Pauline Julien

Pauline Julien CQ (23. toukokuuta 1928 Trois-Rivières – 1. lokakuuta 1998 Montreal) oli kanadalainen laulaja-lauluntekijä ja näyttelijä.[1]

Ura laulajana ja näyttelijänä

Julien työskenteli näyttelijänä Quebecissä ja Montrealissa vuosina 1947–1951. Tämän jälkeen hän lähti Pariisiin opiskelemaan teatteria. Vuonna 1950 hän meni naimisiin näyttelijä Jacques Galipeaun kanssa, ja vuonna 1951 pariskunnalle syntyi tytär Pascale. Poika Nicolas syntyi vuonna 1955. Julien aloitti esiintymisen laulajana Ranskassa. Hän tulkitsi tuolloin Kurt Weillin, Bertolt Brechtin, Léo Ferrén ja Boris Vianin lauluja. Vuonna 1957 Julien erosi miehestään. Vuosina 1957–1961 hän työskenteli sekä Montrealissa että Pariisissa. Julienin ensimmäiset albumit olivat Enfin... Pauline Julien (1962) ja Pauline Julien (1963).[1]

Vuonna 1964 Julien sai Sopotin laulufestivaaleilla toisen palkinnon tulkinnallaan Gilles Vigneault'n laulusta "Jack Monoloy". Hän teki tämän jälkeen kiertueen Puolassa. Julien esiintyi lukuisissa Euroopan maissa. Lisäksi hän muun muassa kiersi Neuvostoliitossa vuosina 1967 ja 1975. Hän myös esiintyi Algeriassa ja laulujuhlilla Kuubassa. Vuodesta 1968 Julien kirjoitti itse sanoja lauluihin. Hän myös sävelsi lauluja muun muassa Michel Tremblayn sanoihin. Julien tulkitsi uransa varrella lauluja muiden muassa François Dompierrelta, Claude Dubois'lta, Stephane Venneltä, Pierre Flynniltä, Gerry Boulet'lta, Gaston Brissonilta, François Cousineaulta ja Jacques Marchandilta.[1]

Julienin albumilla Charade (1982) on kaksi hänen suurimpiin kuuluvista hiteistään: "L'Âme à la tendresse" ja "Mommy". Vuonna 1985 Julien vietti kymmenen viikkoa Nepalissa. Hän kuvasi kokemustaan kirjassa L'Échappé belle, Népal. Julien ilmoitti vetäytyvänsä soolouraltaan vuonna 1986. Hän jatkoi kuitenkin esiintymistä yhteistyössä muiden kanssa. Hän piti quebeciläisen runouden resitaalin Hélène Loisellen kanssa vuonna 1990 ja teki yhteistyötä runoilija Gérald Godinin kanssa. Hän myös solmi toisen avioliittonsa Godinin kanssa. Halki uransa Julien teki esiintymisiä näyttelijänä teatterissa, televisiossa ja elokuvissa. Hänellä oli rooleja muiden muassa Jean-Paul Bernierin, Jacques Godboutin ja Gilles Carlen ohjauksissa.[1]

Poliittinen ja humanitaarinen aktiivisuus

Julien oli aktiivinen useissa poliittisissa kysymyksissä. Hän ajoi intohimoisesti Quebecin itsenäisyyden asiaa. Hän edisti myös feministisiä tavoitteita 1970-luvulta lähtien. Julien vangittiin mielenilmaisuista War Measures Actia vastaan lokakuun kriisin (1970) yhteydessä.[1]

Julien osallistui humanitaariseen työhön ja teki avustushankkeiden yhteydessä matkat Burkina Fasoon vuonna 1993 ja Ruandaan 1994.[1]

Sairaus ja kuolema

Viimeisinä vuosinaan Julien kärsi vaikeasta neurologisesta sairaudesta. Hän kärsi puhekyvyn heikkenemisestä ja osittaisesta halvauksesta. Julien teki itsemurhan 70-vuotiaana.[1]

Palkintoja, tunnustuksia ja huomionosoituksia

Julien sai Ranskalta Ordre des Arts et des Lettres'n ritarin arvon vuonna 1994. Hänestä tehtiin Ordre national du Québecin ritari vuonna 1997. Julienille myönnettiin Prix Calixa-Lavallée vuonna 1974. Académie Charles Crosin Grand prix du disquen hän sai albumeista Suite québécoise vuonna 1970 ja Où peut-on vous toucher? vuonna 1985.[1]

Julienin mukaan on nimetty Montrealissa näyttämötaiteen keskus ja Salle Pauline Julien. Kaupungissa on myös aikuiskoulutuksen Pauline Julien -keskus.[1] Vuonna 2018 Julienista ilmestyi Pascale Ferlandin ohjaama dokumenttielokuva Pauline Julien, intime et politique.[2]

Lähteet

  1. ↑ a b c d e f g h i Christian Rioux, Betty Nygaard King, Pauline Julien The Canadian Encyclopedia 4.3.2015, viitattu 30.4.2024 (englanniksi)
  2. ↑ Le documentaire sur Pauline Julien primé au FCVQ La Presse 24.9.2018, viitattu 30.4.2024 (ranskaksi)

Aiheesta muualla