Puolalaisen Teatr Polski -teatterin sali, joka on rakennettu noin vuonna 1890. Katsomo on rakennettu useaan kerrokseen. Näyttämöaukko erottaa katsomon ja näyttämön toisistaan. Näyttämöaukon etupuolella on kuitenkin tyypilliseen tapaan näyttämön osa, jolla suurin osa esityksestä tapahtuu.
Teatteri (< kreikk. theatron, 'katsomispaikka'[1]) on rakennus tai tila, jossa järjestetään teatteriesityksiä tai muunlaisia esityksiä yleisön edessä. Teatterin pääosat ovat näyttämö ja katsomo. Näyttämö voi työntyä kokonaan katsomon sisään, tai katsomoa voi olla vain sen yhdellä reunalla. Monissa nykyaikaisissa teattereissa näyttämöt voidaan mukauttaa kunkin esityksen tarpeisiin.
Teatterissa on yleensä näyttämö, jolla esiintyjät esiintyvät, ja katsomo. Yksinkertaisimmillaan teatteri on esitystä varten tyhjennetty tila, jonka ympärillä yleisö voi seistä tai istua. Teatteri voi sijaita ulkoilmassa tai sisätiloissa, ja se voi olla pysyvä tai väliaikainen, esityksen jälkeen purettava, rakennelma. Teatteri voi olla rakennettu varta vasten teatteriesityksiä varten, tai se voi olla muuhun tarkoitukseen rakennettu ja esitystä varten mukautettu. Monikäyttöisyytensä ansiosta teattereissa voi usein järjestää muunkinlaisia esityksiä ja tapahtumia, kuten konsertteja, luentoja, kokouksia, elokuvia, sirkusta tai urheilutapahtumia.[2]
Teatterin osat
Teatterinäyttämö
Teatterinäyttämö voi olla yksinkertainen tyhjennetty alue maan tasolla tai paljas koroke. Näyttämö voi olla myös hyvin monimutkainen rakennelma, johon kuuluu lavan sivulla, yläpuolella tai takana olevia tiloja sekä lavan alla sijaitsevia huoneita.[3] Näyttämön lavastuksena voidaan käyttää kulisseja, rekvisiittaa, pukuja ja muuta oheistavaraa, joiden avulla luodaan näyttämölle näytelmän tapahtumapaikka. Kulissit ovat kuvapintoja tai rakennelmia ja usein siirreltäviä. Näyttämön edessä on esirippu, joka on näytöksen aluksi nostettava ja lopuksi laskettava verho.[4] Näyttämöllä voi olla kääntölavoja, raiteita lavasteiden siirtelyä varten, tai käytäviä näyttelijöiden sisääntuloja ja poistumisia varten. Näyttämö voi myös olla monitasoinen. Joskus näyttämön läheisyydessä on orkesterille oma tila. Näyttämön takana voi olla näyttelijöiden pukuhuoneita, lämpiöitä ja harjoittelutiloja sekä kaikenlaisten tarvikkeiden, pukujen ja laitteiden säilytys- ja huoltotiloja.[3]
Katsomo
Katsomo pyritään suunnittelemaan sellaiseksi, että yleisö näkee ja kuulee esityksen mahdollisimman hyvin. Tämän vuoksi katsomo yleensä nousee takarivejä kohti.[5] Perinteisessä teatterissa katsomo jaetaan kahteen osaan, matalaan permantoon sekä ylempänä olevaan parvekkeeseen.[6] Jotta katsojat eivät joutuisi istumaan liian kaukana nähdäkseen ja kuullakseen näyttämölle, joidenkin teattereiden parvekkeita on useassa kerroksessa.[5] Suunnittelussa kiinnitetään paljon huomiota myös akustiikkaan. Katsomoista pyritään lisäksi tekemään tulenkestävät ja helpot poistua.[5] Katsomosta pyritään yleensä tekemään yleisölle riittävän mukavat, mutta toisaalta liiallinen mukavuus voi vähentää yleisön tarkkaavaisuutta. Mukavuuteen vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi helppokulkuisuus, istuinten pehmeys ja istumaväljyys.[7]
Muut tilat
Teattereissa on usein lipunmyyntitilat, lämpiö, vessat, narikat ja portaikkoja sekä monenlaisia rakennuksen ylläpitoon liittyvää laitteistoa, kuten lämmitys- ja ilmastointilaitteita, sekä toimistoja. Julkisivultaan teatterit suunnitellaan usein näyttäviksi.[5]
Teatterityypit
Yhdysvaltalaisen Pasant Theatren näyttämö on kolmelta suunnalta katsomon ympäröimä
Teatteriesitykset eivät välttämättä vaadi teatterirakennusta esityspaikakseen. Esitystilasta voidaan kuitenkin suunnitella sellainen, että se parantaa katsomiskokemusta ja auttaa esiintyjiä ilmaisemaan taidettaan parhaiten.[2] Teatterit voidaan jakaa neljään tyyppiin näyttämön ja katsomon suhteen mukaan:[8]
Näyttämö on kokonaan katsomon ympäröimä. Tämä lähentää yleisöä ja esiintyjiä toisiinsa sekä luo yleisön keskuuteen yhteisöllisyyden tunnetta. Toisaalta lavalla oleva rekvisiitta voi helposti muodostaa näköesteen, eikä lavalla voi käyttää vaihtuvia kulisseja tai piilotettuja efektejä. Esiintyjien täytyy myös osata esiintyä joka suuntaan ja sijoittua oikein muihin esiintyjiin nähden.
Näyttämö työntyy katsomon sisään niin, että yksi päätyreuna, joskus molemmat, ovat kuitenkin ilman yleisöä. Tällaisessa teatterissa osa yleisöstä istuu vastakkain toisen yleisönosan kanssa, joka muodostaa heille esityksen taustan. Koska yksi seinä on vapaa, näyttelijöiden sijoittuminen ja lavasteiden käyttö on helpompaa kuin kokonaan yleisön ympäröimällä näyttämöllä.
Venetsialaisen Teatro Goldonin proscenium-näyttämön etuseinän kaari
Katsomoa on vain näyttämön yhdellä reunalla. Katsomo voi olla muodoltaan monenlainen, ja sen kapasiteettia pystytään helposti kasvattamaan tarvittaessa. Esiintyjien on helppo sijoittua, ja suurten lavasteiden ja rekvisiitan käyttö on vapaata. Katsojat näkevät vain esiintyjät, eivätkä toisiaan, mikä yhtäältä helpottaa keskittymistä esitykseen, mutta toisaalta vähentää yhteisöllisyyttä.
Tämän teatterityypin erikoistapaus on Italiassa 1500- ja 1600-luvuilla kehitetty proscenium. Siinä näyttämöä ja katsomoa erottaa seinä, jossa on suuri näyttämöaukko. Se muodostaa ”kehyksen”, jonka läpi yleisö katsoo näyttämöä. Usein osa lavasta on kuitenkin kehyksen etupuolella, ja näyttelijät esiintyvät suurimmaksi osaksi siinä ja jättävät näin kehyksen takana olevan näyttämönosan kulisseille. Prosceniumin avulla esitykseen voidaan saada huomattavaa näyttävyyttä, mutta toisaalta se voi viedä yleisön huomion pois esiintyjistä.
Muokattavissa oleva näyttämö: näyttämön ja katsomon suhdetta voi muuttaa kunkin esityksen tarpeiden mukaiseksi.
Historia
Teatterien kaltaisia rakennelmia on käytetty jo primitiivissä yhteiskunnissa uskonnollisiin tarkoituksiin. Myös muinaisen EgyptinKarnakissa, Persian Persepoliissa ja KreetanKnossoksella on löytynyt esimerkkejä seremoniallisista rakennelmista, joissa suuri katsojajoukko pystyi seuraamaan pappien toimituksia.[9]
Teatteritaide syntyi antiikin Kreikassa 500-luvulla eaa. Ensimmäisinä esityspaikkoina käytettiin toreja, joiden ympärillä katsojat istuivat puisissa katsomoissaan. Vanhimmat säilyneet kreikkalaiset teatterit ovat Thorikoksen teatteri sekä Argoksen vanhempi teatteri, jotka rakennettiin 500- ja 400-lukujen eaa. vaihteessa. Ne olivat ulkoilmalavoja, joita reunustivat rinteeseen rakennetut suoralinjaiset puiset ja myöhemmin kivestä tehdyt katsomot. 400-luvulla eaa. kreikkalaisten teatterien näyttämö muistutti U-kirjainta, ja katsomo kiersi sen päätyä. Näyttämö oli usein jaettu kahteen osaan, etualaan ja korotettuun takaosaan.[10] Näyttämön takana oli skene, rakennus, joka toimi lavasteena ja vaatteidenvaihtopaikkana. Skene oli alun perin pieni puumökki, mutta se kehittyi kreikkalaisilla ja myöhemmin roomalaisilla kaksikerroksiseksi ja koristeelliseksi kivestä tehdyksi julkisivuksi ja esiintyjien sisääntulopaikaksi.[11]
Ensimmäinen tunnettu sisäteatteri oli Ateenaan noin vuonna 440 eaa. rakennettu Perikleen odeion. Se oli neliönmuotoinen rakennus, jonka näyttämö oli keskellä katsomoita. Teatteriin mahtui mahdollisesti noin 4 000 katsojaa, joskin moni heistä joutui istumaan pylvään takana eikä paikkaa luultavasti käytetty ensisijaisesti teatteriesityksiin. 300-luvulla eaa. tunnetuimpaan muotoonsa rakennetun Dionysoksen teatterin katsomo oli tehty kivestä, ja se oli puoliympyrän muotoinen. Tästä muodosta tuli teatterien malli seuraavaksi 500 vuodeksi.[10]
Roomalaiset rakensivat teatterinsa aluksi puusta. Ne olivat hyvin koristeellisia, kolmikerroksisia, ja niihin kerrottiin mahtuneen jopa 80 000 katsojaa. Vasta 55 eaa. Rooman kaupunkiin rakennettiin ensimmäinen kivestä tehty teatteri, josta tuli myöhempien roomalaisten ulkoilmateatterien malli. Roomalaisten korotetut näyttämöjen takaosat olivat noin metrin korkuiset ja selvästi matalampia kuin kreikkalaisten. Ajanlaskun kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana lukemattomista Rooman valtakunnan alueen teattereista muokattiin roomalaisvaikutteiset. Rooman valtakunnan hajottua teatterit hylättiin ja niitä käytettiin kivilouhoksina tai linnoituksina.[10]
Varhaiskeskiajan teattereista ei tiedetä paljoakaan. 1100-luvun lopulla teatteriesityksiä pidettiin erilaisissa paikoissa kuten viheralueilla, kirkoissa ja kirkonpihoilla, halleissa ja roomalaisteatterien raunioilla, ja teatterit olivat rakenteeltaan vaihtelevan tyyppisiä, joskaan proscenium-tyyliä ei vielä käytetty.[10]
William Shakespearen näytelmien esityksistä tunnetuksi tullut Globe-teatteri Lontoossa.
Renessanssin ajalla heräsi kiinnostus perspektiivin käyttöön teattereissa: varhaisin esimerkki perspektiivisesti maalatuista kulisseista on vuodelta 1508. Samalla näyttämöistä tehtiin ensi kertaa leveyttään syvempiä, vaikka näyttelijät pysyttelivätkin yhä näyttämön etualalla. Italian vanhin julkinen teatteri rakennettiin Venetsiaan 1565, joskaan ei tiedetä, oliko se itsenäinen rakennus vai vain saliin perustettu teatteri. Myös muualle Eurooppaan, kuten Espanjaan ja Englantiin, rakennettiin tuohon aikaan teattereita. Euroopan vanhin yhä olemassa oleva teatteri on vuonna 1585 avattu Andrea Palladion suunnittelema Teatro OlimpicoVicenzassa, Italiassa. Lontoon kuuluisin teatteri oli William Shakespearen näytelmiä esittänyt Globe-teatteri. Espanjan ja Englannin teatterit olivat vielä ulkoilmateattereita 1600-luvun alkuun saakka. Euroopassa kehitettiin 1500-luvun lopulla myös proscenium-näyttämö, jonka avulla pystyttiin muun muassa peittämään perspektiivin vaihtumisen tuottava laitteisto. Lavasteiden vaihtotekniikka otti merkittäviä edistysaskeleita 1600-luvulla.[10]
Barokkiaikana teatteriarkkitehtuuri tuli entistä näyttävämmäksi. Katsomoja oli muodoltaan erilaisia, eniten kuitenkin suorakulmion muotoisia. Ylempien kerrosten herrasväen aitioista tuli teatterikatsomojen näkyvä osa. Barokin ja rokokoon jälkeen teattereista tuli jälleen hillitympiä koristelultaan, ja aitioiden määräkin alkoi hitaasti vähentyä.[10]
1800-luvun Euroopan teattereissa maalatut perspektiivitaustat vaihtuivat kolmiulotteisiin lavasteisiin, joiden kanssa näyttelijät saattoivat toimia. Uudet keksinnöt kaasu- ja sähkövalaistus toivat uusia tehosteita teatterilavoille. Katsojien mukavuuteen ja turvallisuuteen alettiin myös kiinnittää huomiota.[10]
Suomen tiettävästi ensimmäinen varsinainen teatteritalo rakennettiin Turkuun 1810-luvulla. C. G. Bonuvierin rakennuttama puurakenteinen teatteri kuitenkin tuhoutui Turun suuressa palossa 1827. Sen tilalle pystytettiin uusi puuteatteri. Vuonna Turussa 1839 vihittiin käyttöön uusi tiilirakenteinen teatteritalo, joka on nykyisin Suomen vanhin yhä käytössä oleva teatteritalo ja toimii Turun ruotsalaisen teatterin tyyssijana.[12]
Intian vanhin teatteri on Keski-Intian Chhattisgarhin osavaltion Sitabenga-luolassa. Se rakennettiin 200-luvulla eaa., ja se on kreikkalaisvaikutteinen.[10]
Kiinassa teatteriyleisöille rakennettiin penkit 1600-lukuun mennessä, ja katsojat saivat alkaa nauttia virvokkeista esitysten aikana. Japanin nō-teatterin malli vakiintui 1500-luvun lopulla. Sen näyttämö oli korotettu ja neliönmuotoinen, noin 5,5 metriä leveä, ja joka nurkassa oli pylväät, joiden varassa oli katto. Näyttämön takana oli orkesteri ja vieressä kuoro. Näyttämöltä pukuhuoneeseen vei silta, jota pitkin esiintyjät pystyivät tekemään näyttäviä sisääntuloja ja poistumisia näyttämöltä. Yleisöä mahtui harvoin enempää kuin 500. Myöhemmin syntynyt kabuki-teatteri kehitti japanilaisia teattereita yhä näyttävämmiksi ja monipuolisemmiksi 1700-luvulta alkaen.[10]
1900-luvulla proscenium-näyttämöstä alettiin luopua ja uudet ideat valtasivat alaa teatterisuunnittelussa. Kreikkalainen ja elisabetinaikainen teatterirakentaminen kokivat paluun vuosisadan alussa. Vuosisadan puolivälin jälkeen rakennettiin runsaasti teattereita, joiden näyttämöt voitiin mukauttaa kunkin esityksen tarpeisiin.[10]
.jpg)
.jpg)
