Pekaanipähkinä eli pekaanihikkori[3] (Carya illinoinensis) on jalopähkinäkasveihin kuuluva kesävihantapuu, joka kasvaa alkuperäisenä Mississippijoen laaksossa Yhdysvaltojen keskiosissa.[4][5] Tämä suurikokoinen puu on tunnetuin hikkoreista ja pähkinöidensä ansiosta yksi kaupallisesti merkittävimmistä puulajeista Pohjois-Amerikassa. Siitä on jalostettu useita kaupalliseen pähkinäntuotantoon soveltuvia lajikkeita, joita viljellään Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa.[4][6]
Sana ’pekaani’ on peräisin algonkin-kielistä ja tarkoittaa hankalasti rikottavaa pähkinää.[7] Lajin tieteellinen nimi Carya illinoinensis tarkoittaa suomeksi illinois’npähkinää ja viittaa sen alkuperään.[6]
Pekaanipähkinä François André Michaux’n teoksessa The North American Sylva vuodelta 1819
Pekaanipähkinä on suurikokoinen ja pitkäikäinen puu, joka kasvaa keskimäärin 30–45 metriä korkeaksi ja rinnankorkeusläpimitaltaan 180–210 senttimetriä paksuksi.[5] Se on suurin kaikista hikkorilajeista.[8] Suotuisilla kasvupaikoilla se voi saavuttaa jopa 55 metrin korkeuden ja yli 300 vuoden iän.[4]
Pekaanipähkinällä on syvälle ulottuva pääjuuri ja etäälle levittäytyvä sivujuuristo.[9] Sillä on korkea runko, joka jakautuu koheneviksi, suuriksi haaroiksi ja muodostaa leveän, pyöreän latvuksen. Runkoa peittää harmaanruskea kaarna, joka on nuorena sileää mutta vanhemmiten halkeilee rosoisesti pitkittäisiksi suomuiksi.[6][8] Kuluvan vuoden versot ovat melko ohuet, karvaiset ja vaaleanruskeat ja silmut pienet ja keltaiset tai ruskeat.[8]
Päätöpariset lehdet ovat 30–50 senttimetriä pitkät ja jakaantuvat 11–17 lyhytruotiseen lehdykkään. Yksittäinen lehdykkä on 5–18 senttimetriä pitkä, sirppimäinen, pitkäsuippuinen, hienosahainen ja kalju tai vähäkarvainen. Sen yläpinta on kellanvihreä ja alapinta hieman vaaleampi. Lehdet puhkeavat hyvin myöhään ja pysyvät vihreinä pitkälle syksyyn ennen muuttumistaan keltaisiksi.[6][8]
Pekaanipähkinä on yksikotinen, tuulipölytteinen kasvi, jonka pikkuruiset, vihertävät kukat puhkeavat ennen lehtiä huhti–toukokuussa.[4][6] Hedekukissa on 5–6 hedettä, ja ne muodostavat ohuita, riippuvia ja 8–15 senttimetriä pitkiä norkkoja, jotka kasvavat kolmen norkon ryppäissä. Emikukissa on 2–4 luottia, ja ne kasvavat 2–10 kukan ryhmissä kuluvan vuoden verson kärjessä.[4][6]
Syys–lokakuussa kypsyvä hedelmä on pähkinää muistuttava luumarja.[10] Se on munan tai päärynän muotoinen, 3–5 senttimetriä pitkä, pyöreätyvinen ja teräväkärkinen. Vihreä hedelmäsuojus muuttuu hedelmän kypsyessä tummanruskeaksi. Se jakaantuu neljään liuskaan, jotka avautuvat hedelmän tyveen saakka. Sisältä paljastuu vaaleanruskea, ohut endokarppi eli luumarjan ”kivi”, joka kätkee sisälleen syötävän siemenen.[4][6][10]
Pekaanipähkinän siementuotanto alkaa kunnolla noin 20 vuoden iässä, saavuttaa huippunsa 75–225 vuoden iässä ja lakkaa yleensä viimeistään 300 vuoden iässä. Hyvät siemenvuodet kertautuvat 1–3 vuoden välein. Yksittäinen puu tuottaa vuodessa keskimäärin 40 kilogrammaa pähkinöitä. Siemenet leviävät oravien, lintujen ja veden kuljettamina. Siementen lisäksi laji voi lisääntyä kanto- ja juurivesojen avulla.[4][5]
Pekaanipähkinä menestyy parhaiten kosteassa hiesumaassa, jossa vesi ei seiso kovin pitkään.[4][6] Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat jokien tulvatasangot ja laaksot noin 500 metrin korkeudelle saakka.[6] Sitä esiintyy myös maalajiltaan hienojakoisemmilla paikoilla, lähinnä nuorissa alluviaalisissa maannoksissa, jotka läpäisevät hyvin vettä. Tiiviissä savimaassa viihtyy paremmin toinen hikkorilaji, Carya aquatica.[4]
Pekaanipähkinä viihtyy kosteassa ilmastossa, jossa vuotuinen sademäärä on pienimillään 760 millimetriä ja enimmillään yli 2 010 millimetriä. Kesän keskilämpötila voi olla jopa 27 celsiusastetta, talven keskilämpötila vaihtelee −1 asteesta 10 asteeseen.[4]
Käyttö
Kypsiä pekaanipähkinöitä.
Pekaanipähkinöitä syödään sellaisenaan ja käytetään leivonnassa ja ruoanlaitossa. Tunnetuimpia reseptejä ovat amerikkalainen pekaanipiiras ja louisianalaiset praliinit.[11] Pekaanipähkinä muistuttaa sukulaistaan saksanpähkinää, mutta sen kuori on tummempi ja sileämpi, eikä sisuskaan ole yhtä ryppyinen.[12] Pähkinän öljypitoisuus on erittäin suuri, noin 70 prosenttia, ja se sisältää runsaasti hivenaineita.[11][13]
Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat söivät pähkinöitä jo kauan ennen uudisasukkaiden saapumista Amerikan mantereelle.[11] He käyttivät kasvia myös ihottumien ja tuberkuloosin hoidossa.[2] Kaupallinen kasvatus alkoi Yhdysvalloissa 1800-luvun loppupuolella.[11] Yhdysvallat tuottaa vuosittain noin 140 miljoonaa kiloa pekaanipähkinöitä, mikä on yli 80 prosenttia maailman kokonaistuotannosta. Eniten pähkinöitä viljellään Georgian, Texasin ja New Mexicon osavaltioissa.[14][15] Kasvi onkin nimetty Texasin tunnuspuuksi.[2] Muita tuottajamaita ovat Meksiko, Australia, Etelä-Afrikka, Israel, Kiina ja Argentiina.[14]
Pekaanipähkinän puuaines ei ole yhtä hyvälaatuista kuin muilla hikkoreilla. Siitä valmistetaan kuitenkin jonkin verran huonekaluja, kaappeja, sisustuspaneeleja, kuormalavoja ja puuviilua, ja sitä käytetään lihan savustamisessa.[4][5][6] Pekaanipähkinä on myös yleinen koristekasvi.[5]
Elbert L. Little: National Audubon Society Field Guide to Trees – Eastern Edition. New York: Alfred A. Knopf, 1980. ISBN 0-394-50760-6(englanniksi)
David Allen Sibley: The Sibley Guide to Trees. New York: Alfred A. Knopf, 2009. ISBN 978-0-375-41519-7(englanniksi)
Viitteet
↑Barstow, M.: Carya illinoinensisIUCN Red List of Threatened Species. Version 2020-1. 2018. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 27.3.2020. (englanniksi)
↑ abcCarya glabraFlora of North America. efloras.org. Viitattu 22.3.2014. (englanniksi)
↑ abcdefghijklmnoJ. K. Peterson: PecanSilvics of North America – Volume 2: Hardwoods. Northeastern Area State & Private Forestry. Arkistoitu 16.3.2012. Viitattu 22.3.2014.
