Puolan yhdistynyt työväenpuolue eli PZPR (puol. Polska Zjednoczona Partia Robotnicza) oli Puolaa vuosina 1948–1989 hallinnut marxilais-leniniläinen kommunistinen puolue. Puolueen kotipaikka oli Varsova ja sillä oli vuonna 1970 noin 3 500 000 rekisteröityä jäsentä. Puolue lakkautettiin vuonna 1990 Puolan poliittisten uudistusten myötä.

Puolan yhdistynyt työväenpuolue syntyi Puolan sosialistisen puolueen (PPS) ja Puolan työväenpuolueen (PPR) yhteenliittymänä 15. – 22. joulukuuta 1948 järjestetyssä perustavassa kokouksessaan.

Sosialististen puolueiden muodostama Demokraattinen liitto oli edellisenä vuonna voittanut maan ensimmäiset sodanjälkeiset parlamenttivaalit virallisesti 80 % äänisaaliilla, saavuttaen parlamenttiin 394 paikkaa 444 mahdollisesta. Yleisesti epärehellisinä pidettyjen vaalien tulos kukisti 10 % osuuteen ja 28 paikkaan jätetyt Stanisław Mikołajczykin johtamat oppositiovoimat lopullisesti ja salli kaiken vallan keskittämisen sosialisteille.

Vuonna 1892 perustetun PPS:n maltilliset sosialistit päätyivät kuitenkin vastustamaan yhdistymistä 1942 perustetun, Neuvostoliitolle uskollisen PPR:n kanssa. Vastustuksen seurauksena puolueiden kommunistit aloittivat sisäisen puhdistuksen, jossa jopa yli neljännes puolueiden jäsenistöstä suljettiin poliittisen toiminnan ulkopuolelle. Syntynyt yhteisymmärrys mahdollisti viimein uuden puolueen perustamisen PPR:n ensimmäisen sihteerin ja maan presidentin Bolesław Bierutin johdolla.

Marxilais-leniniläisen ideologian omaksunut PZPR julisti vuonna 1952 Puolan kansantasavallan perustetuksi, ja aloitti maan kehittämisen stalinistisen mallin mukaan laajan maareformin, väestönsiirtojen ja tuotantolaitosten kansallistamisen avulla. Pyrkimykset maatalouden kollektivisointiin sen sijaan epäonnistuivat, ja maatalous pysyikin Puolassa pääasiassa pienviljelijöiden käsissä sosialistisen järjestelmän romahtamiseen asti. Erityisesti elintarvikkeiden huono saatavuus nostatti työläisissä tyytymättömyyttä, josta seurasi parempia taloudellisia oloja vaatineita mielenosoituksia ja yleislakkoja.

Stalinistisen presidentti Bierutin kuoltua vuonna 1956 yllättäen flunssaan vierailullaan muutamia päiviä aiemmin stalinistisen hallinnon tuominneessa Neuvostoliitossa, syntyi Poznańin kaupungissa yleislakkona alkanut kansannousu, joka verisestä tukahduttamisestaan huolimatta mahdollisti aiemmin epäsuosiossa olleen ja Bierutin aikana politiikan ulkopuolelle suljetun Władysław Gomułkan nousemisen puoluejohtajaksi vielä samana syksynä. Taloudelliset uudistukset nostivat Gomułkan kansansuosiota Puolassa, mutta samalla hän ajautui epäsuosioon Neuvostoliiton silmissä. Myönnytyksenä hän käynnistikin 1960-luvulla katoliseen kirkkoon ja maan älymystöön kohdistuneet vainot. Vuonna 1968 Gomułka osallistui paitsi Prahan kevään tukahduttamiseen yhdessä Neuvostoliiton kanssa, myös käynnisti Puolan etnisen puhdistamisen holokaustista selvinneistä juutalaisista. Lopullisesti kansan epäsuosioon Gomułka ajautui vuonna 1970, tukahduttaessaan väkivaltaisesti Itämeren rannikkokaupungeissa elintarvikkeiden hintojen nopean nousun aiheuttamina puhjenneita levottomuuksia. Gomułka pakotettiin eroamaan puoluejohdosta, virallisesti terveydellisiin syihin vedoten. Uudeksi ensimmäiseksi sihteeriksi nousi Edward Gierek.

Gierek toi puoluejohtajana mukanaan länsimaisin lainoin rahoitettuja talousuudistuksia, mutta myös hänen hallintonsa ajautui taloudellisiin vaikeuksiin öljykriisin seurauksena vuodesta 1973 alkaen. Pitkällisten ja laajojen lakkojen seurauksena Gierek joutui lopulta vuonna 1980 laillistamaan uudistuksia vaatineen Solidaarisuus-liikkeen, ja myöntämään työläisille laillisen oikeuden lakkoihin. Myönnytyksien seurauksena puolueen keskuskomitea korvasi Gierekin Stanisław Kanialla, joka määräsi Gierekin vangittavaksi ja aloitti neuvottelut Solidaarisuus-liikkeen kanssa. Neuvostoliitto ei kuitenkaan hyväksynyt Kanian asemaa puoluejohtajana, ja painosti PZPR:n erottamaan hänet asemastaan jo vuonna 1981. Kanian tilalle puolueen johtoon nousi maan pääministeri, kenraali Wojciech Jaruzelski.

Toisin kuin edeltäjänsä, ei Jaruzelski ollut valmis myönnytyksiin alati vahvistuvan opposition edessä, vaan julisti maahan sotatilan 13. joulukuuta 1981. Uudistusmyönteisen Mihail Gorbatšovin noustua valtaan Neuvostoliitossa ja Puolan talouden ajauduttua jatkuvien lakkojen takia pysähdyksen tilaan, ei Jaruzelskin ollut lopulta enää mahdollista hallita maata pelkän armeijan avulla. Joulukuussa 1988 alkaneissa nk. pyöreän pöydän neuvotteluissa joutui PZPR jälleen paitsi laillistamaan Solidaarisuus-liikkeen, myös järjestämään vuonna 1989 vapaat vaalit, joissa tosin kuitenkin PZPR:lle taattiin vähintään 65 % osuus parlamentin alahuoneen Sejmin paikkajaossa. Parlamentin ylähuoneen Senatin sadasta vapaasta paikasta voittivat Solidaarisuuden tukemat ehdokkaat 99. Jaruzelski oli myös ainoana sallittuna ehdokkaana vuodesta 1952 lakkautettuna olleeseen presidentinvirkaan, ja tuli Kansalliskokouksen valitsemaksi vain yhden äänen turvin. Poliittisen tilanteen muodostuttua PZPR:n kannalta epäedulliseksi, ehdotti Jaruzelski tuloksetta Solidaarisuudelle suuren koalitiohallituksen muodostamista. 22. tammikuuta 1990 järjestetty yhdestoista puoluekokous päätti puolueen lakkauttamisesta, uuden puolueen perustamista varten. PZPR:n raunioille syntyi lopulta useita sosiaalidemokraattisina esiintyviä puolueita, joiden merkittävin seuraaja on vuonna 1999 perustettu Demokraattisen vasemmiston liitto (SLD).

• pääsihteeri Bolesław Bierut (22. joulukuuta 1948 – 12. maaliskuuta 1956)
• I sihteeri Edward Ochab (20. maaliskuuta 1956 – 21. lokakuuta 1956)
• I sihteeri Władysław Gomułka (21. lokakuuta 1956 – 20. joulukuuta 1970)
• I sihteeri Edward Gierek (20. joulukuuta 1970 – 6. syyskuuta 1980)
• I sihteeri Stanisław Kania (6. syyskuuta 1980 – 18. lokakuuta 1981)
• I sihteeri Wojciech Jaruzelski (18. lokakuuta 1981 – 29. heinäkuuta 1989)
• I sihteeri Mieczysław Rakowski (29. heinäkuuta 1989 – 29. tammikuuta 1990)