Mit brennender Sorge (saks., suomeksi "Syvästi huolestuneena", sananmukaisesti "Polttavalla surulla") on paavi Pius XI:n saksaksi julkaisema kiertokirje eli ensyklika. Paavi allekirjoitti kiertokirjeen 14. maaliskuuta 1937 ja se luettiin ääneen kaikissa Saksan katolisissa kirkoissa palmusunnuntaina, 21. maaliskuuta 1937.^[1] Ensyklika tuomitsi kansallissosialistisen rotu- ja uskontopolitiikan sekä valitti katolisen kirkon lisääntynyttä ahdinkoa kansallissosialistisessa Saksassa.

Ensyklika Mit brennender Sorge oli katolisen kirkon korkeimman johdon reaktio Kolmannen valtakunnan kansallissosialististen vallanpitäjien kirkko- ja uskontopolitiikkaan sekä maassa vallinneeseen ilmapiiriin. Ensyklikan esipuheessa paavi Pius XI valittaa, että Saksan kansallissosialistiset vallanpitäjät rikkovat kerta toisensa jälkeen julkealla tavalla Saksan ja katolisen kirkon välillä kesäkuussa 1933 välillä solmittua sopimusta eli valtakunnankonkordaattia. Paavi kertoo alun alkaenkin suhtautuneensa Saksan kanssa solmittuun sopimukseen viileästi ja allekirjoittaneensa sen "vain hyvin suurin epäilyksin ja lähes vastoin tahtoaan". Konkordaatin solmimisen jälkeen Pyhä istuin oli toistuvasti valittanut, että Saksan hallitus ei noudata sopimuksen 31. pykälää, joka takasi katolisten järjestöjen vapaan toiminnan Saksassa. Pyhän istuimen diplomaatit valittivat myös uskonnonopetuksen ja pappiskoulutuksen ahdinkoa sekä eräiden johtavien kansallissosialistien, ennen muuta puolueen pääideologi Alfred Rosenbergin julkisesti julistamaa ateismia ja "uuspakanuutta". Koska sen enempää Pyhän istuimen edustajien kuin Saksan piispojenkaan esittämät protestit eivät johtaneet tilanteen kohentumiseen, piti Saksan katolinen piispainkokous tammikuussa 1937 kokouksen, jossa se neuvotteli mahdollisista jatkotoimenpiteistä. Kokous ei kuitenkaan saavuttanut yksimielisyyttä siitä, pitäisikö jatkaa henkilökohtaisten tapaamisten ja protestikirjelmien tiellä vai viedä asia julkisuuteen.

Koska Saksan katolilaisten ahdinko jatkui ja syveni eikä piispainkokous pystynyt päättämään menettelytavoista, päätti osa Saksan piispoista kääntyä paavi Pius XI:n puoleen ja pyytää tätä puuttumaan tilanteeseen julkaisemalla asiaa koskevan paimenkirjeen. Pius XI:n kardinaalivaltiosihteeri Eugenio Pacelli, josta myöhemmin tuli paavi Pius XII, valtuutti tammikuussa 1937 Münchenin arkkipiispan, kardinaali Michael von Faulhaberin laatimaan ensyklikan pohjatekstin. Kardinaali von Faulhaber valmisti muutamassa päivässä saksankielisen tekstin, jota hän itse tosin piti epätäydellisenä ja tarkoitukseen soveltumattomana. Pacelli päätti kuitenkin käyttää von Faulhaberin luonnosta ensyklikan pohjatekstinä. Hän kuitenkin terävoitti kiertokirjeen kritiikkiä kansallissosialistista uskontopolitiikkaa kohtaa ja lisäsi siihen pitkähkön esipuheen, joka käsitteli kriittiseen sävyyn Saksan kanssa solmittua valtakunnankonkordaattia. Toisin kuin paavilliset kiertokirjeet yleensä, Mit brennender Sorge julkaistiin saksaksi eikä latinaksi. Tämä osoitti, että kiertokirje oli tarkoitettu kaikille saksalaisille eikä vain piispoille tai papistolle. Vaikka kirje on muiden kiertokirjeiden tapaan kirjoitettu piispoille, siinä puhutellaan myös suoraan Saksan nuorisoa ja saksalaisia maallikoita.

Maaliskuun 12. päivänä 1937 ensyklikan teksti salakuljetettiin Saksaan ja luovutettiin Pyhän istuimen lähettiläälle eli nuntius Cesare Orsenigolle. Ensyklika piti nyt monistaa ja lähettää kaikille Saksan katolisille papeille, jotta ensyklikan teksti voitaisiin lukea ääneen palmusunnuntain messuissa ympäri maata. Koko operaatio piti hoitaa salassa kansallissosialistisilta vallanpitäjiltä. Kiertokirjettä painettiin katolisen kirkon ja katolisten järjestöjen omistamissa kirjapainoissa noin 300.000 kappaletta, vaikka tarvetta olisi ollut paljon suuremmalle painokselle. Painatustyö suoritettiin yleensä yöaikaan, suljettujen pimennysverhojen takana. Osa kopioista valmistettiin kirjoituskoneilla ja jopa käsin.

Ensyklika luettiin siis ääneen palmusunnuntain messuissa 21. maaliskuuta 1937. Tämä merkitsi samalla kiertokirjeen virallista julkaisua. Yleensä kiertokirjettä oli valmistettu vain pieni määrä papiston ja sääntökuntalaisten käyttöön, mutta Münsterin, Münchenin ja Speyerin hiippakunnissa siitä oli otettu suuri kansanpainos, jota levitettiin jumalanpalveluksen jälkeen kirkkovieraille.

Ensyklika Mit brennender Sorge jakautuu johdantoon, kymmeneen pääosaan, jotka käsittelevät yksittäisiä kysymyksiä tai kääntyvät määrättyjen vastaanottajien puoleen sekä päätöskappaleeseen.

Ensyklikan alkusanojen mukaan paavi Pius XI sanoo tarkkailevansa "syvästi huolestuen ja enenevästi oudoksuen kirkon kärsimystietä ja sen uskollisina pysyneiden jäsenten kasvavaa ahdinkoa". Paavi syyttää Saksan valtakunnanhallitusta siitä, ettei se alun alkaenkaan ole todella sitoutunut vuonna 1933 solmittuun valtakunnankonkordaattiin, vaan se on tehnyt sopimuksen uudelleentulkinnasta, sen sisällöllisestä mitätöimisestä ja jopa sen julkisesta rikkomisesta politiikkansa välineen. Hän syyttää Hitlerin hallitusta useista sopimusrikoista, kuten katolisten järjestöjen kieltämisestä ja toiminnan vaikeuttamisesta, katolisten julkaisujen kieltämisestä sekä kirkon työntekijöiden ja sen sanoman julkisesta häpäisemisestä.

Kiertokirjeen ensimmäinen pääosa käsittelee jumalauskon vääristymiä. Pius XI julistaa, että jokainen, joka tekee rodusta tai kansasta, valtiosta tai tietystä valtiomuodosta, valtajärjestelmien ylläpitäjistä tai inhimillisestä yhteiskuntaideologiasta ylimmän normin teoilleen tai ajattelulleen, ei kuulu Jumalaan uskoviin. Sama koskee heitä, jotka "panteistisen sekaannuksen vallassa" pitävät luomakuntaa ja Jumalaa samana tai jotka persoonallisen Jumalan sijasta turvaavat hämärään kohtaloon tai kaitselmukseen. Hän tuomitsee kansallissosialistisessa Saksassa jalansijaa saaneen germaanisen uuspakanuuden. Tässä yhteydessä paavi tuomitsee myös kansallissosialiset rotuopit: "Jumala on antanut käskynsä ehdottomassa muodossa. Ne koskevat kaikkia ajasta ja paikasta, maasta ja rodusta huolimatta. Aivan kuten Jumalan aurinko loistaa kaikille ihmisille, ei hänen lakinsa tunne etuoikeuksia ja poikkeuksia. Hallitsijat ja hallitut, kruunatut ja kruunaamattomat, ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät ovat yhtä lailla hänen sanansa alla."

Toinen pääosa esittää, ettei kukaan voi sanoa olevansa Jumalaan uskova, ellei hän samalla tunnusta Kristusta. Jeesus Kristus on Jumalan lopullinen ilmoitus, ihmiseksi tullut Jumala itse. Tässä yhteydessä Pius XI korostaa Vanhan testamentin asemaa Kristuksen todistajana ja jumalallisen viisauden lähteenä. Vanha testamentti on olennainen osa Raamattua, eikä sitä voi irrottaa jumalallisesta ilmoituksesta. "Joka haluaa riistää raamatunhistorian ja Vanhan liiton viisauden kirkosta ja koulusta, pilkkaa Jumalan sanaa, pilkkaa Jumalan lunastussuunnitelmaa ja tekee ahtaan ja rajoittuneen ihmisviisauden Jumalan aikakausien suunnitelman tuomariksi. Hän kieltää uskon todelliseen, lihaksi tulleeseen Kristukseen, joka inhimillisen luontonsa puolesta oli peräisin kansasta, joka kerran oli naulitseva hänet ristille."

Kirjeen kolmas pääkappale esittää katolisen kirkko-opin. Sen mukaan vain ja ainoastaan kaikkien jäsentensä ykseydestä koostuva, kaiken maallisen ja ulkoisen torjuva, Jumalan sanaan ja käskyihin turvautuva, Jumalaa ja lähimmäisiä rakastava kirkko voi olla Jumalan läsnäolon merkkinä maailmassa, jonka synti on sairastuttanut. Ilman kirkon antamaa todistusta maailma syöksyisi käsittämättömään murheeseen ja onnettomuuteen. Paavi tuomitsee tässä yhteydessä kaikki loukkaukset kirkkoa ja sen jäseniä kohtaan sekä kehottaa kirkon uskollisia jäseniä puolustamaan sitä maallisten vastoinkäymisten uhallakin. Sille, joka uskoo voivansa säilyttää ykseyden Kristukseen ja hänen kirkkoonsa, vaikka eroaakin kirkon ulkoisesta jäsenyydestä, olkoon varoituksena Kristuksen omat sanat: "Joka kieltää minut ihmisten edessä, tulen minä kieltämään Isäni edessä."

Neljäs kappale käsittelee paavin asemaa kirkon päänä. Sen mukaan paavin virka ja asema perustuu Kristuksen asetukseen, ja näin ollen paavilla on oikeus ja velvollisuus lausua mielipiteensä uskoa ja elämää käsittelevissä asioissa ja vaatia uskovilta kuuliaisuutta. Tämän takia hänellä on oikeus vaatia kuuliaisuutta myös edellisissä kohdissa mainituissa asioissa. Paavi korostaa myös, että hän on koko maailmanlaajuisen universaalikirkon pää, ja torjuu samalla käsityksen kansallisesta saksalaisesta kirkosta.

Kirjeen viides osa varoittaa määrittelemästä ja tulkitsemasta uudelleen kristillisyyteen kuuluvia käsitteitä. Kiertokirje tuomitsee tässä selvästi kansallissosialistien suosiman uskonnollis-mytologisen kielen, joka antoi heidän maailmankatsomukselleen eräänlaisen uskonnollisen leiman. Esimerkkeinä paavi mainitsee "usko" käsitteen liittämisen Saksan kansan maailmanhistorialliseen rooliin ja sen tulevaisuuteen, käsitteen "ilmoitus" käyttämisen veren ja rodun velvoituksesta kansakunnan jäsenille sekä "kuolemattomuuden" liittämisen kansan kollektiiviseen hengissä selviämiseen yksilön pelastuksen sijasta.

Ensyklika varoittaa seuraavaksi, ettei mikään valtion pakkovalta tai ylipäänsä mikään maallinen mahti, olkoonpa sen ideaalit kuinka korkeita ja jaloja tahansa, pysty korvaamaan sitä eettistä voimaa, jonka puhdas Kristus- ja jumalausko voi ihmiselle antaa. Mikäli Kristuksen opetukseen pohjaava moraalioppi korvataan subjektiivisella, ajan yleisiin mielipiteisiin nojaavilla moraalikäsityksillä, avautuu tie yhteiskunnalliseen kaaokseen ja jopa perikatoon.

Kiertokirje toteaa seuraavaksi, että jokainen lainsäätäjän säätämä laki ja asetus on tutkittava sen mukaan, mikä sen eettinen sisältö ja eettiset seuraukset ovat. Periaate "oikein on, mikä hyödyttää kansaa" on väärin ja hylättävä. Oikean ja väärän mittapuu ei voi olla se, mikä on hyödyllistä ja mikä ei, vaan se, mikä vastaa siveellistä oikeutta. Tämä taas perustuu Jumalan luomisjärjestykseen: Jumala on antanut ihmisille moraalilain ja omantunnon sen puntariksi. Pius XI toteaa tässä yhteydessä myös, että uskonnonvapaus ja vanhempien oikeus antaa lapsilleen uskonnollista kasvatusta perustuvat juuri tähän luonnonoikeuteen.

Kahdeksannessa kappaleessa paavi kääntyy suoraan Saksan nuorison puoleen. Hän ei mainitse suoraan nimeltä Hitler-Jugendia, mutta viittaa selvästi sen toimintaan julistaessaan, että vanhemmilla ja lapsilla on itsestään selvästi oikeus odottaa valtiollisten, kaikille pakollisten nuorisojärjestöjen olevan vapaita uskonnon- ja kirkonvastaisesta hengestä. Oikeaa sankaruutta ei ole vain ylistetyissä sankariteoissa, sitä on myös moraalisessa kamppailussa pahaa vastaan. Lisäksi huomautetaan, että katolisilla lapsilla on oikeus pyhittää lepopäivä ja ottaa osaa messuun myös osallistuessaan valtiollisten järjestöjen toimintaan.

Seuraavaksi paavi kääntyy pappien puoleen, kehottaa heitä kamppailemaan edelleen totuuden puolesta ja vakuuttaa heille Jumalan suojelusta. Heille, jotka paimenen velvollisuuksien hoitaminen on tuonut kärsimystä ja vainoa, jopa vankilansellin ja keskitysleirien kauhut, paavi lupaa esirukouksensa ja siunauksensa sekä kiittää heitä evankeliumin palveluksesta.

Viimeisessä, kymmenennessä kappaleessa Pius XI kääntyy maallikoiden puoleen ja tervehtii kaikkia heitä, jotka ovat pysyneet uskossaan lujina ja horjumattomina. Mitä enemmän vastustajat yrittää kiistää synkät päämääränsä tai kaunistella niitä, sitä enemmän on uskollisilla syytä epäluuloon ja varovaisuuteen.

Kirjeen päätösosassa paavi puhuttelee vielä kerran piispoja. Hän vakuuttaa heille, että ensyklikan jokainen sana on tarkkaan harkittu, jotta häntä ei voitaisi syyttää sen enempää raukkamaisesta vaikenemisesta kuin tilanteen pahentamisesta tarpeettomalla jyrkkyydelläkään. Lopuksi paavi kutsuu todistajakseen Jumalan ja vakuuttaa, ettei hänen sydämellään ole muuta toivetta kuin rauhan palauttaminen kirkon ja valtion välille Saksassa. Mikäli rauha ei kuitenkaan ole mahdollinen, on kirkon tehtävä puolustaa oikeuttaan ja vapauttaan.

Paavin kiertokirje yllätti Saksan kansallissosialistiset vallanpitäjät, mutta he reagoivat nopeasti. Pidätykset ja kotietsinnät aloitettiin heti palmusunnuntaita seuraavalla eli hiljaisella viikolla. Kaksitoista kirjapainoa, joissa oli painettu salaa ensyklikaa, takavarikoitiin valtiolle ilman korvauksia omistajille. Joukko luostareita ja kirkollisia kouluja suljettiin viranomaisten määräyksellä, samoin muutama teologinen tiedekunta ja kirkollinen korkeakoulu.

Huhtikuussa 1937 aloitettiin Adolf Hitlerin ja Joseph Goebbelsin aloitteesta joukko siveellisyysrikosoikeudenkäyntejä katolisia pappeja ja sääntökuntien jäseniä vastaan. Kirkollisia viranhaltijoita syytettiin tuolloin ankarasti kielletyistä homoseksuaalisista suhteista sekä alaikäisiin sekaantumisista. Valtion virallinen propaganda leimasi nämä - osin perusteettomat - syytökset "oireellisiksi ilmiöiksi", jotka osoittivat, ettei vanhempien ollut turvallista uskoa lapsiaan katolisten pappien huomaan. Kyseisiin seksuaalirikosoikeudenkäynteihin vedoten valtiovalta kielsi vuoteen 1938 mennessä kaikki yksityiset katoliset koulut tai valtiollisti ne. Katoliset papit eivät enää saaneet antaa uskonnonopetusta kansa- tai ammattikouluissa.

Rottenburgin piispa Joannes Baptista Sproll erotettiin virastaan, mutta muuten kansallissosialiset vallanpitäjät pidättäytyivät liian drastisista toimenpiteistä. Vuodesta 1935 vallalla ollutta politiikkaa, joka pyrki marginalisoimaan kirkon yhteiskunnallisen merkityksen, kuitenkin jatkettiin johdonmukaisesti. Vuoteen 1939 mennessä suurin osa katolisista järjestöistä - ennen muuta nuorisojärjestöt - oli lakkautettu, niiden julkaisut kielletty ja omaisuus takavarikoitu.

• PIUS XI. Enzyklika „Mit brennender Sorge“ (Saksankielinen alkuteksti Vatikaanin virallisilla sivuilla)