittelee tapausta kolmen siviilin näkökulmasta. Vuonna 2002 päivän tapahtumista dramatisoitiin kaksi televisiodraamaa, Paul Greengrassin ohjaama Bloody Sunday – verinen sunnuntai sekä Charles McDougallin ohjaama Sunday.

Derryssä syntynyt taiteilija Willie Doherty on valmistanut Pohjois-Irlannin ongelmia ja The Troublesin aikaa käsittelevän laajan teoskokonaisuuden, jonka osa ”30th January 1972” käsittelee erityisesti verisen sunnuntain tapahtumia.

• Geraghty, Tony: The Irish War. London: HarperCollins, 2000. ISBN 0-00-638674-1 (englanniksi)
• Lindström, Georg: Verinen sunnuntai: Pohjois-Irlannin konflikti. Joensuu: Ilias, 2007. ISBN 978-952-5679-15-1
• McCann, Eamonn: Bloody Sunday in Derry. Brandon: Printing Press, 1998. ISBN 0-86322-139-4 (englanniksi)
• McClean, Raymond: The road to Bloody Sunday. Brandon: Printing Press, 1997. ISBN 0-946451-37-0 Otteita kirjasta. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)

• CAIN Web Service Bloody Sunday (Arkistoitu – Internet Archive). (englanniksi)
• Widgeryn raportti (Arkistoitu – Internet Archive). (englanniksi)
• Savillen raportti (englanniksi)
• BBC kattaus Savillen tutkimuksesta. (englanniksi)
• Northern Ireland’s Dark Past, Explained Dokumenttivideo, 20 min. (englanniksi)

• BBC:n interaktiivinen opas. (englanniksi)

• 13 killed as paratroops break riot The Guardian, 31,1,1972. (englanniksi)
• Bogsiders insist that soldiers shot first The Guardian, 1.2.1972. (englanniksi)

• Guardian-lehti: "Ammuskelut 'laukaisevat vuosikymmenien väkivallan'". (englanniksi)