Naisten urheilu tarkoittaa urheilukilpailuja, joihin saavat osallistua vain naispuoliset urheilijat.

Nykyajan olympialajeista yksinomaan naisten lajeja ovat taitouinti, rytminen voimistelu ja softball. Monessa muussakin lajissa naisille on omat sarjansa, koska miehillä on urheilussa fyysinen etu naisiin nähden. Joissakin lajeissa kilpaillaan sekajoukkueilla, joissa täytyy olla sekä miehiä että naisia. Tällaisia lajeja ovat esimerkiksi tennis, sulkapallo, ohjaskelkkailu ja taitoluistelu. Miehet ja naiset kilpailevat samoissa kilpailuissa toisiaan vastaan esimerkiksi esteratsastuksessa ja purjehduksen Nacra 17 -luokassa.^[1] Monessa lajissa naiset saavat omien sarjojensa lisäksi kilpailla myös miesten kilpailuissa.

Tytöt ovat aina kymmenenteen ikävuoteen asti urheilussa yhtä hyviä kuin samanikäiset pojat. Sen jälkeen murrosiän aiheuttamat fyysiset muutokset saavat tytöt jäämään pojista jälkeen, ja jo 14. ikävuoteen mennessä poikien ja tyttöjen erot ovat revenneet ratkaisevan suuriksi. Aikuiset naiset ovat maailmanennätyksissä miehiä jäljessä kaikilla juoksumatkoilla noin 11 prosenttia, ja heittolajeissa ero on vielä paljon suurempi. Sukupuoliero on geneettinen ja perustuu murrosiässä alkavaan miesten voimakkaaseen testosteronituotantoon.^[2]

Naiset saavuttivat miehiä tulostasossa 1970-luvulla ja 1980-luvulla selvästi. Myöhemmin tämän havaittiin johtuneen laajamittaisesta dopingin käytöstä. Sukupuolierot tulostasossa ovatkin kääntyneet dopingvalvonnan tehostumisen myötä jälleen kasvuun.^[2]

Keskimääräinen 14-vuotias tyttö on saavuttanut juoksunopeudessa jo lähes maksimitasonsa. Murrosikä aiheuttaa tytön kehoon joitain sellaisia muutoksia, jotka ovat joissain lajeissa urheilullisen suorituskyvyn kannalta haitallisia. Lantion leventyminen ja kehon rasvapitoisuuden kasvu heikentää esimerkiksi voimistelijan suoritustasoa ratkaisevasti, minkä vuoksi parhaat naisvoimistelijat ovatkin teini-ikäisiä.^[2] Moni urheileva tyttö lopettaa urheilun murrosiässä, kun hänelle kasvaa rinnat. Suurin osa teini-ikäisistä tytöistä sanoo rintojensa haittaavan urheilemista. Yleisin vaiva on rintojen pomppiminen juostessa, mikä johtuu siitä, että rinnoissa ei ole sisäistä tukirakennetta. Pomppimisen estämiseksi jotkut naiset käyttävät urheillessaan urheiluliivejä.^[3]

Pääartikkeli: Sukupuolitestaus urheilussa

Naiseus määritellään kilpaurheilussa sukupuolitestillä. Urheilijoiden sukupuolitestauksen tarkoitus on varmistaa olympialaisen peruskirjan mukainen "reilu peli" samaan sarjaan osallistuvien kohdalla ja estää epäoikeudenmukaiset edut.^[4] Testaus aloitettiin kansainvälisissä kilpailuissa virallisesti vuonna 1966, ja menetelmät ovat muuttuneet vuosikymmenien saatossa. Alussa testattiin sukupuolikromosomeja, ja nykyisin testaus perustuu testosteronihormonitasoihin.^[5] Naisten kilpailuihin saavat osallistua myös transnaiset, kunhan he ovat alentaneet testosteronitasoaan riittävästi.^[4][6]

Antiikin Kreikan olympialaisiin ei naisilla ollut osallistumisoikeutta, mutta niiden yhteydessä järjestettiin jumalatar Heran kunniaksi Heraian kisat, joissa naimattomat naiset kilpailivat juoksulajeissa.^[7]

Naisten urheileminen aina 1870-luvulle saakka oli epäkilpailullista ja epämuodollista. Naiset harrastivat esimerkiksi ratsastusta ja uintia, kunhan se ei ollut liian rasittavaa. Naisille alettiin perustaa urheiluluonteisia kerhoja 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Yhdysvalloissa suosittuja lajeja olivat aluksi etenkin tennis, kroketti, keilailu ja jousiammunta. Yliopistojen naisjoukkueet pelasivat koripallossa toisiaan vastaan ensimmäisen kerran vuonna 1896.^[8]

Nykyaikaisiin olympialaisiin naiset osallistuivat ensimmäisen kerran Pariisin kesäkisoissa 1900, jolloin kaikkiaan 22 naista kilpaili tenniksessä, golfissa, purjehduksessa, kroketissa ja esteratsastuksessa.^[9] Näistä tenniksessä ja golfissa naisilla oli omat sarjansa; muissa lajeissa he kilpailivat sekajoukkueissa.^[10]

Jousiammunnassa naiset ovat kilpailleet vuodesta 1904, luistelussa vuodesta 1908, vesilajeissa 1912 alkaen, miekkailussa 1924 alkaen sekä yleisurheilussa ja voimistelussa vuodesta 1928 alkaen. Senkin jälkeen naisten lajeja on lisätty kisa kisalta, ja vuodesta 1991 alkaen olympialaisten säännöt ovat edellyttäneet, että kaikissa uusissa olympialajeissa on oltava myös naisten sarja.^[11]

Vuoden 2016 kesäolympialaisissa naiset eivät kilpailleet esimerkiksi 50 kilometrin kävelyssä ja kanoottimelonnassa. Yksinomaan naisten lajeja olivat taitouinti ja rytminen voimistelu.^[10] Myös softball on ainoastaan naisille tarkoitettu olympialaji.^[7]

Naisten osuus olympialaisten kilpailijoista on noussut tasaisesti. Lontoossa 1948 naisia oli 9,5 prosenttia kilpailijoista, Los Angelesissa 1984 naisia oli 23 prosenttia, ja Riossa 2016 jo 45,2 prosenttia. Talviolympialaisissa naisten osuus on noussut vuoden 1952 kisojen 15,7 prosentista vuoden 2018 kisojen 41 prosenttiin.^[11] Tokion olympialaisissa vuonna 2021 naisten kilpailuihin osallistuu myös kolme transnaista, ensi kertaa kisojen historiassa.^[12]

Naisten maailmankisat järjestettiin neljä kertaa vuosien 1922 ja 1934 välillä.

Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) pyrkii edistämään naisurheilua naisurheilun lajikirjoa laajentamalla sekä erilaisin kehitysohjelmin ja stipendein. KOK pyrkii myös kasvattamaan naisten osuutta urheilujohtajista.^[11] Ensimmäinen KOK:n naispuolinen varapresidentti oli Anita L. DeFrantz, joka valittiin vuonna 1997.^[9]

Yhdysvalloissa tuli vuonna 1972 voimaan laki nimeltä Title IX, joka määrää koulujen ja collegejen tarjoamaan samat urheilumahdollisuudet naisille kuin miehillekin koulujen saaman rahoituksen ehtona. Sen jälkeen lukiourheiluun osallistuvien naisten määrä on yli kymmenkertaistunut.^[10] Vuonna 2013–2014 naisia on Yhdysvaltain lukio- ja collegeurheilijoista 42 prosenttia.^[13]

Urheilutarvikkeista kuten urheiluvaatteista naiset ostavat Yhdysvalloissa vajaan kolmasosan.^[13] Yhdysvalloissa naisten ammattiurheilu kattaa noin 4 prosenttia median urheilulähetyksistä.^[13]

Naisten ammattilaisurheilusarjoja on selvästi vähemmän kuin miesten sarjoja. Naisten amerikkalaisen jalkapallon ammattilaissarja perustettiin Yhdysvalloissa vuonna 1974, koripallosarja 1978, naisten WNBA-koripalloliiga 1996, rugbyliiga 2009 ja kansallinen jalkapalloliiga 2012. Ensimmäinen naisille palkkaa pelaamisesta maksava ammattilaissarja oli kansallinen jääkiekkoliiga NWHL vuonna 2015.^[13]

Naisille oli Kanadassa jääkiekon ammattilaissliiga CWHL, kunnes se lopetettiin vuonna 2019. Liigan tilalle suunnitellaan uutta ammattilaisliigaa.^[14]

Suomessa on vuonna 2019 ammatikseen jalkapalloa pelaavia naisia 43. Palkkojen pienuuden vuoksi monella heistä on toinen työ pelaamisen ohessa. Kuopion Palloseura on ainoa suomalainen jalkapalloseura, jossa naisten joukkue kuuluu samaan osakeyhtiöön kuin miesten joukkue.^[15] Naisten jalkapallomaajoukkueen pelaajat saavat pienemmät korvaukset kuin miehet. Tämän syynä on Palloliiton mukaan se, että naisten maajoukkueen toiminta on taloudellisesti tappiollista kun taas miesten maajoukkueen toiminta on voitollista.^[16]

Naisille on Suomessa omat sarjansa, mutta naiset saavat pelata myös miesten joukkueissa esimerkiksi pesäpallossa ja jalkapallossa.^[17][18] Koska naisjääkiekossa ei Suomessa voi ansaita elantoaan, Noora Räty ja Hayley Wickenheiser ovat pelanneet myös miesten Mestiksessä.^[19]

Muslimiyhteisöissä naisurheilijoita on suhteellisen vähän. Naisten urheilua rajoittavat muslimien kulttuuriset tavat, kuten säädyllisen pukeutumisen säännöt.^[20]

Vammaisurheilusarjoissa sekajoukkueet ovat yleistyneet nopeammin verrattuna vammattomien urheilusarjoihin. Esimerkiksi pyörätuolirugbyn sekajoukkueet nähtiin 2012. Paraolympialaisissa sekajoukkueet ovat olleet pyörätuolirygbyn lisäksi sallittuina mm. jousiammunnassa, ammunnassa, pöytätenniksessä, soudussa ja curlingissa. Paraolympialaiset ovat edelleen tehneet tietä sekajoukkueiden yleistymiselle 2020-luvun taitteessa Olympialaisten joukkuesarjoissa yleisesti.^[21]

Suomalaisia menestyneitä naisparaurheilijoita ovat Tanja Kari,joka voitti aktiiviurallaan 15 paralympiamitalia. Katja Saarinen voitti Eurooppa cupin pujottelun hopeasijan 2008.^[22] Muita tunnettuja ovat mm. pituushyppääjä Ronja Oja, ratakelauksen maailmanmestari Amanda Kotaja, pyörätuolitanssija Birgitta Starast ja pararatsastaja Lilli Vehmas.

Pohjoismaissa vuonna 2017 tehdyn tutkimuksen mukaan naisurheilijoiden saamat korvaukset ovat Suomessa vain kolme prosenttia miesurheilijoiden saamista korvauksista 12 tutkitussa lajissa. Ero korostuu joukkuelajeissa kuten jääkiekossa, joissa urheilijoiden tulot määräytyvät katsojatulojen ja sponsoritulojen mukaan.^[23]

Suomessa naisurheilijoiden palkinnoista ja naisten urheilun näkyvyydestä mediassa on keskusteltu sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta. Tasa-arvovaltuutettua on pyydetty selvittämään esimerkiksi ovatko naisten sarjojen joskus miesten sarjoja pienemmät palkintosummat ja naisurheilun heikko näkyvyys Yleisradion kanavilla tasa-arvolain vastaisia. Tasa-arvovaltuutetun lausunnoissa on todettu esimerkiksi se, että osallistumismaksujen eroihin perustuvat erot miesten ja naisten sarjojen palkinnoissa eivät ole tasa-arvolain vastaisia. Naisten urheilun suhteellisen vähäistä näkyvyyttä mediassa on perusteltu naisten urheilun vähäisemmällä kiinnostavuudella ja heikommalla tasolla miesten urheiluun nähden. Tasa-arvovaltuutetun mukaan tämä perustuu siihen virheelliseen olettamukseen, että naisten suorituksia ja tuloksia pitäisi verrata miehiin. Tasa-arvovaltuutetun mukaan naisten ja miesten urheilusta tulisi tiedottaa tasapuolisesti. Tasa-arvovaltuutettu on myös esimerkiksi huomioinut, että naisten urheilulajeille on jaettu vähemmän hallivuoroja kuin miesten lajeille.^[24]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Naisten urheilu Wikimedia Commonsissa