PROFILPELAJAR.COM

Suomen kansallispuistot ovat valtion omistamia alueita, jonka käyttö kansallispuistona on säädetty lailla. Suomessa on 41 kansallispuistoa. Laajin on Lemmenjoen kansallispuisto ja toiseksi laajin Urho Kekkosen kansallispuisto. Kävijämäärältään suosituin on Pallas-Yllästunturin kansallispuisto, joka on Pyhä-Luoston (ent. Pyhätunturi) kansallispuiston ohella Suomen vanhin kansallispuisto. Uusin Suomen kansallispuistoista on Sallan kansallispuisto, joka perustettiin vuonna 2022. Kansallispuistojen hoidosta vastaa Metsähallitus.^[1]

Ympäristöministeriöön tuli vuonna 2020 useita esityksiä uusien kansallispuistojen perustamisesta. Ministeriön tekemän selvityksen perusteella jatkotyöhön ryhdyttiin Sallatunturin ja Evon metsäalueen osalta.^[2]

Historia

Ensimmäiset kansallispuistot

Luonnonsuojelutoiminta alkoi Suomessa kaupunkien sivistyneistön piirissä. Jo 1800-luvun lopulla pohdittiin, mistä löytyisi sopivia suojelukohteita "huviksi ja nautinnoksi kaikille vapaan luonnon ystäville" kohtuullisten liikenneyhteyksien päästä niin, että puistoalueen väestön elinoloihin ei tarvitsisi juuri puuttua.

Suomen ensimmäinen luonnonsuojelualue oli Imatrankosken rannoille muodostettu Kruununpuisto. Se perustettiin Venäjän keisarin Nikolai I:n allekirjoituksella vuonna 1842.^[3]

Tutkimusmatkailija Adolf Erik Nordenskiöldin Ruotsissa julkaisema vetoomus ”Ehdotus valtiopuistojen (riksparker) perustamiseksi Pohjoismaihin” vuodelta 1880 nosti asian julkisuuteen^[4]. Suomeksi se ilmestyi valtion ensimmäisen luonnonsuojeluvalvojan Rolf Palmgrenin teoksessa Luonnonsuojelu ja kulttuuri vuonna 1922.^[5] Vuonna 1925 kansallispuistokohteiden etsintä annettiin kasvitieteen professori Kaarlo Linkolan tehtäväksi. Hän ehdotti kahdeksaa kohdetta, jotka sijaitsivat Pohjois-Suomessa. Hankkeet synnyttivät paikallisen väestön vastustusta. Erityisesti Kuusamoon ehdotettu Oulangan kansallispuisto oli vastatuulessa, kun asiaa koskeva lakiesitys tuli eduskuntaan vuonna 1926. Koko asia lykkääntyi, kunnes luonnonsuojeluaatetta kannattava professori A. K. Cajander tuli pääministeriksi ja antoi asialle uutta vauhtia. Laki astui voimaan vuonna 1938. Samalla perustettiin neljä kansallispuistoa ja kuusi luonnonpuistoa. Ensimmäiset kansallispuistot olivat Pallas-Ounastunturi ja Pyhätunturi sekä Heinäsaaret Petsamossa ja Porkkala.^[6]

Puistojen hoito aloitetaan

Suomen kansallispuistot olivat 1970-luvulle asti vain kartoille ja osittain maastoon merkittyjä alueita vailla hoitoa ja suurempia kävijämääriä. Kun 1970-luvulla otettiin puistojen hoitoon mallia Yhdysvalloista, havahduttiin kehittämään niiden palveluja. Vuonna 1978 valmistui Kansallispuistokomitean mietintö, jossa ehdotettiin toiminnan kehittämistä ja puistojen lisäämistä. Asia herätti vastustusta niillä paikkakunnilla, joihin ehdotettiin uusia puistoja. Lopulta vuonna 1982 perustettiin 13 uutta kansallispuistoa. Samalla luotiin toimintamalli, jossa asiasta vastaa Metsähallitus sekä ympäristöhallinnon että maa- ja metsätaloushallinnon valvonnassa.^[7]

Rajoitukset ja oikeudet

Kansallispuistoissa on kielletty kaikenlainen luontoa muuttava toiminta.

Rakennukset ja tiet

Rakennuksien, rakennelmien ja teiden rakentaminen on kielletty. Tämä ei kuitenkaan koske sellaista rakentamista, joka on tarpeellista edistämään alueen hoitoa, valvontaa, tutkimusta, yleisön opastamista, retkeilyä ja alueeseen tutustumista. Tien saa rakentaa, kun se on opastustoiminnan kannalta tarpeellista.

Maaperä

Maanotto ja kaivostoiminta, maa- ja kallioperän vahingoittaminen ja ojittaminen on kielletty.

Sienet, kasvit ja eläimet

Sieniä, puita, pensaita tai muita kasveja ja niiden osia ei saa vahingoittaa. Sen sijaan marjojen ja hyötysienien poimiminen on sallittu.

Luonnonvaraisten selkärankaisten eläimien pyydystäminen, tappaminen ja hätyyttäminen sekä niiden pesien hävittäminen on kielletty. Onkiminen ja pilkkiminen on kuitenkin sallittu, kuten myös poronhoitolain mukainen poronhoito.

Selkärangattomien eläimien pyydystäminen tai kerääminen on kielletty.

Liikkuminen, leiriytyminen ja tulenteko

Kansallispuiston järjestyssäännöissä voidaan kieltää tai rajoittaa liikkumista, leiriytymistä, maihinnousua sekä veneen, laivan tai muun kulkuneuvon pitämistä.

Kansallispuistoon mentäessä on aina syytä tutustua alueen järjestyssääntöihin. Sallittuja aktiviteetteja ovat yleensä kävely, hiihto ja lumikenkäily. Polkupyörällä liikkuminen ja ratsastaminen on yleensä sallittua vain tarkoitukseen osoitetulla reitillä. Puistossa saattaa olla alueita, joilla liikkuminen on kokonaan tai osan vuotta kielletty. Lintujen pesintäalueet tai uhanalaisten lajien esiintymisalueet saattavat olla tällaisia rajoitusalueita.

Monissa kansallispuistoissa leiriytyminen on sallittu vain esimerkiksi autiotuvissa ja niiden välittömässä läheisyydessä. Samoin tulenteko on sallittu vain merkityillä tulentekopaikoilla.

Retkeilijän vastuu

Kansallispuistoissa pyritään säilyttämään koskematonta luontoa. Kaikkien kansallispuistoissa kävijöiden tulisi muistaa kunnioittaa luonnonrauhaa ja liikkua jälkiä jättämättä ja eläimiä häiritsemättä. Puistojen järjestyssääntöjä tulee noudattaa.

Liikkumiseen pitäisi käyttää polkuja kun se on mahdollista. Kivikkoiseksi kuluneen polun vieressä käveleminen kuluttaa maastoa myös polun vierestä ja polku levenee turhaan. Kallioiden kasvillisuus, jäkäliköt, dyynit ja märät avosuot ovat erityisen herkkiä kulutukselle.

Kansallispuistoissa noudatetaan niin kutsuttua roskatonta retkeilyä. Vastuullinen retkeilijä kantaa mukanaan tuomat roskat myös pois puistosta; roskien haku kulkuneuvoilla kuluttaa herkkää luontoa.

Katso myös

Luettelo Suomen kansallispuistoista

Lähteet

↑ Lisää reittejä ja opasteita. Keskisuomalainen, 11.7.2014, s. 7. Jyväskylä: Keskisuomalainen Oy. ISSN 0356-1402
↑ Ympäristö- ja ilmastoministeri Mikkonen: Kansallispuistoesityksistä Sallatunturi ja Evo jatkoon
↑ Imatran kruununpuisto. Kansallisihme.fi. Viitattu 5.7.2021.
↑ Fosterländska naturens värn. Wilhelm Odelberg, Hagabladet 3/2002. PDF. Viitattu 5.7.2021.
↑ Minna Santaoja. Rakkaudesta luontoon. Luontoharrastajat luonnonsuojelun toimijoina (Arkistoitu – Internet Archive). Väitöskirja. Tampereen yliopisto 2013. Viitattu 17.4.2014. Sivu 88.
↑ Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria: 3, Oma maa ja maailma, s. 112-4. Helsinki: Tammi, 2003. ISBN 951-31-1844-4
↑ Iiris Kalliola: Luontoillan seitsemän veljestä, s. 97–99. Helsinki: Tammi, 2013. ISBN 978-951-31-7438-5