Vuoteen 2020 kartanon maat ovat käsittäneet 726 hehtaaria, ja niiden alueella on yli 60 rakennusta. Päärakennuksessa on kerrosalaa 1 300 neliömetriä.[4]
Tilan historia ulottuu ainakin 1400-luvulle. Se mainitaan ensimmäisen kerran vuodelta 1420 olevassa rajankäyntiasiakirjassa, jossa tilan omistajaksi mainitaan Hämeen linnan vouti ja Raaseporin tuomiokunnan tuomari Björn Ragvaldson.[7] Tilan oli mahdollisesti muodostanut hänen isänsä Ragvald Ragvaldsson yhdistämällä useita pientiloja ja saamalla mailleen rälssioikeuden. Tilan alkuperäinen nimi lienee ollut Syrjä.[3]
Flemingien aika
Björn Ragvaldssonin tytär Elin meni naimisiin valtaneuvos Joakim Flemingin kanssa, joten tila siirtyi vuonna 1494 Flemingin suvulle.[3][7] Flemingien aikana kartano sai nimen Svidja, joka vääntyi suomeksi muotoon Suitia, mahdollisesti viittauksena suvun Paraisilla omistamaan Qvidjan eli Kuitian kartanoon. Flemingit laajensivat Suitian maita, ja kartanolla oli jopa oma satama meren rannalla Pikkalanjoen suulla.[3] Valtaneuvos Erik Fleming perusti 1530-luvulla Suitian maille Suomen ensimmäisen rautaruukin. Suitian ruukki (tunnettu myös Nybyn ruukkina) toimi Siuntionjoen varrella Kvarnbyn koskessa 1550-luvulle saakka.[2] Suomen vaikutusvaltaisena käskynhaltijana toiminut Klaus Fleming asui lähes koko ikänsä Suitiassa. Flemingit omistivat kartanon vuoteen 1599 ja uudelleen vuosina 1661–1679.[3]
Muistolaatta vuoden 1918 taisteluille kartanon ulkoseinässä.
Vuonna 1822 tila siirtyi panttioikeuksin kornetti Claes Robert Favorinille, joka myi sen edelleen vuonna 1838. Vuosina 1838–1874 omistajana oli luutnantti Karl Ludvig von Zansen, joka jätti tilan perinnöksi tyttärelleen Henriette von Zansenille. Tämä oli naimisissa kenraalimajuri Wilhelm von Kraemerin kanssa, joka myi tilan vuonna 1898 August Wrede af Elimälle.[3] Kartanon alueella käytiin taisteluja Suomen sisällissodan alkuvaiheessa, kun paikallinen suojeluskunta linnoittautui päärakennukseen jouduttuaan punakaartilaisten piirittämiksi.[2] August Wrede af Elimän jouduttua 1933 konkurssiin tilan lunasti valtio.[3]
Vuonna 2015 liikemies Antti Herlin sekä Gårdskullan omistavat veljekset Gustav ja Henrik Rehnberg ostivat Suitian kartanon Senaatti-kiinteistöiltä 11,7 miljoonan euron hinnalla. Eduskunta hyväksyi kaupan.[4] Herlin myi kuitenkin pian omistusosuutensa pois. Pihvikarjan kasvattajina tunnetut Rehnbergit muuttivat kartanon osakeyhtiöksi, vuokrasivat sitä hää- ja kokoustilaksi sekä pitivät siellä kahvilaa.[8] Kesällä 2020 kartanon päärakennus ja kahdeksan hehtaaria maata sen ympäriltä asetettiin myyntiin 4,8 miljoonan euron hintaan.[9]
Päärakennus
Taiteilija Axel Haartmanin suunnittelema ritarisali ovelta.Ritarisali vastakkaisesta suunnasta.
Kartanon harmaakivisen päärakennuksen rakennutti valtaneuvos Erik Fleming 1540-luvulla. Rakennustöitä johti vuodesta 1541 tallinnalainen kivenhakkaaja Tomas Tomasson, joka toteutti muun muassa kalkkikiviset ikkunankehykset, avotakan ja vesialtaan. Rakennuksessa on kaksi kerrosta korkean kellarikerroksen päällä.[7] Kiviseinät tehtiin yli metrin paksuisiksi puolustustarkoituksia varten. Rakennuksessa oli myös neljä tuohon aikaan hyvin harvinaista lasi-ikkunaa.[3] Kartanon omistanut Esbjörn Reuterholm rakennutti toisen kerroksen uudelleen 1760-luvun alussa. Sen suunnitteli muurarimestari Samuel Berner.[7][3]
Rakennuksen nykyinen ulkoasu on peräisin 1800- ja 1900-luvun vaihteesta ja valmistui vuonna 1906. Kartanon tuolloin omistanut August Wrede teetti muutoksen myöhäiskeskiaikaiseen ja goottilaisvaikutteiseen tyyliin, jota ilmentävät sakaraharjat, suippokaariset ikkuna- ja oviaukot sekä torni. Wrede suunnitteli ilmeisesti itse muutokset, joiden oli tarkoitus viitata Flemingien aikaan. Lopputulos vastaa Wreden ja hänen ystävänsä taiteilija Axel Haartmanin mielikuvaa keskiaikaisesta kivilinnasta, ei niinkään rakennuksen alkuperäistä ulkonäköä.[7][3]
Pohjakerroksen tuvat muutettiin ritarisaliksi ja asehuoneeksi[7]. Haartman maalasi ritarisalin päätyseinälle Kirkholman taistelua esittävän seinämaalauksen ja puuseppä Carl Edward Österblom veisti seinien puupaneeleihin kartanon entisten omistajasukujen aatelisvaakunoita esittävät korkokuvat.[8] Wreden aikana rakennettiin myös vuonna 1906 valmistunut keittiösiipi.[3]
Päärakennus oli vuosina 1987–1995 Museoviraston hallussa ja tyhjillään.[3] Helsingin yliopisto kunnosti päärakennuksen Museoviraston suunnitelmien mukaisesti vuosina 1997–1999.[7]
Suitia elokuvien kuvauspaikkana
Kartanon tiloissa ja alueella on kuvattu elokuvia Tottisalmen perillinen (1940), Linnaisten vihreä kamari (1945), Rosvo-Roope (1949), Noita palaa elämään (1952), Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962), Kummeli Kultakuume (1997) ja Comeback (2023).[10][11][12] Elokuvassa Tähdet kertovat, komisario Palmu majuri Vadenblickin kartanoa esittävät ulkokuvat on kuvattu Suitian pihalla ja ympäristössä, sisätilat studioon rakennetussa tilassa.[10] Suitiassa on kuvattu myös Ivalo-televisiosarjan 2. tuotantokauden jaksoja (2021), joissa kartano esittää ulkokuvissa venäläistä luostaria.[13] Ruotsinkielisessä television minisarjassa Hallonbacken – Osasto 23 (2023) Suitia esittää keskeistä tapahtumapaikkaa, kuvitteellista Hallonbackenin tuberkuloosiparantolaa.[14]
Kuvia
Kartano tulopihalta päin.
Talli.
Sisääntuloaulan uuni.
Uuni yläkerrassa.
Keskiajalta säilynyttä kellaria päärakennuksen alla.
Viljamakasiini.
Wrede af Elimä -suvun sankarihautamonumentti Suitian kartanolla.
↑Karttapaikka (Sijaintimerkki tienumeron kohdalla. Kartanon eteläpuolisen joen nimi näkyy siirtämällä karttaa lännemmäksi.) Maanmittauslaitos. Viitattu 21.7.2020.
↑ abMinna Santakari: ”Todellista kaupunkia ja kuviteltuja sisätiloja Komisario Palmu -elokuvissa”, s. 192–193 teoksessa Elokuvat kertovat, Matti Kassila (toim. Kalevi Koukkunen, Kimmo Laine & Juha Seitajärvi). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2013.
.jpg)
.jpg)
