Niklas Luhmann (8. joulukuuta 1927 Lüneburg, Saksa – 6. marraskuuta 1998 Oerlinghausen, Saksa) oli saksalainen sosiologi, hallintotieteilijä ja sosiaalisten järjestelmien teoreetikko. Hän on eräs modernin sosiologisen systeemiteorian tunnetuimmista edustajista ja kehittäjistä.
Koulutus ja tausta
Luhmann suoritti lakitieteellisen tutkinnon Freiburgin yliopistossa Freiburg im Breisgaussa 1949 ja työskenteli tämän jälkeen Lüneburgin hallintoylioikeudessa vuoteen 1962[1]. Vuonna 1955 hän kyllästyi lakityön rutiineihin ja siirtyi poliittisemmalle uralle Ala-Saksin kulttuuriministeriöön, jossa hän keskittyi sotavahinkojen korjausasioihinlähde?. Vapaa-aikansa hän käytti lukien René Descartesia, Immanuel Kantia, Edmund Husserlia sekä Bronisław Malinowskin ja Alfred Radcliffe-Brownin funktionalistisia teorioita. Vuonna 1960 hän sai vapaavuoden opiskellakseen Harvardin yliopistossa Talcott Parsonsin johdolla ja palattuaan Harvardista hän omistautui täysin teorioidensa kehittelyyn.[2] Luhmann julkaisi sosiologiasta väitöskirjansa 1966 toisena lukuvuonnaan Münsterin yliopistossa.[1]
Ura
Luhmann työskenteli vuosina 1965–1968 eri tehtävissä Speyerin hallintotieteellisessä akatemiassa, Dortmundin sosiologisen tutkimuksen instituutissa ja Münsterin yliopistossa. Saksalaisen sosiologi Helmut Schelskyn kutsuttua Luhmannin professoriksi Bielefeldin yliopistoon eteen nousi odottamattomia ongelmia. Vaikka Luhmann oli jo julkaissut useita kirjoja, häneltä puuttui muodollinen sosiologian alan tutkinto ja sen myötä muodollinen pätevyys opettaa saksalaisessa yliopistossa professorin virassa. Vuonna 1966 kaksi hänen julkaisuaan hyväksyttiin jälkikäteen vaatimukset täyttäviksi, ja hän liittyi Bielefeldin yliopiston henkilökuntaan professorin virkaan, jossa hän oli eläköitymiseensä saakka 1993.[2]
Luhmann tunnettiin 1970-luvulla erityisesti Jürgen Habermasin arvostelijana ja uusvasemmistolaisen ajattelun uuskonservatiiviseksi katsottuna vastustajana. Erityisesti hän arvosteli Habermasin konsensus-orientoitunutta diskurssietiikkaa riittämättömänä vastauksena jälkiteollisen yhteiskunnan monimutkaisiin ongelmiin. Hän ei saavuttanut kuitenkaan Habermasin tasoista suosiota ajatuksineen.[2]
1980-luvulla Luhmann löi itsensä enemmän läpi Saksassa erityisesti teoksellaan Soziale Systeme: Grundriß einer allegemeinen Theorie (1984). Hän siirtyi parsonsilaisesta strukturaalisesta funktionalismista eteenpäin kybernetiikan ja kognitiivisen biologian suuntaan teorioissaan. Sitä seuranneiden muidenkin laajojen kirjojen myötä Luhmannin työ alkoi herättää akateemisten piirien huomiota jopa sosiologian ulkopuolella.[2]
Teoksia
- 1982: Liebe als Passion: Zur Codierung von Intimität (1984 engl. Love as Passion)
- 1984: Soziale Systeme / (engl. Social Systems)
- 1988 – 1997: Kirjasarja: Die ... der Gesellschaft (engl. The ... of Society, e.g. Politics, Religion, Science, ...)
- 1995: Social systems. Stanford University Press, Stanford, CA
- 1995: Die Kunst der Gesellschaft
- 1997: Die Gesellschaft der Gesellschaft (engl. The Society of Society)
- 2000: Art as a Social System. Stanford University Press, Stanford, CA (käännös teoksesta Die Kunst der Gesellschaft (1995))
Suomennokset
Kirjallisuutta
Lähteet
- ↑ a b Kotkas & Lindroos-Hovinheimo (Toim.): Yhteiskuntateorioiden oikeus, s. 121–124. Episteme.
- ↑ a b c d Niklas Luhmann: Social Systems, s. ix-xxxvi. (Foreword by Eva M. Knodt) Stanford: Stanford University Press, 1995. ISBN 0-8047-1993-4
Aiheesta muualla
|
|---|
| Kansainväliset | |
|---|
| Kansalliset | |
|---|
| Tieteilijät | |
|---|
| Taiteenala | |
|---|
| Henkilöt | |
|---|
| Muut | |
|---|
.png)
