Sommen taistelu

Sommen taistelu
Osa länsirintamaa ensimmäisessä maailmansodassa
Ympärysvaltojen joukkoja juoksuhaudassa Sommen offensiivin aikana.
Ympärysvaltojen joukkoja juoksuhaudassa Sommen offensiivin aikana.
Päivämäärä:

1. heinäkuuta 1916marraskuuhun 1916

Paikka:

Somme, Ranska

Lopputulos:

Ratkaisematon

Osapuolet

 Brittiläinen imperiumi
 Ranska

 Saksan keisarikunta

Komentajat

Yhdistynyt kuningaskunta Douglas Haig
Yhdistynyt kuningaskunta Henry Rawlinson
Yhdistynyt kuningaskunta Edmund Allenby
Ranska Ferdinand Foch
Ranska Émile Fayolle

Saksan keisarikunta Max von Gallwitz
Saksan keisarikunta Fritz von Below

Vahvuudet

Ensimmäinen päivä
Yhdistynyt kuningaskunta 13 divisioonaa[1]
Ranska 11 divisioonaalähde?

Yhteensä
Yhdistynyt kuningaskunta 55 divisioonaa[1]
Ranska 20 divisioonaa[1]

Ensimmäinen päivä
6 divisioonaa etulinjassa[1]
20 pataljoonaa reservissä[1]

Yhteensä
69 divisioonaa[1]

Tappiot

Yhdistynyt kuningaskunta 420 000[2]
Ranska 194 000[2]
noin 100 panssarivaunualähde?

ainakin 440 000 miestä[2]

Ensimmäisen maailmansodan länsirintama
Saksan hyökkäys 1914 (Liege - 1. Marne) - Ympärysvaltojen vastahyökkäys (1. Aisne) - Kilpajuoksu Atlantille (Picardy - Artois - Flander - 1. Arras - La Bassée - 1. Ypres) - Asemasota (2. Ypres - 1. Champagne - Somme - Verdun - 2. Arras - 3. Ypres) - Nivelle (2. Aisne) - Kaiserschlacht (Michael - Georgette - Blücher-Yorck) - Satapäiväinen offensiivi (Amiens - 3. Arras - Meuse-Argonne)

Sommen taistelu käytiin ensimmäisessä maailmansodassa länsirintamalla Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan sekä Saksan välillä. Taistelu alkoi 1. heinäkuuta 1916 ja kesti noin viisi kuukautta. Ympärysvaltojen hyökkäys Saksan asemiin ei johtanut toivottuun läpimurtoon, ja taistelusta tuli pitkä ja molemmille osapuolille raskas kulutustaistelu. Ympärysvallat menettivät taistelussa yli puoli miljoonaa miestä ja saksalaiset lähes yhtä paljon. Pelkästään taistelun ensimmäisenä päivänä Yhdistynyt kuningaskunta kärsi noin 60 000 miehen tappiot.

Sommen taistelu oli ensimmäinen, jossa panssarivaunuja käytettiin suuressa mittakaavassa. Myös ilma-asetta käytettiin ennennäkemättömän laajasti. Sekä saksalaiset että ympärysvallat uudistivat taistelun seurauksena taktiikkaansa, ja vuosina 1917–1918 asemasota muuttui vähitellen liikkuvammaksi.

Tausta

Länsirintama vuosina 1915–1916.

Ranska oli ensimmäinen maailmansodan kahtena ensimmäisenä vuotena kärsinyt raskaita tappioita. Helmikuussa 1916 alkanut Verdunin taistelu kulutti ranskalaisten voimia entisestään.[3] Ranskalaisten pyynnöstä Yhdistynyt kuningaskunta päätti aloittaa Sommejoen laaksossa suurhyökkäyksen, joka pakottaisi saksalaiset siirtämään joukkoja pois Verdunista.[4] Verdunin taistelu oli kuluttanut myös saksalaisten voimia. Kallis mutta tulokseton hyökkäys söi kenraali Erich von Falkenhaynin arvovaltaa, kun taas itärintamalla menestyneet Paul von Hindenburg ja Erich Ludendorff lisäsivät valtaansa.[5]

Osapuolet

Ympärysvallat

Brittiläisen Intian armeijan sotilaita Sommella.

Sota oli kuluttanut sekä Ranskan[3] että Yhdistyneen kuningaskunnan voimia. Brittiläinen siirtoarmeija oli menettänyt suuren osan ammattisotilaistaan, joista monet olivat taistelleet jo buurisodissa. Ranskaan marraskuussa 1914 lähetetyt seitsemän jalkaväkidivisioonaa olivat kesään 1916 mennessä kärsineet 90 000 miehen tappiot. Sotamarsalkka John French oli tappioiden ja sota-ajan poliittisten kiistojen lannistama, eikä hänestä ollut aseistetuista siviileistä muodostetun armeijan komentajaksi. Brittiläisen 1. armeijan komentaja kenraali Douglas Haig sen sijaan oli taitava juonittelija, ja joulukuussa 1915 hän kuninkaan ja sotakabinetin tuella syrjäytti Frenchin.[6] Hän hallitsi sotatoimien vaatiman huollon ja insinööritaidon hyvin, mutta taktikkona hän oli kokematon.[7]

Sommen operaatio oli ennen muuta Haigin hanke.[5] Lopullinen hyökkäyssuunnitelma oli kuitenkin kompromissi. Haig toivoi nopeaa läpimurtoa, vaikka sellaiseen yritykseen liittyikin suuria riskejä. 4. armeijan komentaja Henry Rawlinson suhtautui uhkapeliin epäillen, ja tavoitteita maltillistettiin. Rawlinson olisi halunnut valmistella hyökkäystä pitkällä tykistötulella ja edetä syvyyssuunnassa vain vähän matkaa. Haig myöntyi pitkään tulivalmisteluun mutta vaati samalla nopeaa etenemistä syvälle vihollisen asemiin. Rawlinson pysyi esimiehelleen uskollisena mutta ilmaisi yksityisesti pitävänsä suunnitelmaa epärealistisena ja sen onnistumista toiveajatteluna. Haig sen sijaan pysyi optimistisena ja toivoi brittiläisen ratsuväen voivan jo ensimmäisen hyökkäyspäivän aamuna murtautua Bapaumen läpi saksalaisten linnoittamattomaan selustaan. Haig jopa uskoi saaneensa taistelusuunnitelmiinsa jumalallista johdatusta.[2]

Tykistön rooli oli suunnitelman onnistumisen kannalta ratkaiseva. Haig ja Rawlison toivoivat raskaan tykkitulen tuhoavan saksalaiset puolustajat niin, että jalkaväki voisi vallata vihollisen asemat kohtaamatta merkittävää vastarintaa. Suunnittelutyön alussa Haig katsoi, ettei jalkaväen tulisi hyökätä ennen kuin armeijakuntien johtoporras oli todennut vihollisen asemat tuhotuiksi. Myöhemmin tästä edellytyksestä luovuttiin.[2] Tykistön roolia pidettiin niin tärkeänä, että jalkaväen taktiikassa luovuttiin tulen ja liikkeen käytöstä ja vaadittiin sen sijaan nopeaa etenemistä ei-kenenkään-maan poikki. Pelkona oli, että kokemattomat joukot suojautuisivat vihollistulelta eivätkä enää pääsisi uudelleen liikkeelle. Perättäisten jalkaväen aaltojen oli edettävä vihollisasemiin tasaista vauhtia, jolloin etumaiset aallot saisivat rohkaisua ja lisävoimia seuraavilta aalloilta. Taktiikka oli reaktio Loosin taistelussa havaittuihin ongelmiin: reservit olivat Loosissa olleet niin kaukana etulinjasta etteivät ehtineet taisteluun ajoissa.[8]

Ranskalaisten oli määrä osallistua hyökkäykseen brittien tukena. Verdunin taistelun vuoksi Ranskan armeija ei kuitenkaan voinut tarjota Yhdistyneelle kuningaskunnalle riittävää tukea.[2] Britteinsaarten kansalaisten ohella Sommen taisteluun osallistui Kansainyhteisön alueelta ja siirtomaista värvättyjä sotilaita.[3] Sommejeon pohjoispuolella toimivat Rawlinsonin johtama 4. armeija ja päähyökkäyksestä pohjoiseen sijoitettu 3. armeija, jota komensi Edmund Allenby. Ranskan asevoimista alueella toimi Pohjoisen armeijaryhmä, jota komensi Ferdinand Foch ja johon kuuluivat 6. ja 10. armeija.[4]

Sommen rintama oli ennen kesän 1916 hyökkäysoperaatiota ollut pitkään hiljainen. Ranskalaiset eivät olleet erityisesti panostaneet alueen infrastruktuuriin tai sinne sijoitettuihin joukko-osastoihin. Kun brittiläisen siirtoarmeijan rintamaosuutta elokuussa 1915 laajennettiin etelään, alueeseen alettiin kiinnittää suurempaa huomiota. Haigin ottaessa talvella 1915–1916 siirtoarmeijan komennon Sommella ei kuitenkaan vielä ollut suuriin hyökkäyksiin soveltuvaa infrastruktuuria. Haigin johdolla Albertin pikkukaupunki muutettiin valtavaksi sotilasleiriksi ja rintaman taakse rakennettiin useita uusia teitä.[9] Alueelle koottiin 20 ympärysvaltojen divisioonaa. Useimmat oli muodostettu sodan sytyttyä, ja niiden miehistö koostui vapaaehtoisista siviileistä, jotka olivat saaneet vain lyhyen koulutuksen. Myös vakinaisen armeijan divisioonat olivat sotavuosien aikana muuttuneet, eikä niiden sotilailla useinkaan ollut merkittävää taistelukokemusta.[7]

Saksan keisarikunta

Ilmakuva saksalaisten juoksuhautaverkostosta.

Sommen laaksossa ei ollut käyty merkittäviä taisteluja sitten vuoden 1914, ja saksalaiset olivat rakentaneet alueelle koko länsirintaman vahvimmat puolustusasemat. Kovaa ja kuivaa maaperää oli helppo kaivaa, ja kymmenen metrin syvyyteen sijoitetut bunkkerit kestivät tykkitulta hyvin. Konekivääriasemat oli sijoitettu niin, ettei niitä päin voinut turvallisesti hyökätä mistään suunnasta, ja niiden edusta oli suojattu piikkilangalla. Etulinjan ja selustan välillä oli syviä juoksuhautoja, jotka mahdollistivat turvallisen viestinnän ja joukkojen siirrot, ja maan alle oli vedetty puhelinlinjoja. Ei-kenenkään-maa oli puuton eikä tarjonnut hyökkääjälle suojaa.[10] Saksalaiset olivat harjoitelleet juoksuhautojen nopeaa miehittämistä ja maan alle varastoitujen konekiväärien kantamista etulinjaan.[11]

Taistelun alkaessa saksalaisilla oli alueella 6 divisioonaa[10] ja reservissä vielä 20 pataljoonaa.[1] Osa divisioonista oli viettänyt Sommella yli vuoden ja tuoreimmatkin useita kuukausia, joten ne tunsivat alueen hyvin.[10] Joukot toimivat kenraali Fritz von Belowin komentaman 2. armeijan alaisuudessa.[3]

Taistelun kulku

Valmistelut

Ympärysvallat valmistelivat Sommen taistelua viikon kestäneellä tykistötulella,[2] jonka aikana ammuttiin kolme miljoonaa laukausta. Kenttätykkejä oli noin tuhat, raskaita tykkejä 180 ja raskaita haupitseja 245. Kenttätykkien tärkein tavoite oli katkaista saksalaisten asemia suojaava piikkilanka. Raskailla tykeillä yritettiin vaimentaa saksalaisten tykistö ja tuhota juoksuhaudat ja muut tukikohdat.[12] Lisäksi saksalaisten asemien alle kaivettiin räjähtein täytettyjä tunneleita.[13]

Laajuudestaan huolimatta tulivalmistelu oli tehoton.[1] Saksalaisten betonibunkkerit olivat niin kestäviä, etteivät useimmat ympärysvaltojen kenttätykit kyenneet niitä tuhoamaan. Ammukset upposivat pehmeään maaperään, jolloin räjähdysten vaikutus jäi vähäiseksi.[3] Yrityksistä huolimatta ympärysvaltojen tykistö ei kyennyt lamauttamaan saksalaisten tykistöä. Ilmatiedustelu näki pommituksen mylläämän maaston, mikä antoi virheellisen vaikutelman siitä, että saksalaisten asemat oli tosiaankin tuhottu.[3] Räjähdysten myllertämä maan ja piikkilangan sekoitus oli jopa eheää maaperää ja sen päälle levitettyä piikkilankaa tehokkaampi este.[14] Ympärysvaltojen asemista katsottuna ei-kenenkään-maa näytti autiolta.[15] Yöllä 26.–27. kesäkuuta lähetetyt tiedustelupartiot havaitsivat saksalaisten asemien olevan edelleen vahvat, mutta hyökkäyssuunnitelmaa ei muutettu.[14]

Ensimmäinen päivä

Brittiläisen järeän haupitsipatterin tuliasema Sommella.

Jalkaväen hyökkäys alkoi 1. heinäkuuta 1916.[2] Sitä edelsi aamuvarhaisella ammuttu tunnin kestänyt tulivalmistelu, jonka aikana saksalaisten asemiin ammuttiin 224 000 kranaattia. Hieman ennen hyökkäystä saksalaisten juoksuhautojen alle asennetut maanalaiset miinat räjäytettiin, jolloin niiden nostattama maa-aines hautasi puolustajat.[13] Eloonjääneille miinojen räjähdys oli merkki siitä, että hyökkäys oli alkamaisillaan, ja tykkitulen lakattua saksalaiset miehittivät nopeasti etulinjan.[3] Ympärysvaltojen jalkaväki hyökkäsi koko 40-kilometrisen rintaman leveydellä.[13] Tykistö ampui niiden eteen keskityksen, jonka oli tarkoitus edetä samaa tahtia jalkaväen kanssa ja estää saksalaisia miehittämästä etulinjaansa. Tykistölle asetetut kunnianhimoiset tavoitteet osoittautuivat nopeasti epätodellisiksi. Saksalaisten asemat eivät suinkaan olleet tyhjät, ja ympärysvaltojen jalkaväki joutui hyökkäämään voimakkaan vihollistulen läpi.[16]

Brittiläinen 4. armeija hyökkäsi Sommen pohjoispuolella 24:n kilometrin laajuisella rintamalla[2] ja Émile Fayollen johtaman 6. armeijan[3] viisi ranskalaista divisioonaa lähinnä joen eteläpuolella 13:n kilometrin leveydeltä.[2] Brittijoukot saavuttivat aluksi menestystä Albertin pikkukaupungin itä- ja kaakkoispuolella ja ranskalaiset siirtomaajoukot Péronnen länsipuolella.[13] Thiepvalin ja Beaumont-Hamelin ympäristössä saksalaisten asemat olivat lähes vahingoittumattomat, ja brittiläinen jalkaväki kärsi konekivääritulessa raskaita tappioita.[13] Brittiläinen 3. armeija hyökkäsi kohti Gommecourtia, joka sijaitsee vajaat 40 kilometriä Sommejoesta pohjoiseen, mutta saksalaiset torjuivat kaikki 3. armeijan hyökkäykset.[3]

Ensimmäisen päivän hyökkäykseen osallistui 100 000 ympärysvaltojen sotilasta.[11] Iltaan mennessä 20 000 oli kuollut tai kadonnut ja 40 000 haavoittunut.[11][2] Puolet tappioista kärsittiin ensimmäisen tunnin aikana,[3] ja kokonaiset divisioonat menettivät lähes koko taisteluvahvuutensa.[1] Sommen taistelun ensimmäisen päivän tappiot ovat suurimmat, joita brittiarmeija koskaan on kärsinyt yhdessä päivässä.[13] Muutamassa tunnissa Brittiläinen imperiumi menetti enemmän miehiä kuin yhdessäkään vuosina 1815–1914 käymässään sodassa.[1] Suurin osa sotilaista kuoli ympärysvaltojen omiin asemiin tai niiden läheisyyteen.[11] Parhaiten hyökkäys onnistui etelässä, missä ranskalaiset tunkeutuivat Montaubanin ja Fricourtin seuduilla syvälle saksalaisten asemiin.[2]

Saksalaisten tappiot olivat arviolta 6 000[17]–8 000 miestä, ja he tekivät useita onnistuneita vastahyökkäyksiä.[13] Monet saksalaiset olivat järkyttyneitä teurastuksen mittakaavasta ja kieltäytyivät ampumasta haavoittuneita brittisotilaita, jotka yrittivät palata omille linjoilleen. Saksan sodanjohdolle oli kuitenkin šokki, että ympärysvallat kykenivät hyökkäämään niin suurella voimalla ja paikoin jopa valtaamaan saksalaisten asemia.[17]

Verinen heinäkuu

Brittisotilaat kaivamassa juoksuhautaa Bazentinin lähistöllä 14. heinäkuuta 1916.

Haig ei välittömästi saanut todenmukaista tietoa ensimmäisen päivän tappioista ja vaati jatkamaan hyökkäystä 2. tai 3. heinäkuuta. Hän uskoi saksalaisten kokeneen ”vakavan järkytyksen” ja vihollisreservien jo hupenevan. Todellisuudessa saksalaiset olivat heti ensimmäisenä päivänä siirtäneet Sommelle useita reservidivisioonia.[11] Ympärysvaltojen joukoilla sen sijaan oli vaikeuksia toimittaa rintamalle täydennysjoukkoja ja päästää väsyneitä sotilaita lepäämään.[13] Taistelukentälle jääneiden haavoittuneiden pelastaminen oli vaikeaa, ja monet sotilaat palasivat omille linjoille vasta 4. heinäkuuta tai menehtyivät vammoihinsa.[17]

Ensimmäisen päivän tappioiden jälkeen Haig luopui nopean läpimurron tavoittelusta ja siirtyi kulutustaisteluun. Ranskalainen kenraali Joseph Joffre ehdotti uutta rintamahyökkäystä Thiepvalin suunnalla, mutta Haig kieltäytyi siitä ja alkoi sen sijaan suosia pienempiä hyökkäyksiä, joiden tarkoituksena oli edetä syvyyssuunnassa vain pieniä matkoja ja aiheuttaa samalla saksalaisille tappioita.[2] Pitkistä tulivalmisteluista luovuttiin ja niiden sijaan ammuttiin lyhyt sulkutuli rajatulle alueelle. Parantuneen taktiikan ansiosta ympärysvaltojen hyökkäykset saavuttivat aiempaa suurempaa menestystä.[3] Saksan 2. armeijan esikunnan johtoon asetettiin eversti Fritz von Loßberg, jonka kehotuksesta saksalaiset siirtyivät syvään puolustukseen. Tappioiden vähentämiseksi kaikkea voimaa ei keskitetty etulinjaan vaan selustassa pidettiin vahvaa reserviä, joka teki hyökkäävän vihollisen kimppuun vastahyökkäyksiä. Juoksuhautojen sijaan saksalaiset alkoivat suojautua vihollistykistön räjäyttämiin kraattereihin.[18]

Haig oli alkuun suhtautunut pimeän turvin tapahtuviin hyökkäyksiin kielteisesti, mutta alaistensa kannustamana hän salli yölliset operaatiot.[19] Brittien eteläisellä sivustalla[2] neljä divisioonaa teki 14. heinäkuuta lyhyen tulivalmistelun jälkeen yllätyshyökkäyksen. Ne ottivat vangiksi 4 000 saksalaista ja valloittivat Bazentinin kylän.[20] Vallatulla alueella oli metsiä ja mäkiä. Päivän valjettua sinne lähetettiin ratsuväkeä, joka lyhyen kahakan jälkeen joutui kuitenkin vetäytymään.[19] Heinäkuun 15. päivänä 3 000:n miehen vahvuinen eteläafrikkalainen prikaati valloitti Delvillen metsän. Kolme saksalaista divisioonaa saartoi prikaatin, mutta se kykeni pitämään puolensa heinäkuun 20. päivään saakka, jolloin prikaatista oli jäljellä vain 778 miestä. Brittijoukot vetäytyivät sen jälkeen metsästä mutta onnistuivat myöhemmin valtaamaan sen pysyvästi takaisin.[21] Ajoittaisesta menestyksestä huolimatta ratsuväen käytölle ei enää tarjoutunut uusia tilaisuuksia. Saksalaisten siirtyminen syvään puolustukseen teki läpimurron lähes mahdottomaksi,[19] ja ympärysvallat jatkoivat hidasta ja järjestelmällistä etenemistä,[2] joka teki Sommesta Verdunin kaltaisen kulutustaistelun.[19]

Heinäkuun 23. päivänä britit hyökkäsivät jälleen voimalla. Australialaiset ja uusiseelantilaiset joukot saavuttivat menestystä Albertin kaupungin koillispuolella ja valtasivat Pozièresin kylän 25. heinäkuuta, minkä jälkeen hyökkäys jumiutui paikoilleen.[22] Kuun vaihteeseen mennessä ympäysvallat olivat menettäneen Sommella yli 200 000 miestä,[19] joista 158 000 oli brittiläisiä.[23] Saksalaisten tappiot olivat noin 160 000 miestä.[19]

Myöhemmät vaiheet

Brittiläinen Mark I -panssarivaunu Thiepvalin lähellä 25. syyskuuta 1916. Panssarivaunu on niin kutsuttu uros eli aseistettu tykillä.

Ympärysvaltojen hyökkäys Sommella jatkui marraskuuhun saakka. Ranskalaisten rooli kasvoi taistelun viimeisinä kuukausina, ja kaikki osapuolet kärsivät raskaita miestappioita.[2] Hitaaseen etenemiseen ja suuriin tappioihin turhautuneet poliitikot painostivat Haigia luopumaan pienistä hyökkäyksistä ja vaativat läpimurtoa, jolloin Haig pyysi saada mahdollisimman nopeasti käyttöönsä panssarivaunuja. Ne olivat uusi ja huippusalainen ase, mutta tuotanto-ongelmien vuoksi niitä saatiin Sommelle aluksi vain runsaat 30.[3]

Historian ensimmäinen panssarivaunuhyökkäys tehtiin 15. syyskuuta. Saksalaiset joutuivat panssarivaunut nähdessään paniikkiin, ja ympärysvaltojen jalkaväki eteni niiden tukemana runsaat 3 kilometriä. Hyökkäys pysähtyi, kun teknisesti epäluotettavat vaunut hajosivat itsestään tai tuhoutuivat tykkitulessa. Iltaan mennessä suurin osa hyökkäykseen käytetyistä 36 panssarivaunusta oli menettänyt toimintakykynsä. Hyökkäys oli paikallisesti suuri voitto, mutta strategista merkitystä sillä ei ollut. Saksalaisten syvää puolustusta ei ollut läpäisty, ja asemasota jatkui.[24] Oikeaoppisesta panssaritaktiikasta ei vielä ollut ymmärrystä, ja vaunujen ennenaikainen käyttö paljasti saksalaisille salaisen aseen, jolla olisi toisissa olosuhteissa voitu saavuttaa strateginen yllätys. Monet kenraalit olettivat Sommen kokemusten perusteella, ettei panssarivaunuilla ollut suurempaa merkitystä, mutta toiset näkivät niissä keksinnön, jolla päästäisiin pois asemasodan umpikujasta.[2] Myös ilma-asetta käytettiin Sommen taistelussa laajemmin kuin yhdessäkään aiemmassa taistelussa.[1]

Loka–marraskuussa britit ja ranskalaiset tekivät Thiepvalissa, Le Transloyssa ja Ancren laaksossa toistuvia hyökkäyksiä. Syyssateet muuttivat maaperän mutavelliksi, ja operaatio lopetettiin virallisesti 19. marraskuuta 1916.[24]

Lopputulos

Saksalainen sotilas Sommen taistelun loppupuolella.

Sommen taistelun tappioista on tutkimuskirjallisuudessa esitetty vaihtelevia lukuja.[1] Encyclopædia Britannican mukaan brittien kokonaistappiot olivat noin 420 000 miestä, ranskalaisten 194 000 miestä ja saksalaisten yli 440 000 miestä. Luku sisältää kuolleet, haavoittuneet ja kadonneet.[2] Tykistön ja kranaatinheitinten tuli aiheutti yli puolet tappioista, ja konekiväärituli suurimman osan lopuista. Pistin, joka edellisinä vuosisatoina oli ollut jalkaväkisotilaan tärkein ase, aiheutti vain 1 % kaikista tappioista.[1]

Viisi kuukautta kestäneen taistelun aikana ympärysvallat valtasivat runsaat 300 neliökilometriä ja etenivät enimmillään noin 10 kilometrin syvyyteen. Saksalaiset onnistuivat pysäyttämään hyökkäyksen ja tekemään useita onnistuneita vastahyökkäyksiä, joten taktisella tasolla heidän tavoitteensa toteutuivat. Kaikkien osapuolten tappiot olivat kuitenkin niin suuret, ettei Sommen taistelulla ollut varsinaista voittajaa.[1] Taistelussa kärsittyjen tappioiden korvaaminen tuotti suuria vaikeuksia kaikille osapuolille.[2]

Korkeiden tappioiden syitä

Juoksuhautaan kuolleita saksalaissotilaita Ginchyn lähellä elokuussa 1916.

Sommen hyökkäyksen epäonnistumiseen oli monia syitä.[2] Nykyaikaisen tykistön ja konekiväärien tulivoima teki jalkaväen etenemisestä vaikeaa, eikä kenraaleilla ollut selkeää käsitystä siitä, kuinka uusissa olosuhteissa kyettäisiin käymään menestyksekästä sotaa. Vanha sotaoppi ei soveltunut teollisuusmaiden väliseen sotaan, ja maailmansodan alkuvuosina siihen osallistuneet armeijat joutuivat improvisoimaan.[3]

Brittiarmeijan johto ei täysin tiedostanut, kuinka vaikeaa jalkaväen oli hyökätä raskaan konekivääritulen läpi huolellisesti valmisteltuihin puolustusasemiin. Sodan ensimmäisten vuosien tappioista ei ollut otettu opiksi ja tykistötulen kyky lamauttaa vihollinen yliarvioitiin. Ranskalaisilla oli Sommellla käytössään noin 900 raskasta kenttätykkiä, mutta brittiarmeijalla vain noin puolet tästä, vaikka sen rintamaosuus oli huomattavasti leveämpi. Hyökkäykseen lähdettiin kiireessä ja vailla kunnollista tiedustelutietoa tulivalmistelun vaikutuksista, sillä jalkaväen oli määrä ylittää ei-kenenkään maa heti tulivalmistelun loputtua ja vallata etumaiset vihollisasemat ennen kuin saksalaiset ehtisivät miehittää ne.[2] Ensimmäisessä maailmansodassa käytetyt tykinammukset eivät lauenneet kosketuksessa piikkilankaan, ja vasta sodan jälkeen kehitettiin ammustyyppi, jonka laukaisemisen riitti hentokin kosketus. Hyökkäys ehjän piikkilangan suojaamiin vihollisasemiin merkitsi jalkaväelle lähes varmaa kuolemaa. Jalkaväen ja tykistön koordinaatio oli ilman kenttäradiota käytännössä lähes mahdotonta, ja omiin sotilaisiin osumisen pelossa sulkutuli eteni liian nopeasti. Toisinaan tykistön tähtäystä vedettiin taaksepäin, jos jalkaväen huomattiin jääneen sulkutulesta jälkeen, mutta silloin omakin jalkaväki yleensä suojautui räjähdysten ja sirpaleiden pelossa ja hyökkäys pysähtyi. Kun sulkutuli myöhemmin eteni taas syvemmälle saksalaisten asemiin ja jalkaväki olisi kyennyt jatkamaan etenemistä, se jäi jälleen suojattomaksi.[25]

Raskaisiin tappioihin vaikutti yllätyksen puute. Ympärysvallat eivät yrittäneet peitellä taisteluvalmistelujaan, ja pitkä tulivalmistelu antoi saksalaisille selkeän ennakkovaroituksen. Hyökkäystavoitteet olivat liian kunnianhimoiset. Brittiläinen sotilasjohto ei kyennyt mukautumaan taistelussa nopeasti muuttuviin olosuhteisiin, joten yksittäisillä rintama-alueilla saavutettua menestystä ei käytetty huonommin menestyvien joukko-osastojen tukemiseen eikä läpimurtoja hyödynnetty keskittämällä liikeneviä voimia niiden alueelle vaan hyökkäystä jatkettiin koko rintaman leveydeltä.[2] Suurin osa brittisotilaista oli kokemattomia alokkaita, joilla ei ollut ollut aikaa kunnolliseen harjoitteluun.[3] Liikkumista vaikeuttivat brittisotilaiden erittäin raskaat, noin 30 kilogrammaa painaneet varusteet. Usein varusteiden paino oli yli puolet sotilaan omasta painosta, ja monilla oli vaikeuksia kiivetä ylös juoksuhaudasta, juosta, asettua makuulle tai nousta takaisin seisaalleen.[2] Hyökkääjien on usein väitetty edenneen rivissä päin vihollistulta, mutta yksikköjen päiväkirjoista ilmenee tämän olleen harvinainen poikkeus. Useimmat sotilaat etenivät avoimessa muodossa ja etsivät mahdollisuuksien mukaan taistelukentältä suojaa.[3]

Brittiläisen imperiumin jalkaväkipataljoonissa oli tavallisesti noin 600–800 taistelijaa mutta paarinkantajia vain 32. Kerralla saatiin kuljetettua 16 haavoittunutta, kun Sommen taistelun ensimmäisenä päivänä tappioprosentti oli keskimäärin 40. Kuolleista kolmannes olisi todennäköisesti pelastunut, jos hoitoa olisi annettu ajoissa.[26] Haavoittuneita oli toisaalta niin paljon, ettei kenttäsairaaloissakaan kyetty hoitamaan kaikkia.[17]

Ranskan rintamaosuudella saksalaisten puolustusasemat olivat heikommat ja menestys parempaa.[2] Briteistä poiketen ranskalaiset etenivät pieninä ryhminä, jotka antoivat tulitukea toisilleen.[26] Ranskalaisilla lisäksi oli brittejä enemmän kokemusta Euroopan mantereella käytävästä sodasta.[19] Saksalaisten suuriin tappioihin vaikutti kenraali von Belowin vaatimus, että kaikki menetetty maa oli vallattava vastahyökkäyksin takaisin.[2]

Seuraukset

Ympärysvaltojen eteneminen Sommen rintamalla 1. heinäkuuta – 18. marraskuuta 1916.

Sommen taistelu on Ranskassa jäänyt Verdunia tuntemattomammaksi, mutta Yhdistyneessä kuningaskunnassa sitä pidetään kansallisen sotahistorian suurimpana tragediana.[27] Siitä on tullut ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla koettujen kauhujen symboli, joka pysyvästi muutti suhtautumista sotiin.[3] Sommella hyökänneet brittisotilaat olivat enimmäkseen vapaaehtoisia, jotka olivat lähteneet sotaan romanttisten mielikuvien vallassa.[27] Taistelun myötä sankaritarinat menettivät uskottavuutensa, ja sota alettiin nähdä hirvittävänä ihmishenkien tuhlauksena. Korkeat miestappiot eivät sinänsä vakavasti järkyttäneet kotirintaman taistelutahtoa, mutta taistelua johtaneita kenraaleja – erityisesti Haigia – syytettiin epäpäteviksi ja heitä vaadittiin rangaistaviksi. Todellisuudessa kenraalit olivat jo ennen sotaa varoittaneet poliitikkoja totaalisen sodan vaaroista.[3]

Sommen ja Verdunin suuret miestappiot johtivat kenraali von Falkenhaynin erottamiseen elokuun 1916 lopulla.[17] Saksan maavoimien johtoon asetettiin sotamarsalkaksi ylennetty Paul von Hindenburg. Hän luopui yrityksistä lyödä länsivallat maataisteluissa ja aloitti rajoittamattoman sukellusvenesodan, jonka seurauksena Yhdysvallat liittyi maailmansotaan.[28]

Sommen taistelu johti sekä ympärys- että keskusvaltojen asevoimissa uudistuksiin. Sommen opetukset näkyivät ympärysvaltojen parantuneessa sotamenestyksessä vuosina 1917–1918.[3] Panssarivaunuista tuli ennen pitkää merkittävä ase, ja Cambraissa niitä syksyllä 1917 ensi kertaa käytettiin onnistuneesti läpimurron tekemiseen.[29] Myös saksalaiset kehittivät taktiikkaansa ja ottivat käyttöön nopealiikkeisiä iskujoukkoja, jotka ohittivat linnoitetut asemat ja tunkeutuivat vihollisen selustaan. Keväällä 1918 saksalaiset iskujoukot saavuttivat länsirintamalla huomattavaa menestystä.[30] Kumpikin osapuoli alkoi suosia liikkuvaa sulkutulta, jonka tähtäys siirtyi syvemmälle vihollisen asemiin samaa tahtia kuin oma jalkaväki eteni.[3]

Sotahistorioitsija John Keeganin mukaan Sommen taistelusta on sodan jälkeen esitetty lukemattomia pohdintoja siitä, mitä hyökkäävän jalkaväen olisi kannattanut tehdä. Taistelu on yritetty tulkita kalliiksi mutta arvokkaaksi harjoitukseksi, josta saatu kokemus mahdollisti taktiikan ja aseteknologian kehityksen ja lopulta ympärysvaltojen voiton. Keegan pitää näitä spekulaatioita turhina: vuoden 1916 tilanne oli joka tapauksessa sellainen, että kevyesti aseistetun ja suojatun jalkaväen hyökkäys asemiin kaivautunutta vihollista vastaan johti väistämättä verilöylyyn. Vasta sukupolvea myöhemmin käytettävissä oli teknologiaa, joka mahdollisti kokonaan toisenlaisen sodankäynnin.[31]

Lähteet

  • Briggs, Asa (toim.): Ratkaisun hetket. 100 tapahtumaa, jotka muuttivat maailmaamme. (Suomea käsittelevien jaksojen kirjoittajat: Seppo Aalto, Lauri Haataja & Allan Tiitta) Suomentanut Mervi Ovaska, Kati Salonen, Sirkka Salonen & Tuulikki Valta. Helsinki: Valitut palat, 1995. ISBN 951-584-073-2
  • Clodfelter, Micheal: Warfare and Armed Conflicts: A Statistical Encyclopedia of Casualty and Other Figures, 1494–2007. (Fourth Edition) Jefferson, North Carolina: McFarland & Company, Inc., Publishers, 2017. ISBN 978-0-7864-7470-7 Google-kirjat (viitattu 7.12.2022). (englanniksi)
  • Keegan, John: The First World War. (First Vintage Books Edition. Copyright 1998 by John Keegan) New York: Vintage Books, 2000. ISBN 978-0-307-83170-5 (englanniksi)
  • Newark, Tim: 50 taistelua jotka muuttivat maailmaa. (Sivujen 148–149 teksti Veikko Ahola) Suomentanut Veikko Ahola ja Irmeli Kuhlman. Gummerus, 2002. ISBN 951-20-6139-2
  • Westwell, Ian: Ensimmäinen maailmansota: tärkeimmät sotatapahtumat päivä päivältä. Suomentanut Veikko Ahola ym.. Helsinki: Gummerus, 2004. ISBN 951-20-6624-6

Viitteet

  1. a b c d e f g h i j k l m n Clodfelter 2008, s. 425–427.
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y First Battle of the Somme Encyclopædia Britannica. 6.9.2022. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 21.3.2023. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Newark 2002, s. 70–73.
  4. a b Newark 2002, s. 70–71; Clodfelter 2008, s. 425.
  5. a b Keegan 2000, s. 286.
  6. Keegan 2000, s. 286–288.
  7. a b Keegan 2000, s. 290.
  8. Keegan 2000, s. 290–291.
  9. Keegan 2000, s. 289–290.
  10. a b c Keegan 2000, s. 289.
  11. a b c d e Keegan 2000, s. 295.
  12. Keegan 2000, s. 291.
  13. a b c d e f g h Westwell 2004, ”1. heinäkuuta”.
  14. a b Keegan 2000, s. 292.
  15. Keegan 2000, s. 294.
  16. Keegan 2000, s. 291–292.
  17. a b c d e Keegan 2000, s. 296.
  18. Keegan 2000, s. 296–297.
  19. a b c d e f g Keegan 2000, s. 297.
  20. Westwell 2004, ”14. heinäkuuta”.
  21. Westwell 2004, ”15. heinäkuuta”.
  22. Westwell 2004, ”23. heinäkuuta”.
  23. Westwell 2004, ”1. elokuuta”.
  24. a b Keegan 2000, s. 298.
  25. Keegan 2000, s. 292–293.
  26. a b Briggs ym. 1995, s. 314–317.
  27. a b Keegan 2000, s. 299.
  28. Dorpalen, Andreas: Paul von Hindenburg Encyclopædia Britannica. 13.3.2024. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 2.4.2024. (englanniksi)
  29. Newark 2002, s. 73, 78–81.
  30. Newark 2002, s. 73, 82–85.
  31. Keegan 2000, s. 293–294.

Aiheesta muualla