Pyhän Stanislauksen ritarikunta (ven.Орден Святого Станислава, Orden Svjatogo Stanislava) oli venäläinen ritarikunta vuodesta 1831 vuoteen 1917. Ritarikunta oli Venäjän keisarikunnan nuorin ja eniten jaetuin kunniamerkki. Keisarikunnan ritarikuntien keskenäisessä järjestyksessä Pyhän Stanislauksen ritarikunta oli 7. korkea-arvoisin.[1]
Puolan kapinan tukahduttamisen jälkeen, ritarikunta liitettiin venäläisiin ritarikuntiin vuonna 1831 keisari Nikolai I:n määräyksellä. Vuonna 1839 keisari vahvisti uuden ohjesäännön, jonka mukaan ritarikunta jaettiin kolmeen luokkaan. Lisäksi nimitys mihin tahansa ritarikunnan luokkaan johti aatelointiin.[4]
Ritarikunnan kolmannesta luokasta tuli Venäjän yleisimmin myönnetty ansiomerkki, jonka saivat lähes kaikki valtion virassa palvelleet.[2] Kun ritarikunnan jäsenyys nosti saajansa samalla perintöaatelin jäseneksi, synnytti aatelisten lukumäärän kasvu vähitellen närää perintöaatelissa. Vuodesta 1855 alkaen perintöaateliin ei lisätty muita kuin ritarikunnan ensimmäisen luokan jäseniä.
Ritarikunta lakkautettiin vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen, mutta Romanovin keisarillinen perhe on kuitenkin jatkanut ritarikunnan jakamista. Vuonna 1918 Puolan itsenäistymisen jälkeen maassa päätettiin perustaa vanhan ritarikunnan tilalle uusi Jälleensyntyneen Puolan ritarikunta.[4]
Kaikista nimityksistä ritarikuntaan päätti loppupeleissä keisari mielensä mukaan. Ritarikunnalla palkittiin lähtökohtaisesti sellaisia uskollisille Venäjän keisarikunnan ja Puolan kuningaskunnan alamaisille, jotka olivat osoittaneet kristillisten arvojen tai muuten innokkuuden mukaisesti ansioita sotilas- tai siviiliurallaan tai tehneet jonkun muun erityisen teon, joka herätti keisarin mielenkiinnon, ihmiskunnan, valtion tai alueensa hyväksi. Myös sellaiset ulkomaalaiset, jotka olivat osoittaneet hyvää tahtoa keisarikuntaa kohtaan, voitiin nimittää ritarikuntaan, mikäli keisari koki tämän tarpeelliseksi.[6]
.svg){kind=small}
