Lake Placidin talviolympialaisissa 1932 järjestettiin rattikelkkailussa kilpailut kaksi- ja nelimiehisille joukkueille. Kilpailut käytiin 8.–15. helmikuuta kisoja varten rakennetulla ja 2 350 metriä pitkällä Mount van Hoevenbergin radalla, joka oli ensimmäinen kansainväliset kilpailunormit täyttänyt rata Euroopan ulkopuolella. Lake Placidin rattikelkkailuun osallistui 41 kelkkailijaa kahdeksasta maasta. Kilpailut ratkaistiin neljän laskun yhteisaikojen perusteella.
Muun muassa Sankt Moritzin vuoden 1928 talviolympialaisissa ja muissa arvokilpailuissa välillä käytetyt viiden miehen kelkat poistettiin, ja Lake Placidissa kilpaililtiin neljän miehen kelkoissa. Ensimmäistä kertaa olympialaisten historiassa mukana oli myös toinen kelkkailulaji, kahden miehen kelkat. Näiden kisojen jälkeen olympiarattikelkkailun lajiohjelma pysyi samana 70 vuoden ajan.
Parhaiten Lake Placidin rattikelkkailussa menestyi isäntämaa Yhdysvallat, jonka urheilijat voittivat neljä kuudesta jaossa olleesta mitalista. Yhdysvaltojen lisäksi mitaleille ylsivät Sveitsi ja Saksa, jotka kumpikin saavuttivat yhden mitalin. Molempien lajien kultamitalit menivät Yhdysvaltoihin, kun Stevensin veljekset John ja Curtis voittivat kahden miehen kelkoissa ja Billy Fiske uusi edelliskisojen voittonsa Yhdysvaltain neljän miehen ykköskelkan ohjaajana. Neljän miehen kelkkojen kultamiehistön Edward "Eddie" Eaganista tuli historian ensimmäinen sekä kesä- että talviolympialaisten olympiavoittoon kyennyt urheilija.
Vuoden 1932 Lake Placidin talviolympialaisia varten rakennettu kelkkailurata oli taloudellisesti kisojen suurimpia yksittäisiä panostuksia. Radan suunnitteli saksalainen, Eurooppaan useita ratoja suunnitellut Stanislaus Zentzytzki. Ennen varsinaisen radan rakentamista tehtiin mäkihyppystadionin läheisyyteen paikallisia laskijoita varten väliaikainen harjoitusrata, joka sai suuren suosion.
Rataa ei voitu New Yorkin osavaltion lakien mukaan rakentaa osavaltion maille, joten järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Godfrey Dewey luovutti sopivan yksityisen maa-alueen rataa varten. Osavaltion rahoittaman hankkeen rakennustyöt aloitettiin kesällä 1920, ja rata avattiin yleisölle jo saman vuoden joulupäivänä. Mt. Van Hoevenbergin rata oli ensimmäinen kansainväliset kilpailuvaatimukset täyttänyt kelkkailurata Euroopan ulkopuolella. Helmikuussa 1931 yhdysvaltalainen kelkka teki radalla nopeuden maailmanennätyksen.
Valmistuttuaan rata oli 2 350 metriä pitkä, ja sen kaltevuus oli keskimäärin kymmenen prosenttia. Rata oli kaksi metriä leveä levennettyjä kaarteita lukuun ottamatta. Pinnoite oli lumen ja veden sekoitusta. Traktorien vetämät avoreet veivät kilpailijat ja kelkat radan yläpäähän. Mutkia oli 26, joista vuoden 1932 talviolympialaisten virallinen kisaraportti mainitsee nimeltä seuraavat:[1][2]
Mt. Van Hoevenbergin rata on sittem- min uusittu kahdesti. Kuva uusimman remontin jälkeen vuodelta 2005.
Mutka (suom.Varjoisa mutka) oli aina varjossa auringon valaistessa muuta rataa.
23., 24., 25.
Zig-Zag
(suom.Sik-sak -mutka), muodostui kolmesta peräkkäisestä, yhdessä S-kirjainta muistuttavasta mutkasta.
Osallistujat
Yhteensä 41 kelkkailijaa kahdeksasta maasta kilpaili Lake Placidin rattikelkkailussa. Belgia, Itävalta ja Ranska kilpailivat vain kahden miehen kelkoissa. 11 kelkkailijaa kilpaili kummassakin lajissa.
Lake Placidin talviolympialaisten rattikelkkailuun osallistuneista kilpailijoista nuorin ja vanhin edustivat molemmat Sveitsiä. Reto Capadrutt (19 vuotta 341 päivää) ja Oscar Geier (49 vuotta 178 päivää) laskivat yhdessä kahden miehen kelkoissa.[2]
Kahden miehen kelkoissa kilpailtiin 8.–9. helmikuuta ja neljän miehen kelkoissa 14.–15. helmikuuta. Suojasään takia neljän miehen kelkkojen kilpailua siirrettiin myöhemmäksi, ja se käytiinkin vasta olympialaisten päättäjäisten jälkeen. Kyseinen kilpailu oli tarkoitus viedä läpi päivässä, mutta kilpailijoiden protestoitua kisa käytiin kaksipäiväisenä. Sekä kahden että neljän miehen kelkoissa laskettiin kumpanakin kilpailupäivänä kaksi laskua, ja neljän laskun yhteisaika määräsi lopputulokset.
Muun muassa Sankt Moritzin vuoden 1928 talviolympialaisissa ja muissa arvokilpailuissa välillä käytetyt viiden miehen kelkat poistettiin, ja Lake Placidissa kilpaililtiin neljän miehen kelkoissa. Ensimmäistä kertaa olympialaisten historiassa mukana oli myös toinen kelkkailulaji, kahden miehen kelkat. Näiden kisojen jälkeen olympiarattikelkkailun lajiohjelma pysyi samana 70 vuotta, kunnes Salt Lake Cityssä 2002 lajiohjelmaan liitettiin kahden naisen kelkat.[2]
Ennakkoon kilpailun vahvimmat suosikit olivat Yhdysvaltojen paikalliset veljekset John ja Curtis Stevens sekä hallitsevat maailmanmestarit, Saksan Hanns Kilian ja Sebastian Huber. Ensimmäisen laskun voitti kuitenkin Sveitsin pari Reto Capadrutt–Oscar Geier, joka pystyi repimään yhdellä laskulla kuuden sekunnin eron toisena olleeseen Saksan kakkoskelkkaan. Ensimmäinen lasku lennätti pois radalla ollutta lunta, minkä seurauksena laskut nopeutuivat selvästi. Toisessa laskussa Stevensin veljekset tekivät rataennätyksen, mutta Sveitsi pysyi ensimmäisen päivän jälkeen johdossa ennen Yhdysvaltain molempia kelkkoja.
Yön aikana lämmennyt sää nopeutti rataa entisestään, ja Sveitsi paransi parasta aikaansa lähes neljällä sekunnilla. Yhdysvaltalaiset Stevensit kuroivat kuitenkin eroa kiinni nelisen sekuntia laskemalla ensimmäisinä kilpailussa alle kahden minuutin. Noin 10 000 hengen yleisö seurasi jännittyneenä viimeistä laskua, jota ennen Sveitsi johti Stevensejä vain 0,45 sekunnilla.
Stevensit laskivat viimeisen laskunsa ensin onnistuen parantamaan edellistä aikaansa kahdella sekunnilla. Kyseinen lasku oli myös koko kilpailun nopein. Sveitsiläisetkin paransivat kyeten toisina alittamaan kahden minuutin rajan. Sveitsin viimeinen lasku oli kuitenkin kaksi sekuntia Stenvensejä hitaampi, joten Yhdysvaltain ykköskelkka ohitti Sveitsin viimeisessä laskussa ja vei olympiakultaa. Sveitsi sijoittui hopealle, ja pronssille sijoittui Yhdysvaltain kakkoskelkka miehistönään John Heaton ja edellisten olympialaisten skeletonkelkkailun hopeamitalisti Robert Minton. Pronssimitalistien ero neljänneksi jääneen Romanian edustajiin oli yli kolme sekuntia.[3][5]
Noin 14 000 katsojaa seurasi neljän miehen kelkkojen ensimmäistä kilpailupäivää, joka oli katsojamäärältään Lake Placidin olympialaisten suosituin tapahtuma. Ennakkosuosikit kilpailuun olivat Yhdysvaltain kelkat, joista toinen, "punaiset paholaiset", oli koottu paikallisista kelkkailijoista. Kelkan miehistöstä ohjaaja Henry Homburger oli ollut mukana radan suunnittelussa, ja Francis Stevens oli aikaisemmin kahden miehen kelkoissa olympiavoiton napanneiden John ja Curtis Stevensin veli. Toiseen Yhdysvaltain kelkkaan kuuluivat puolustavat olympiavoittajat William "Billy" Fiske ja Clifford Gray, edellisten kisojen hopeamitalisti Jay O'Brien ja Antwerpenin vuoden 1920 kesäkisojen nyrkkeilyn olympiavoittaja Edward "Eddie" Eagan.
Vahvaksi oletetun Saksan miehistöt kokivat takaiskuja, kun 31. tammikuuta käydyissä harjoituksissa maailmanmestari Werner Zahnin ohjaama Saksan ykköskelkka lensi radalta ulos radan "sik-sak-kulmassa". 50 metrin ilmalennon jälkeen kolme miehistön jäsentä loukkaantui, ja kelkka joutui vetäytymään kisasta. Uudella kelkalla ja miehistöllä harjoitellut uusi ykköskelkka lensi myös ulos osuen radan vieressä sijainneeseen puuhun, minkä seurauksena kelkan miehistö loukkaantui. Onnettomuuksien jälkeen Saksa osallistui kisaan kahdella kelkalla: Hanns Kilianin johtaman kelkan lisäksi mukaan koottiin Yhdysvalloissa asuneista saksalaisista kelkka, jossa vain ajajalla oli aikaisempaa kokemusta kelkkailusta. Myös Belgia joutui vetäytymään kisasta ulosajosta johtuen. Yhdysvaltalaiset eivät näihin harjoituksiin osallistuneet.
Yhdysvaltain ykköskelkka ohjaajanaan Fiske voitti kolme ensimmäistä laskua, joiden jälkeen ero toisena olevaan saman maan kakkosmiehistöön oli noin neljä sekuntia. Kakkoskelkka kykeni kaventamaan eron viimeisessä laskussa puoleen, mutta voittoon asti punaiset paholaiset eivät yltäneet. Fisken ohjaama Yhdysvaltain ykköskelkka voitti kultaa, ja Yhdysvaltain kakkoskelkka otti hopeaa. Fiskelle kyseessä oli toinen peräkkäinen olympiavoitto samasta lajista, ja Francis Stevens toi perheeseensä jo kolmannen mitalin kotiolympialaisista. Eddie Eagan teki kultamiehistössä mukana ollessaan historiaa, sillä hän on yhä (2011) ainoa urheilija, joka on voittanut olympiakultaa sekä kesä- että talviolympialaisissa. Pronssille sijoittui selvällä erolla muihin Saksan miehistö ohjaajanaan Kilian.[8][6]
Mitalitaulukko
Parhaiten Lake Placidin kelkkailukilpailuissa menestyi isäntämaa Yhdysvallat, jonka edustajat voittivat molemmat kultamitalit ja yhteensä neljä kuudesta jaossa olleesta mitalista. Yhdysvaltojen lisäksi mitaleille laskivat Sveitsi ja Saksa, jotka kumpikin saavuttivat yhden mitalin.
