Julistuskirja Suomen kansalle eli niin sanottu punainen julistus on vuoden 1905 suurlakon aikana Tampereella annettu julistus, jossa luetellaan lakon yleiset tavoitteet.^[1] Niistä keskeisimmät olivat Suomen suuriruhtinaskuntaan kohdistuvien sortotoimien lopettaminen, väliaikaisen hallituksen nimittäminen ja kansalliskokouksen koollekutsuminen sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttaminen.

Punainen julistus oli aikanaan ensimmäinen Suomessa julkisesti esitetty kansalaisvapauksia, demokratiaa ja työväen oikeuksia vaatinut puheenvuoro. Sen hyväksyi sosialidemokraattisen työväenliikkeen ohella myös perustuslaillinen porvaristo. Vaikka julistuksen vaatimukset jäivät suurlakon päättyessä saavuttamatta, vaikutti se suuresti vuoden 1906 eduskuntauudistukseen ja vuotta myöhemmin pidettyihin eduskuntavaaleihin, joissa myös naisilla oli ensimmäistä kertaa äänioikeus. Vuonna 1906 Suomeen saatiin myös yhdistymisvapaus, minkä jälkeen maahan perustettiin sadoittain erilaisia yhdistyksiä ja järjestöjä.

Toimittaja Yrjö Mäkelinin laatiman tekstin luki yleisölle runoilija Kössi Lindström. Kansan keskuuteen se levitettiin punaiselle paperille painettuna, josta julistus sai myöhemmin tunnetun nimensä. Vuorokautta myöhemmin punainen julistus hyväksyttiin myös Helsingissä järjestetyssä suuressa kansalaiskokouksessa.

Venäjän tsaarinvaltaa ja viranomaisia vastaan suunnattu vuoden 1905 suurlakko julistettiin alkaneeksi Helsingissä 30. lokakuuta. Tampereesta muodostui kuitenkin nopeasti sen aatteellinen keskuspaikka, jossa punaisen julistuksen lisäksi sai alkunsa myös sosialidemokraattisen työväenliikkeen ja perustuslaillisen porvariston lyhytaikaiseksi jäänyt yhteinen lakkorintama. Tamperelaisten aktiivisuuden mahdollisti, ettei kaupungissa ollut venäläistä sotaväkeä, jonka läsnäolo rajoitti toimintaa Helsingissä.

Tampereen kauppatorilla (nyk. Keskustori) järjestettiin koko suurlakkoviikon ajan suuria kansalaiskokouksia, joissa oli enimmillään kymmeniä tuhansia osallistujia. Kaupungissa valtaa pitänyt suurlakkokomitea esitti kokouksissa vaatimuksia ja ponsia, joista järjestetyihin äänestyksiin kaikilla paikalle saapuneilla oli mahdollisuus osallistua.

Punaisen julistuksen keskeinen sisältö oli vaatimus vanhasuomalaisen senaatin erosta ja perustuslakia säätävän kansalliskokouksen koollekutsuminen yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuen. Lisäksi julistuksessa vaadittiin valtiollisia uudistuksia, jotka sisälsivät kaikille kansalaisille kuuluvan kokoontumis-, yhdistys- ja sananvapauden, sekä sensuurin lakkauttamista.^[2] Tekstistä oli jätetty pois vaatimus yksikamarijärjestelmästä, jotta myös perustuslailliset saatiin hyväksymään julistus.^[2] Myöskään uskonnonvapautta ei kirjattu julistukseen, koska kirkkokin oli mukana suurlakossa.^[3]

Yrjö Mäkelinin kirjoittaman radikaalin ja ilmaisuiltaan jopa röyhkeän tekstin taustalla oli usko Venäjällä tapahtuvasta nopeasta tsaarinvallan romahtamaisesta. Sen perusteella esitettiin vallankumouksellinen ajatus kansalliskokouksesta sekä suunnitelma väliaikaisen hallituksen asettamisesta, jotka molemmat sivuttivat entisen hallitsijan täysin. Sosialistisen työväenliikkeen näkökulmasta ajatus väliaikaisesta hallituksesta oli ainutlaatuinen, koska Mäkelinin ehdotuksessa siihen osallistuisivat sosialidemokraattien lisäksi myös porvarilliset puolueet. Julistuksen laadintaan osallistuneista erityisesti Eetu Salin oli yhteistoimintaa vastaan, mutta ainutkertaisen tilaisuuden johdosta hyväksyi kuitenkin ajatuksen.^[4]

Punainen julistus annettiin Tampereen raatihuoneen parvekkeelta 1. marraskuuta 1905 kello 10 aamupäivällä alkaneessa kansalaiskokouksessa, jossa arvioitiin olevan paikalla jopa 40 000 osallistujaa. Edellisenä yönä valmistuneen tekstin oli pääosin kirjoittanut tuolloin Kansan Lehden päätoimittajana työskennellyt Yrjö Mäkelin. Sen laatimiseen osallistuivat kuitenkin myös muut Tampereen suurlakkokomitean valiokunnan jäsenet, joihin kuuluivat Kansan Lehden taloudenhoitaja Vihtori Kosonen, konttoristi Siiri Lemberg, kaupanhoitaja Heikki Lindroos sekä porilainen suutari Eetu Salin.^[5]

Julistus levitettiin kansalaisille punaiselle paperille painettuna, josta se myös sai myöhemmin tunnetun nimensä. Nimeen ei siis liittynyt mitään vasemmistolaista symboliikkaa, vaikka sen taustalla olivatkin sosialidemokraatit. Punaisen julistuksen ovat allekirjoittaneet viisi suurlakkokomitean valiokunnan jäsentä sekä komitean puheenjohtaja A. A. Lagerström ja sihteeri Yrjö Sirola. Lisäksi lehtiseen on painettu Kössi Lindströmin sekä kuudentoista suurlakkokomitean jäsenen nimet. Kansalaiskokouksen hyväksyttyä julistuksen, päättyi Keskustorilla järjestetty tilaisuus hurraa-huutoihin ja soittokunnan esittämään Marseljeesiin.^[5] Tämän jälkeen riehaantunut väkijoukko alkoi töhrimään maalilla venäjänkielisiä katukylttejä ja virastojen nimiä sekä repimään alas muita keisarinvallan tunnuksia.^[6]

Julistuksen hyväksyivät myöhemmin iltapäivällä myös Tampereen perustuslailliset. Osa heistä esitti eriävän mielipiteensä, koska vaatimukset senaatin erosta ja säätyvaltiopäivien syrjäyttämistä merkitsivät käytännössä vallankumousta.^[5] Myöntyväisyyspolitiikkaa harjoittaneet vanhasuomalaiset puolestaan totesivat punaisen julistuksen jopa rikolliseksi ja laativat vastineeksi oman ohjelmansa.^[7] Sosialidemokraatit katsoivat kuitenkin esitetyt vaatimukset niin merkittäväksi, että punainen julistus päätettiin saattaa koko maan tietoisuuteen. Niinpä julistusta lähdettiin kuljettamaan Porista saapuneella lakkojunalla kohti Helsinkiä. Matkalle lähtivät Yrjö Mäkelin, Kössi Lindström, Vihtori Kosonen, Eetu Salin ja A. F. Fihlman.^[8]

Kun punainen julistus esiteltiin Helsingissä, se ei saanut lainkaan yhtä varauksetonta vastaanottoa kuin Tampereella. Ajatus väliaikaisen hallituksen asettamisesta ja tsaarin syrjäyttämisestä tuntui pääkaupunkiin sijoitettujen venäläisten sotilaiden keskellä epärealistiselta ja uhkarohkealta. Perustuslailliset eivät myöskään kannattaneet siihen sisältynyttä vaatimusta kansalliskokouksen koollekutsumisesta, joten he suhtautuivat viileästi koko julistukseen. Perustuslailliset olivatkin lähettäneet omat edustajansa Pietariin neuvottelemaan keisarin kanssa tilanteen ratkaisusta.^[4]

Lopulta työväenliikkeen johto vei julistuksen 3. marraskuuta Rautatientorilla kokoontuneen kansalaiskokouksen päätettäväksi, joka hyväksyi sen innostuneesti. Seuraavana päivänä järjestetyssä kokouksessa asetettiin väliaikainen hallitus, joka koostui kahdestakymmenestäneljästä jäsenestä. Se ei kuitenkaan kokoontunut kertaakaan, sillä samaan aikaan keisari Nikolai II oli vahvistanut Pietarissa niin sanotun marraskuun manifestin, jossa valtiopäivät kutsuttiin kokoon säätämään kansanedustuslaitoksen uudistuksesta ja kansalaisvapauksista.^[9]

Marraskuun manifestin oli laatinut perustuslaillisten Leo Mechelin. Se oli porvarillisten puolueiden käymien neuvottelujen tulos, joissa työväenliike sivuutettiin kokonaan. Manifesti olikin heille suuri pettymys, kun suurlakon aikana asetetuista tavoitteista jouduttiin luopumaan. Se vähensi myös työväenliikkeen vaikutusmahdollisuuksia tulevan äänioikeusuudistuksen sisältöön, koska asian valmistelu annettiin senaatille ja säätyvaltiopäiville. Manifesti hylkäsi myös punaisessa julistuksessa esitetyn vaatimuksen väliaikaisesta hallituksesta ja johti lopulta sosialidemokraattien ja perustuslaillisten välirikkoon. Tapahtumilla oli vaikutuksensa myös työväenliikkeen sisällä, kun Yrjö Mäkelinin edustama yhteistyölinja jäi tappiolle ja luokkataisteluoppia korostanut jyrkkä siipi vahvistui marraskuun lopulla järjestetyssä SDP:n ylimääräisessä puoluekokouksessa.^[5]

Yksitoista suomalaista kulttuurielämän vaikuttajaa, jotka yhtä lukuun ottamatta olivat kuvataiteilijoita, ottivat marraskuun toisen päivän illalle päivätyssä vetoomuksessaan kantaa punaisen julistuksen hyväksymisen puolesta. Hufvudstadsbladetissa suurlakon jälkeen 8. marraskuuta julkaistussa kirjeessä he ehdottivat kaikkien puolueiden yhdistyvän julistuksen taakse, jotta kansakunnan yhtenäisyyttä uhanneesta tilanteesta olisi selvitty. Taiteilijoiden vetoomuksen olivat allekirjoittaneet Werner von Hausen, Eric Ehrström, Akseli Gallen-Kallela, Hugo Simberg, Robert Stigell, Bruno Aspelin, Felix Nylund, Wilho Sjöström, Magnus Enckell, Robert Kajanus ja Alpo Sailo. He eivät välttämättä kannattaneet punaisen julistuksen kaikkia vaatimuksia, mutta kehottivat liittymään siihen ”paremman ratkaisun puutteessa”.^[10]

Tampereen raatihuoneen seinään kiinnitettiin vuonna 1955 kuvanveistäjä Sisko Petäjän suunnittelema graniittinen punaisen julistuksen muistolaatta. Vuonna 1985, jolloin suurlakosta tuli kuluneeksi 80 vuotta, järjestettiin keskustorilla tilaisuus, jossa taiteilijaprofessori Veikko Sinisalo luki julistuksen raatihuoneen parvekkelta.^[11] Julistuksen muistojuhlia on viimeksi pidetty vuosina 2005 ja 2015.^[12] Kansanedustaja Jukka Gustafsson teki satavuotisjuhlan johdosta Tampereen kaupunginvaltuustolle aloitteen jonkin Keskustorin osan nimeämisestä Punaisen julistuksen aukioksi, mutta ehdotusta ei toteutettu.^[13]

• Haapala, Pertti & Löytty, Olli & Melkas, Kukku & Tikka, Marko (toim.): Kansa kaikkivaltias: Suurlakko Suomessa 1905. Helsinki: Teos, 2008. ISBN 978-951-85116-7-3
• Soikkanen, Hannu: Sosialismin tulo Suomeen: Ensimmäisiin yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti. Porvoo – Helsinki: WSOY, 1961. Teoksen verkkoversio.
• Suodenjoki, Sami & Peltola, Jarmo: Köyhä Suomen kansa katkoo kahleitansa : Luokka, liike ja yhteiskunta 1880-1918 : Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla I. Tampere: Tampere University Press, 2007. ISBN 978-951-44-6893-3 Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)

• Lisää luettavaa aiheesta Punainen julistus on Wikiaineistossa