Sidi Bou Said (arab.سيدي بو سعيد Sīdī Bū Saʻīd(ohje)) on kaupunki TunisiassaVälimeren rannalla noin 20 kilometriä maan pääkaupungista Tunisista koilliseen. Kaupunki sijaitsee jyrkällä kukkulalla meren ja majakan välissä[2]Karthagon raunioiden pohjoispuolella.
Cafe de Delice ja näkymä merelle.
Kaupunki on suosittu matkailukohde ja tunnetaan valkoisista taloistaan, joissa on siniset ovet ja ikkunaluukut.[2] Sinne pääsee Tunisin ja La Marsan välillä liikennöivällä TGM-junalla.
Kaupunki oli aikaisemmin nimeltään Jabal el-Merar. Nykyisen nimensä se sai 1200-luvulla eläneen hurskaan miehen, Abu Said al-Bajin mukaan, joka rakensi paikalle moskeijan ja hautamuistomerkin.[2] Erään arabien keskuudessa tunnetun legendan mukaan hän oli itse asiassa Ranskan kuningas Ludvig IX Pyhä, joka olisi kahdeksannen ristiretken jälkeen paennut sinne ja kääntynyt islamin uskoon.[2][3]
Vanhalla ajalla sekä puunilaisen että myöhemmin roomalaisenKarthagon esikaupungit ulottuivat nykyisen Sidi Bou Saidin kukkulalle ja sen toisellekin puolelle, La Marsaan saakka.[4] Suuri 5 × 6 metrin kokoinen mosaiikki ja alueelta löydetyt Augustuksen aikaiset rahat osoittavat alueen olleen asuttu. Antiikin aikana paikka tunnettiin nimellä Cap Cartagena (Kartagon niemi).[5]
Sen jälkeen kun arabit 600-luvulla valloittivat Tunisian ja koko Pohjois-Afrikan, paikka pysyi strategisesti merkittävänä, ja sinne rakennettiin linnoitus (riba). Myös almoravidit 1000-luvulla havaitsivat tämän korkean kukkulan edulliseksi Tunisian koillisrannikon puolustuksen kannalta ja rakennuttivat sinne tähystystorneja ja majakan.[5] Tästä kukkula sai nimen Djebel El Manar, "majakan vuori".[3]
Abou Saïd Khalaf Ibn Yahya el-Tamini el-Béji (1156–1231), joka tunnetaan myös lyhemmällä nimellä Sidi Bou Saïd, opetti Tunisissa kadulla, jonka varrella hän asui ja joka edelleen kantaa hänen nimeään. Elämänsä lopulla hän vetäytyi Djebel Menaraan, Cap Carthagoa hallitsevalle vuodelle rakennettuun ribatiin, opettamaan suufilaisuutta. Aidoksi suufiksi katsottuna hän sai liikanimen merten herra, koska lähellä purjehtineet merimiehet uskoivat hänen suojelleen heitä.[5] Hän kuoli vuonna 1231, ja hänet haudattiin kukkulalle. Myöhemmin Tunisian hallitsija Hussen I Bey (1705–1740) rakennutti paikalle nykyisen moskeijan, johon sisältyy myös pyhimyksen hautakammio, zawiya, joka ensimmäisenä kohteena paikkakunnalla sai hänen nimensä.[6] Arkeologiset jäänteet kukkulan pohjoisrinteellä viittaavat siihen että aikoinaan paikkaa ympäröi puolustusmuuri. Sidi Bou Saïd on edelleen hyvin kunnioitettu pyhimys.[5].
1500-luvulla Leo Africanus mainitsi paikkakunnan kukoistavan puiden viljelyn ansiosta.[5]
Sidi Bou Saidin keskusta vuonna 1889Karthagon ja Sidi Bou Saidin historiallisia kohteita esittävä kartta vuodelta 1985
Vuoteen 1825 saakka paikkakunta oli suljettu muilta kuin muslimeilta.[5] Nimen Sidi Bou Said se sai vuonna 1893, kun se muodostettiin omaksi kunnakseen.[3]
Sidi Bou Saïd on aivan lähellä Karthagoa, jonka Unesco vuonna 1979 julisti maailmanperintökohteeksi. Tunisin kaupunkisuunnittelu on kuitenkin joutunut ristiriitaan Unescon tavoitteiden kanssa. Tunisia ympäröivä esikaupunkiasutus ulottuu Sidi Bou Saidista, La Malgaan ja Salammbôon sakka, ja korkealle rakennetut sähkö- ja puhelinjohdot pilaavat laajalti maisemia. Kunta ei myöskään ole pystynyt hillitsemään paikallisen soukin kehitystä.
Vuonna 1909 Sidi Bou Saidiin asettui paroni Rodolphe d'Erlanger[7], joka teki kylän tunnetuiksi sinisestä ja valkoisesta väristään. Hänen talossaan, Ennejma Ezzahrassa,toimii nykyisin arabialaisen ja Välimeren musiikin keskus.[2]
Vuonna 1915 annettiin asetus rakennussuojelusta paikkakunnalla. Sen mukaan rakennuksissa oli käytettävä d'Erlangerille rakkaita värejä, sinistä ja valkoista, ja kiellettiin kaikki luvaton rakentaminen, mikä teki Sidi Bou Saidista maailman ensimmäisen tällä tavoin luokitellun paikkakunnan.[3] Pian paikkakunnasta tuli rikkaiden ja taiteilijoiden suosima lomanviettopaikka.
12. tammikuuta 2013 Sidi Bou Saidin hautakammiossa syttyi tulipalo sen jälkeen, kun salafistit olivat kohdistaneet siihen uhkauksia. Rakennus tuhoutui kokonaan.[8] Jälleenrakennustyöt aloitettiin pian, ja mausoleumi avattiin uudelleen 4. marraskuuta 2013, islamilaisen kalenterin mukaisena uudenvuodenpäivänä.[9]
Ranskalainen laulaja Patrick Bruel lauloi Sidi Bou Saidista, varsinkin Café des Délicesistä, vuoden 1999 albumissa Juste Avant julkaistussa laulussaan Au Café des Délices.[16]
Huomattavia rakennuksia
Sidi Bou Saidin rakennuksia nähtynä Dar El Annabin museon parvekkeelta
Sidi Bou Saidin rakennuksissa yhdistyvät arabialaisen ja andalusialaisen arkkitehtuurin vaikutteet. Niille on tyypillistä valkoinen väri ja siniset ovet, ja ne ovat sijoittuneet sattumanvaraisesti mutkittelevien kujien varrelle. Niiden sisällä on usein patio, T:n muotoon ryhmittynyt joukko vieraishuoneita, hienoja pilareja, arkadeja ja värillisillä keraamisilla kattoon saakka päällystettyjä väliseiniä. Paikkakunta julistettiin suojelukohteeksi jo vuonna 1915, ja se on saanut lisänimen "pieni valkoinen ja sininen paratiisi".
Tunisian bey Hammouda Pachan rakennutti naisorjalle, legendaarisen kauniille Leila Zina bent Abdallah El Genaouille Dar Ismaïlia -nimisen talon. Vuonna 1799 Hammouda Pacha kuitenkin myi sen, minkä jälkeen sillä on ollut useita omistajia.[17]
Nykyisin museona toimivan Dar El Annabin sisätiloja
Dar El Annabi on mufti Muhamed Taïeb El Annabin 1700-luvulla rakennuttama palatsi, jossa on noin 50 huonetta. Siinä asuu edelleen Assabin sukua, mutta suuri osa siitä on nykyisin yksityisenä museona.[18] Museo esittelee varsinkin tunisialaista kansanperinnettä[2]
Naceur Beyn palatsin, joka oli alkuperäiseltä nimeltään Dar Essalam, omisti aikoinaan sheikki Ben Achour. Hänen kuolemansa jälkeen, vuonna 1868, sen osti Sadok Bey, joka myöhemmin lahjoitti sen veljenpojalleen Naceur Beylle. Tämä laajensi sitä huomattavasti saadakseen sen vastaamaan hallitsijan palatsille asetettuja vaatimuksia.[19]
Ennajma Ezzhara, Arabialaisen ja Välimeren musiikin keskus
Paroni Rodolphe d'Erlanger (1872–1932) rakennutti Sidi Bou Saidiin Ennejma Ezzahra -nimisen palatsin, joka nykyisin toimii arabialaisen ja Välimeren musiikin keskuksena.[2][20]. Hänet tunnettiin taidemaalarina, musikologina ja esteetikkona, joka otti tehtäväkseen suojella kaupunkia ja kehittää sen musiikkielämää. Hänen ansioistaan perinteisen tunisialaisen arkkitehtuurin arvostus nousi suuresti ja paikkakunta sai osakseen suurta huomiota. Hän suunnitteli itse palatsin hienon sisustuksen ja siihen liittyvän puutarhan, esikuvanaan islamilaisten maiden perinteinen puutarhataide. Palatsi avatiin museona vuonna 1992.[20]
1800-luvulla Sidi Bou Saidiin rakennettiin runsaasti porvariston kesäasuntoja arabialais-islamilaiseen tyyliin, johon liittyi myös selviä italialaisia vaikutteita. Suuri osa niistä otettiin 1900-luvun kuluessa ympärivuotiseen käyttöön. Uudempiin rakennuksiin kuuluu Dar Ben Abdallah, jonka taidemaalari Jellal Ben Abdallah rakennutti 1960-luvulla eräiden Tunisin medinasta puretuista rakennuksista saaduista materiaaleista.[21]
Vuonna 1973 Yhdysvaltain hallitus päätti rakennuttaa suurlähetystötalon eräälle Karthagonlahden ja Tunisinlahden välissä kohoavalle kukkulalle. Urakka uskottiin tunisialaiselle, Belgiassa opiskelleelle Brahim Taktakille, jolla on kutsumuksena nykyaikaistaa paikallista arkkitehtuuria sopivaksi suurten vastaanottojen järjestämiseen.[22]
Paroni Erlangerin palatsin (Ennejma Ezzahran) kunniagalleria.
Dar El Annabi, sisätilat.
Dar El Annabi, patio.
Dar El Annabi, terassi.
Dar Mohsen.
Patiolle johtava käytävä
Dar Thameur, varastohuoneen ovi.
Museo ja galleriat
Kunnallinen taidegalleria sijoitettiin alun perin Dar Lasramin vanhoihin talleihin. Siitä tehtiin myöhemmin paroni Erlangerin museo, jossa oli pysyvästi esillä paronin Espanjasta hankkimia arabialais-andalusialaisen musiikin soittimia ja hänen taulujaan sekä hänen ja hänen perillistensä vähitellen keräämiä taide-esineiden kokoelmia.[20] Tunisian itsenäistyttyä se muutettiin ensin lasten savipajaksi ja myöhemmin näyttelyhalliksi, jossa esitellään sekä tunisialaisten että ulkomaalaisten taiteilijoiden teoksia.[23]
Paikkakunnalla on useiden taiteilijoiden ateljeita ja myös taidegallerioita. Ammar-Farhat'n gallerian perusti Abdelaziz Gorgi vuonna 1988. Azzedinen Alaïan galleria on hänen entisessä asuintalossaan, Hamadi Cherifin vuonna 1979 perustama Galerie Cherif Fine Art hänen isänsä entisessä kotitalossa.[24]
Café des Délices, illalla
Aukio Café des Nattesin edustalla.
Näkymä Sidi Bou Saidista Paul Sibran maalaamana. Narbonnen taide- ja historiallisen museon kokoelmista.
Kahvilat
Sidi Bou Said tunnetaan myös kahviloistaan, joiden terassit ovat tunisilaisten suuresti arvostamia lepopaikkoja. Niistä tunnetuimpia ovat:
Café Halia eli Café des nattes sijaitsee paikkakunnan keskuksessa. Se oli alun perin moskeijan sisäänkäynti, jossa paikalliset muusikot iltaisin pitivät malouf-konsertteja. Kahvila oli suosittu jo ennen kun Tunisia vuonna 1881 joutui Ranskan vallan alaisuuteen.[25]
Café du Nadhour, kukkulan huipulla sijaitsevan majakan yhteydessä, jonne asiakkaat kokoontuvat kuuntelemaan suosittua tarinankertojaa, fdaouita.[5]
Café de Sidi Chaabane (eli Café des Délices), perustettu 1960-luvun lopulla ja josta aukeaa ainutlaatuinen näkymä Tunisinlahdelle
Café de la place du village.
Kharja
Kharja vuonna 2015.
Joka vuosi elokuun puolenvälin aikoihin järjestetään mysteerijuhla, Kharja, jota seuraa paikkakunnan koko väestö. Siinä kaikkialta Tunisiasta saapuneet erilaiset uskonnolliset veljeskunnat järjestävät kulkueita osoittaakseen kunniaa ja rukoillakseen siunausta (barakah) Sidi Bou Saidille.[26]
Kuvia
Karthagon palatsi (Tunisian presidentin palatsi) Sidi Bou Saidista katsottuna
↑ abJacques Revault: ”Sidi Bou Saïd”, Palais et résidences d'été de la région de Tunis (XVI-XIX siècles), s. 175–187. Éditions du Centre national de la recherche scientifique, 1974. ISBN 2-222-01622-3Teoksen verkkoversio.
↑ abcdefgAshrai Azzouz, David Massey: Maisons de Sidi Bou Said. Tunis: Dar Ashrat, 1992. ISBN 978-9973755025(ranskaksi)
↑Ibn Abi Dhiaf: Présent des hommes de notre temps: Cronique des rois de Tunis et du Pacte fondamental, II osa, s. 127. Tunis: Maison tunisienne de l'édition, 1990. (ranskaksi)
↑Jacques Revault: ”Palais de Naceur Bay”, Palais et résidences d'été de la région de Tunis (XVI-XIX siècles), s. 188–189. Éditions du Centre national de la recherche scientifique, 1974. ISBN 2-222-01622-3Teoksen verkkoversio..
_Vue_de_Sidi_Bou_Sa%C3%AFd_-_1920_-_Paul_Sibra,_Mus%C3%A9e_des_Beaux-Arts_de_Narbonne.jpg)
.JPG)
1.jpg)
.jpg)
