Sotakirjallisuus on kirjallisuuden lajityyppi eli genre, jonka aiheena on sota. Se jakaantuu kuvitteelliseen ja tosiasioihin perustuvaan kirjallisuuteen, joita ovat sotamuistelmat, sotapäiväkirjat ja sotaromaanit.[1] Sotakirjallisuus sisältää sekä proosaa että lyriikkaa. Sotaa käsitteleviä romaaneja on kirjoitettu aina ajankohdasta ja paikasta riippumatta. Maailman vanhimpia sotakirjoja lienee Raamatun Vanha testamentti, joka on oikeastaan sodankäynnin varhainen käsikirja.[2]
Suomessa sotakirjallisuuden aiheina ovat yleisesti olleet Suomen sisällissota sekä talvi- ja jatkosota sekä Lapin sota, mutta myös vanhempia sotia käsitteleviä kirjoja on. Esimerkiksi Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat kertoo suomalaissotilaiden Suomen sodassa osoittamasta urheudesta. Teokseen kuuluu yhteensä 35 runoa. Kokoelman avausruno Maamme (Vårt land) tunnetaan nykyään Suomen kansallislauluna. Tunnetuin suomalainen nykysotakirja on Väinö Linnan Tuntematon sotilas vuodelta 1954. Sen tunnettavuutta ovat lisänneet erityisesti siitä tehdyt kolme elokuvaversiota. Myös muut sotakirjat ovat olleet suosittuja elokuvan aiheita. Suomalainen sotakirjallisuus on luonteeltaan kansallista surutyötä, jossa kerrataan vaikeita sota-aikoja ja niistä seuranneita traumoja.[1]
Historia
Raamattu
Sodalla ja sotalaitoksella on suuri merkitys Raamatun Vanhan testamentin kirjoituksissa, jossa varhaisimmalle Israelille sota oli luonnollinen olotila. Voittajan oikeus oli Israelilaisten mielestä ainoa todellinen oikeus (Tuom. 11:21). Kirjassa korpivaellus kuvataan osastoittain tapahtuneeksi sotilaalliseksi marssiksi, vaikka vielä Tuomarien ajalla Israelilaisilta puuttui järjestäytynyt sotajoukko asevelvollisuuksineen.[3]
Yleensä kirjoituksissa kuvataan suuren vaaran uhatessa, jonkun karismaattisen henkilön keränneen ympärilleen sotajoukon. Sen voima perustui yhteistuntoon, vapaaehtoiseen kuriin ja johtajan nauttimaan arvonantoon. Arat, pelkääjät ja muuten sotakelvottomat lähetettiin kotiin, jotta pelko ei levinnyt sotakuntoisiin. Jokaisen sotilaan tuli antautua täydellisesti tehtäväänsä, jotta hajottavat ajatukset eivät heikentäneet israelilaisten iskuvoimaa. Kansanvoima syntyi suoraan sen sotajoukosta.[3]
Jumalan läsnäolo sotatoimissa ilmaistiin etujoukossa kuljetettavana liitonarkkina. Jo Kaislameren rannalla Jumala taisteli Israelin puolesta ja siunaus varmisti varman voiton vihollisesta. Jumalalta eli Jahvelta kysyttiin usein neuvoa taistelun voittamiseksi. Israelilaisten sodan tarkoituksena oli heikentää vihollista, mutta ei tuhota sitä kokonaan tappamalla kaikki miespuoliset, heikentämisellä pyrittiin sulattamaan viholliskansa israelilaisiin.[3]
Kuningas Daavidin aikana sotalaitos kehittyi voimakkaasti, jolloin luotiin eräänlainen asevelvollisuus järjestelmä ja hänelle itselleen palkattu ydinjoukko, joka muodostui muista kansoista tuoduista miehistä. Iskujoukolla pyrittiin pitämään koossa hajanainen kansa ja valloitetut alueet. Kuningas Salomo lisäsi iskuvoimaa rakentamalla sotavaunuja. Uusi armeija osoittautui tehokkaaksi ja se onnistui lyömään kansalliset kapina-armeijat.[3]
Sotaa käytiin aina kesällä. Suuret linnoitetut paikat aiheuttivat usein ongelmia, sillä niitä ei voitu yksinkertaisella sotataidolla vallata pelkästään rynnäköllä, vaan usein jouduttiin turvautumaan väijytykseen, piiritykseen tai petokseen. Piiritykset saattoivat kestää vuosikausia, jolloin nälkä pakotti kaupungin antautumaan.[3]
Assyrialaisten sotamenestys israelilaisia vastaan perustui aivan uudenlaisen aselajiin lukeutuvan ratsuväen esiintymiseen taistelutantereella.[3]
Raamatussa hyökkäyssodan ja taistelun aloittamiseen liittyy lähes aina vihollisen tai viholliskansan vakoilu ja tiedustelu. Näin tapahtui esimerkiksi Kanaaninmaahan hyökätessä, jossa todettiin vietetyn iloisia jumalanpalveluksia ja kansan sen seurauksena veltostuneen. Hyökkäyskohteeksi otettiin aina Herran opastuksella israelilaisia pienempi tai heikompi kansa.[3][4]
Suomi
Ennen toista maailmansotaa Suomessa ilmestyi paljon sisällissotaa käsittelevää kirjallisuutta, joka oli kuitenkin hyvin pitkälti asenteellista puoleen taikka toiseen, sillä kirjailijat olivat yleensä itse olleet osallisina sodassa. Valkoisen osapuolen voitosta johtuen 1920–1930-lukujen sisällissotakirjallisuus kertoi usein tapahtumista lähinnä vain valkoisten näkemyksen. Ulkomaille, pääasiassa Neuvostoliittoon paenneet punaiset julkaisivat omia muistelmateoksiaan ja koettivat siten pitää vallankumouksen muistoa ja henkeä yllä. Toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneen poliittisen ilmapiirin muuttumisen jälkeen Suomessakin alettiin julkaista entistä enemmän punaista näkökulmaa sisältäviä teoksia. Tästä hyvä esimerkki on Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia.
Merkitys
Sotakirjallisuudella on ollut valtava merkitys sille, kuinka suuri yleisö on nähnyt sodanlähde?. Sotakirjallisuudella on ollut myös tärkeä rooli kansallisen identiteetin luomisessalähde?. Tästä hyvänä esimerkkinä on Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat, jolla oli vaikutus suomalaisen identiteetin kehittymiseen erityisesti 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Nykyaikaiset tiedotusvälineet ovat tehneet Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta oleellisen osan suomalaista kulttuuria ja yhteiskuntaalähde?.
Katso myös
Lähteet
Aiheesta muualla
