Natal sijaitsee Rio Grande do Norten osavaltiossa Atlantin valtameren rannikolla ja Potenjijoen suulla. Potenji jakaa kaupungin pohjoiseen ja eteläiseen osaan. Natalin rannikkoalueella on useita hiekkarantoja.[2]
Natalin lempinimi on ”Cidade do Sol” (”auringon kaupunki”). Sen trooppinen ilmasto takaa noin 300 aurinkoista päivää vuodessa ja vuoden keskilämpötilaksi noin 28 astetta.[3]
Historia
Portugalilaiset yrittivät asuttaa Natalin seutua 1530-luvulla, mutta asuttaminen epäonnistui ranskalaisten merirosvojen takia.[4] Brasilian yhdeksäs kenraalikuvernööri Francisco de Sousa määräsi vuonna 1597 ranskalaismerirosvot häädettäväksi.[5] Retkikunta saapui Potengijoen suulle 25. joulukuuta 1597, ja kaksitoista päivää myöhemmin, loppiaisena, sinne alettiin rakentaa linnoitusta, joka tunnetaan Itämaan tietäjien mukaan Forte dos Reis Magosina.[3]
Jerônimo de Albuquerque määritteli 25. joulukuuta 1599 kylän rajat, ja kylä nimettiin Nataliksi, joka tarkoittaa portugaliksijoulua. Ei ole kuitenkaan varmuutta, saiko kylä nimensä vuoden 1597 joulupäivästä, jolloin portugalilaisretkikunta nousi maihin, vai päivästä, jolloin kylän rajat määriteltiin.[3]
Natal ja sen ympäristö olivat Hollannin hallussa 1633–1654. Kaupunki kasvoi hitaasti, eikä siitä tullut siirtomaa-aikana merkittävää sokeriruo’on tuottajaa sen hiekkaisen maaperän takia. Natalin ympäristön talous perusti pitkään sisämaan karjankasvattamiselle.[5] Natalin asukasluku oli 1800-luvun lopulla kasvanut noin 16 000:een.[4]
Natalin merkitys kasvoi toisen maailmansodan aikana. Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt tapasi kaupungissa Brasilian presidentin Getúlio Vargasin.[6] Natalia käytettiin sodan aikana väliasemana, jonka kautta huollettiin erityisesti liittoutuneiden Afrikan-joukkoja, koska Natal on Brasilian kaupungeista lähimpänä Afrikkaa. Nataliin rakennettiin uutta infrastruktuuria, ja sinne muutti tuhansia uusia asukkaita, mikä kaksinkertaisti kaupungin asukasluvun, joka oli ennen sotaa vielä alle 40 000.[7]
Sodan jälkeen Natal jatkoi kasvuaan, ja kaupungin rannoilla alkoi kehittyneen infrastruktuurin ansiosta virrata myös turisteja. Kaupungin ranta-alueelle rakennettiin 1980-luvulla merkittävä Via Costeiran rantabulevardi.[3]
