Nikolai Nikolajevitš Romanov (ven. Николай Николаевич); (8. elokuuta (J: 27. heinäkuuta) 1831 Tsarskoje Selo, Venäjän keisarikunta – 25. huhtikuuta (J: 13. huhtikuuta) 1891 Alupka, Krimin niemimaa, Venäjän keisarikunta) oli venäläinen suuriruhtinas ja sotamarsalkka.

Hän oli keisari Nikolai I:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan kolmanneksi vanhin poika. Hänellä oli yhdeksän sisarusta. Häntä kutsutaan Nikolai Nikolajevitš vanhemmaksi erotuksena pojastaan Nikolai Nikolajevitš nuoremmasta. Nikolai Nikolajevitš sai sotilaskoulutuksen ja komensi Venäjän Tonavan-armeijaa vuosien 1877–1878 Turkin sodassa.^[1]

Hänen isänsä keisari Nikolai I järjesti Nikolai Nikolajevitšille uran armeijassa. Syntymäpäivänään hänet nimitettiin Henkivartiokaartin (Life Guard Lancers) kunniaeverstiksi ja ilmoitettiin Henkivartiokaartin (Life Guards Sappers) -pataljoonaan.^[2]

Hän palveli suurimman osan elämästään sotilaana ja osallistui ensimmäisen kerran sotatoimiin Krimin sodassa ollessaan noin kaksikymmentävuotias Inkermanin taistelussa vuonna 1854.^[3] Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš osoitti erityistä kiinnostusta sotatekniikkaan. Vuonna 1856 hänet nimitettiin insinöörien ylitarkastajaksi ja vuonna 1864 hänestä tuli keisarillisen kaartin komentaja. Vuonna 1873 hän seurasi veljeään Aleksanteri II:ta Berliiniin kolmen keisarin, Venäjän, Saksan ja Itävallan, tapaamiseen.

Hänen uransa ruumiillistuma oli Venäjän ja Turkin sota 1877–1878, jolloin Nikolai Nikolajevitš nimitettiin Venäjän Tonavan armeijoiden ylipäälliköksi, vaikka hänen maineensa strategina oli erittäin huono. Suuriruhtinaalla ei ollut erityistä kunniaa konfliktin varhaisissa onnistumisissa, ja niitä seurasivat hänen käskyjensä alaisen armeijan kauheat käänteet. Kun venäläiset joukot karkotettiin Rumeliasta ja hyökkäykset Plevnaan epäonnistuivat, Nikolai Nikolajevitš poistettiin varsinaisesta komennosta [viittaus tarvitaan], vaikka teoriassa hän pysyi virassaan. Hänen komennossaan olleiden joukkojen voitto antoi hänelle mahdollisuuden osallistua menestykseen Adrianopolissa ja San Stefanon sopimukseen, mutta sodan päätyttyä häntä kritisoitiin siitä, ettei hän valloittanut Konstantinopolia, kun hänen päämajansa oli jo perustettu Adrianopoliin. Suuriruhtinas joutui myös äkillisesti häpeälliseen tilanteeseen, kun häntä syytettiin taloudellisista väärinkäytöksistä, lahjusten vastaanottamisesta ja rahan kavaltamisesta hallitukselta.

Hänen veljensä Aleksanteri II edisti Nikolai Nikolajevitšin uraa ja nimitti hänet Pietarin sotilasalueen komentajaksi. Lopulta hän sai kenraalin kenraalin, ratsuväen ylitarkastajan ja Venäjän insinöörijoukkojen ylitarkastajan arvot. Nikolai Nikolajevitš oli vaikutusvaltainen sotilashenkilö, joka toimi myös valtioneuvostossa.

Hän oli pitkä ja vahva mies, jolla oli pitkä, ohut nenä. Nikolai Nikolajevitšei ollut komea eikä kovin älykäs. Uskomattomana naistenmiehenä Nikolai "rakasti kaikkia naisia ​​paitsi vaimoaan", kuten hänen aikalaisensa kirjoitti. Hän nautti armeijaelämästä, metsästyksestä ja oli tunnettu herkkusuu. Hän oli myös karjakasvatuksen, puhdasrotuisten koirien, hevoskasvatuksen, kalastuksen ja metsästyksen asiantuntija. Hänen ylellisessä Pietarin asunnossa, vuosina 1853–1861 rakennetussa Nikolain palatsissa, hevoset olivat suosikkikeskusteluaihe. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš oli erittäin kiinnostunut kartanojensa hallinnosta, mutta hänen ei onnistunut herättämään kiintymystä edes lähimmäisissään.^[4]

Hillitäkseen nuorta Nikolai Nikolajevitšia ja hänen lukuisia naisseikkailujaan, hänet naitettiin vastoin tahtoaan pikkuserkkunsa suuriruhtinatar Aleksandra Petrovnan, entisen Oldenburgin herttuatar Alexandra Friederike Wilhelminan (1838–1900) kanssa. Tämän isoäiti oli keisari Paavali I:n neljänneksi vanhin tytär Jekaterina Pavlovna. Häät pidettiin Pietarissa 6. helmikuuta 1856.

Alexandra oli vaatimaton, vakavamielinen, syvästi uskonnollinen, harrasti intohimoisesti hyväntekeväisyyttä ja piti yksinkertaisesta elämästä.^[5] Nikolai valitti että vaimo oli arkipäiväisen näköinen, liian uskonnollinen vailla mitään hienostuneisuutta ja kohteli häntä kylmästi ja torjuvasti. Pariskunta huomasi pian, ettei heillä ollut juurikaan mitään yhteistä. Heillä oli kaksi lasta:

• suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš Romanov nuorempi (1856–1929)^[5]
• suuriruhtinas Pjotr Nikolajevitš Romanov (1864–1931)^[5]

Avioliitto sujui ensimmäiset kymmenen vuotta. Vuonna 1865 Aleksandra perusti sairaanhoitajakoulun Pietariin. Aviopari eli valtavassa Nikolajevskin palatsissa erillään, ilman että heidän tarvitsi kohdata toisiaan. Vuonna 1879 Nikolai ajoi Aleksandra Petrovnan pois heidän yhteisestä kodistaan, takavarikoi tämän henkilökohtaisen omaisuuden, syyttäen tätä aviorikoksesta Nikolajevin palatsin kotikirkon kirkkoherran ja suuriruhtinattaren rippi-isän, arkkipappi Vasili Lebedevin kanssa. Aleksandra Petrovnan oli lähdettävä ulkomaille poikiensa kanssa, nimellisesti hoidattamaan vaikeita tapaturmaisesti saatuja vammojaan. Hän oli menettänyt hevosvaunuonnettomuudessa molempien jalkojensa ja toisen kätensä toimintakyvyn eli oli halvaantunut. Aleksanteri II lupautui kustantamaan hänen matkansa ulkomaille. Hän sai Aleksanteri III:lta luvan palata Venäjälle vuonna 1881. Suuriruhtinatar Aleksandra Petrovna Romanova vietti viimeiset vuotensa Kiovassa parantelemassa vammojaan. Vuonna 1889 hän antoi luostarilupauksen nimellä sisar Anastasia ja toimi nunnana vuonna 1889 perustamassaan köyhien sairaanhoitoon erikoistuneessa Pokrovskin nunnaluostarissa Kiovassa.^[5]

Vuonna 1865 Nikolai aloitti suhteen Jekaterina Gavrila Tšislovaan (1846–1889), Keisarillisen baletin Mariinski-teatterin tanssijattareen. Heidän suhteensa oli melko avoin ja heillä oli viisi lasta:

• Olga Nikolajevna Nikolajeva (1868–1950), avioitui kenraali, ruhtinas Mihail Mihailovits Cantacuzenen kanssa
• Vladimir Nikolajevitš Nikolajev (1873–1942)
• Jekaterina Nikolajevna Nikolajeva (1874–1940)
• Nikolai Nikolajevitš Nikolajev (1875–1902)
• Galina Nikolajevna Nikolajeva (1877–1878), kuoli lapsena

Tšislova asui vastapäätä Nikolai Nikolajevitšin palatsia. Suuren osan ajasta perhe oleskeli Krimillä. Suuriruhtinas järjesti rakastajattarensa aateliseksi ja pariskunnan avioliitossa syntyneet lapset ottivat sukunimen Nikolajev. Aleksanteri II jätti huomiotta veljensä suhteen, koska hänellä itselläänkin oli rinnakkaisperhe Jekaterina Dolgorukovan kanssa, mutta neuvoi veljeään elämään hillitysti ja hiljaisesti. Jekaterina Tšislova kuoli 43-vuotiaana Krimillä ruokatorven syöpään.

Nikolai Nikolajevitš Romanov oleskeli Cannesissa kahden vanhimman poikansa kanssa maaliskuussa 1881, vietyään heidät näiden äidiltä Aleksandra Petrovnalta Napolissa. Kun hänen veljensä Aleksanteri II murhattiin hän palasi välittömästi Venäjälle. Veljenpoika Aleksanteri III:n nousu valtaistuimelle merkitsi suuriruhtinaalle lopun alkua. Aleksanteri III:lla ei ollut erityistä myötätuntoa setänsä suhteen, ja Nikolai Nikolajevitšilta riistettiin päättäväisesti kaikki hänen aiempi vaikutusvaltansa. Hänen auktoriteettinsa kärsi entisestään hänen osallistuttaan vilpillisiin sotilaallisiin pakkolunastuksiin. Kun suuriruhtinas yritti selittää toimintaansa Pariisissa Nouvelle Revuelle vuonna 1880, hän hyökkäsi huomaamattaan hallituksen virkamiehiä ja sotilaskomentajia vastaan ​​ja lopulta hänet erotettiin virastaan. Aleksanteri III kritisoi myös setänsä avioliiton ulkopuolisia suhteita.

Nikolai Nikolajevitš asui tähän mennessä avoimesti rakastajattarensa Jekaterina Tšislovan kanssa. Hänen aviovaimonsa suuriruhtinatar Aleksandra Petrovna Romanova jätti hänet lopullisesti vuonna 1881 ja jäi asumaan Kiovaan, mutta kieltäytyi ehdottomasti myöntämästä aviomiehelleen virallista avioeroa. Avioparin aikuiset pojat asettuivat äitinsä puolelle, mutta jatkoivat asumistaan Nikolajevskin ​​palatsissa, jossa he kohtasivat isänsä rakastajattaren. Jekaterina Tšislova pyysi jatkuvasti Nikolailta, että tämän oli elätettävä hänet ja heidän viisi lastaan. Nikolai Nikolajevitš joutui pian taloudellisesti tukalaan tilanteeseen ja joutui kiinnittämään Nikolajevskin palatsinsa.^[3] Vuonna 1882 Nikolai Nikolajevitš joutui viranomaisvalvontaan omaisuutensa hävittämisen vuoksi ja asui yksityishenkilönä vaatimattomassa talossa.

Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš ei voinut saada avioeroa, mutta toivoi aviovaimonsa kuolevan ​​ja menevänsä sitten naimisiin rakastajattarensa kanssa. Jekaterina Tšislova kuitenkin kuoli odottamatta 43-vuotiaana Krimillä, kun taas suuriruhtinatar Aleksandra Petrovna kuoli vasta yhdeksän vuoden kuluttua. Pian rakastajattarensa kuoleman jälkeen Nikolai tuli hulluksi, koska hänen suusyöpänsä oli levinnyt aivoihin. Kärsiessään harhoista, hän oli vakuuttunut siitä, että kaikki naiset olivat rakastuneita häneen. Erään balettiesityksen aikana suuriruhtinas jopa hyökkäsi nuoren miestanssijan kimppuun, jota hän piti naisena. Vuonna 1890 Nikolai Nikolajevitš Romanov julistettiin hulluksi ja häntä pidettiin lukittuna sisätiloihin Krimillä.

Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš Romanov kuoli Alupkassa Krimillä 25. huhtikuuta 1891. Hänen maineensa keisarillisen hovissa oli alamaissa eikä hänen kuolemansa vaikuttanut mihinkään. Hän oli tuhlannut koko valtavan omaisuutensa, ja hänen rakennuttamansa Nikolajevskin palatsi eli Nikolainpalatsi myytiin välittömästi valtavien velkojen kattamiseksi.^[2]

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.