Häkkisestä käytettiin F1-uransa aikana usein lempinimeä ”The Flying Finn” eli ”Lentävä suomalainen”.[1]Michael Schumacher, yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä Formula 1 -kuljettajista, on kertonut kunnioittavansa Häkkistä kaikista vastustajistaan eniten.[4]The Times -sanomalehdessä äänestettiin kaikkien aikojen Formula 1 -kuljettaja vuonna 2009, ja Häkkinen oli listan kymmenes.[5] Muita suomalaisia olivat muun muassa Kimi Räikkönen sijalla 13[6] ja Keke Rosberg sijalla 23.[7]
Joulukuussa 2017 Häkkinen nostettiin yhdessä muiden Formula 1:n maailmanmestareiden kanssa FIA:n uuteen Autourheilun kunniagalleriaan (Motorsport Hall of Fame)[8]
Nuorena Häkkinen ajoi kartingia, jossa hän voitti peräti viisi kertaa Suomen mestaruuden. Häkkinen kilpaili kartingissa vuosina 1974–1986.[2] Mikroautojen jälkeen hän siirtyi kaudeksi 1987 Formula Ford -sarjaan.[2] Formula Fordissa hän onnistui voittamaan Suomen, Ruotsin ja Pohjoismaiden mestaruuden. Jotta ura pysyisi nousussa, Häkkinen lähti Britanniaan kilpailemaan Formula Vauxhall Lotus -sarjassa (Britannian ulkopuolella Formula Opel Lotus), jossa kilpailu kovenisi. Samalla kaudella hän sai tuekseen tupakkavalmistaja Marlboron.[9]
Kopio Häkkisen Macaon GP:ssä vuonna 1990 käyttämästä autosta.
Vuonna 1988 Häkkinen kilpaili Britannian ja Euroopan sarjan voitoista. Autonaan hänellä oli Dragon Motorsport Marlboro. Hän voitti Euroopan sarjan mestaruuden, mutta Britannian sarjassa hän jäi loppupisteissä toiseksi silloisen tallitoveri Allan McNishin voittaessa.[9]
Seuraava askel uralla oli siirtyminen F3-luokkaan, jossa hän ajoi kaksi seuraavaa kautta 1989 ja 1990.[9]
F3-ura
Kaudella 1989 Häkkisen tallina vuonna 1988 ollut Dragon Motorsport siirtyi F3-luokkaan Vauxhall Lotus -sarjasta. Häkkinen pysyi tiimissä. Kuitenkaan tiimin luokanvaihdos ei sujunut toivotulla tavalla. Kalusto ei ollut kilpailukykyinen ja Häkkinen sijoittui mestaruuskamppailussa vasta sijaluvulle 12. Häkkisen vaihdettua tallia loppukaudella alkoi vauhti löytyä ja tulokset parantua.[9]
Autourheilua seuraavien tietoisuuteen Häkkinen nousi vuonna 1990 hallitessaan Mika Salon kanssa Englannin F3-sarjaa ylivoimaisesti ajaen Dick Bennettsin johtamassa West Surrey Racing -tiimissä. Puhuttiin jopa MikaMika-sarjasta. Kyseisenä vuonna Häkkinen vei lopulta sarjan mestaruuden niukasti Mika Salon jäädessä pisteissä toiseksi.[9]
Häkkisen manageri Keijo ”Keke” Rosberg osasi kokemuksesta sanoa, että nouseminen F3000-luokkaan on kallis ja epävarma ratkaisu. Niinpä heti kun hänelle tarjoutui mahdollisuus ostaa Häkkiselle paikka Lotus-tallista, hän tarttui siihen. Kyseisen tarjouksen teki Lotuksen tallipäällikkö Peter Collins joulukuussa 1990.[10]
Formula 1 -ura
Häkkisen Formula 1 -ura alkoi vuonna 1991, jolloin hän pääsi kilpailemaan Lotuksella.[11] Tosin ensimmäistä kertaa, kun Häkkinen kokeili F1-autoa, oli autona Benetton.[9]
Lotus-vuodet 1991–1992
Häkkisen ensimmäinen F1-auto, Lotus 102B, näyttelyssä vuonna 2007.
Häkkisen esitykset F3-sarjassa vakuuttivat Lotus-tallin tallipäällikön, Peter Collinsin, joka otti Häkkisen talliinsa kaudelle 1991, ja Häkkinen teki tuohon aikaan epätavallisen loikan F3:sta suoraan F1:een. Hän onnistui debyyttikaudellaan kilpailukyvyttömällä autolla hyvin, parhaina suorituksina ensimmäisten aika-ajojen 13. sija ja ensimmäiset MM-pisteet San Marinon GP:stä viidennellä sijallaan.[12]
Kaudella 1992 Häkkinen teki varsinaisen läpimurtonsa: Lotus sai tehtyä autostaan huomattavasti kilpailukykyisemmän, ja Häkkinen ajoi pisteille kuudessa kilpailussa ja saavutti Ranskan ja Unkarin kilpailuissa neljännen sijan[13]. Hän saavutti yhteensä 11 MM-pistettä ja MM-sarjan kahdeksannen sijan[14], mikä vakuutti myös huipputallit mukaan lukien tuon ajan ykköstallin, Williamsin. Sopimus Williamsin kanssa kuitenkin kariutui, kun talli jätti ilmoittautumatta ajoissa kauden 1993 MM-sarjaan, jolloin sen oli sarjaan päästäkseen saatava muiden tallien yksimielinen tuki: Lotus-tallin tallipäällikkö Collins halusi pitää Häkkisen tallissaan, ja sopimus jäi allekirjoittamatta.[15]
McLaren-vuodet 1993–2001
Testikuljettajana
Häkkinen löysi paikkansa kaudelle 1993McLaren-tallissa, jossa hän kuitenkin jäi testikuljettajan rooliin, kun tallin ykköskuljettaja Ayrton Senna päätti empimisistään huolimatta ajaa tallin kilpakuljettajana.[16] Häkkinen kuitenkin pääsi kilpakuljettajaksi, kun kaudella flopannut Michael Andretti luovutti paikkansa kauden kolmeen viimeiseen kilpailuun. Häkkinen sijoittui Estorilin aika-ajoissa tuolloin parhaana aika-ajajana pidetyn tallikaveri Sennan edelle.[11] Itse kisassa Alesin ohitusyrityksessä lähtösuoran alussa McLaren valui ulos radalta ja sinkoutui radan yli varikkomuuriin, seurauksena romua ja kisan keskeytys. Seuraavassa kilpailussa, Japanin GP:ssä Suzukassa, hän pääsi ensimmäistä kertaa palkintokorokkeelle sijoittumalla kolmanneksi.[17] Kauden päätöskisa Adelaidessa päättyi jarrujen tekniikkaongelman vuoksi keskeytykseen.[18]
Sennan lähdettyä McLarenilta, tuli Häkkisestä tallin selvä ykköskuljettaja kahdeksi seuraavaksi kaudeksi.[10] Kaudella 1994 Häkkinen suoriutui hienosti epäluotettavalla McLaren–Peugeotilla ajamalla kuudesti palkintokorokkeelle ja Belgian GP:ssä toiseksi.[19] Hän sijoittui 26 pisteellään MM-sarjan neljänneksi.[20] Häkkinen ajoi Japanin GP:tä lukuun ottamatta jokaisessa maaliin ajamassaan kilpailussa palkintokorokkeelle.[19] Seuraavasta kaudesta 1995, Mercedes-Benzin ensimmäisestä McLarenin moottorinvalmistajana, tuli vaikea, ja Häkkisen huippuhetkiksi jäivät kakkossijat Italian ja Japanin GP:issä.[21] Häkkisen kärsimätön voitonjano näkyi useissa kauden aikana sattuneissa ulosajoissa ja kolareissa.[10]
Adelaiden onnettomuus
Kauden 1995 päättäneen Australian GP:n ensimmäisissä aika-ajoissa Adelaiden katuradalla Häkkinen ajoi rajusti ulos Brewery Bend -kaarteessa vasemman takarenkaan tyhjentymisen takia. Häkkisen auto päätyi noin 200 kilometrin tuntinopeudella rengasvalliin. Häkkisen pää paiskautui valtavalla voimalla auton ohjauspyörään ja poukkoili holtittomasti edestakaisin. Häkkinen sai vakavia niskavammoja sekä kallonmurtuman. Hän vajosi koomaan. Häkkinen kuitenkin selvisi onnettomuudesta ja toipui jo seuraavan kauden ensimmäiseen, Melbournessa ajettuun kilpailuun.[22]
Kaudet 1996–1997
Häkkinen osoitti kilpailukykynsä vakavan onnettomuuden jälkeen ajamalla läpi kauden 1996 tuoretta tallikaveriaan, David Coulthardia, paremmin sijoittumalla loppukaudesta neljästi kolmanneksi, keräämällä 31 MM-pistettä ja MM-pisteiden viidennen sijan.[23]
Kaudella 1997 epäluotettava auto ja erityisesti moottoririkot vaivasivat Häkkistä: hän joutui keskeyttämään moottoririkon vuoksi johtopaikalta niin Britannian, Itävallan kuin Luxemburgin GP:nkinNürburgringillä Saksassa, jossa hän myös ajoi uransa ensimmäisen paalupaikan. Häkkinen kuitenkin voitti ensimmäisen kilpailunsa kauden päättäneessä Euroopan GP:ssäJerezissä, kun ensin tallikaveri Coulthard ja mestaruuteen kurvaileva Williamsin Jacques Villeneuve antoivat hänelle tietä.[24] Kyseessä oli ensimmäinen suomalaiskuljettajan GP-voitto 12 vuoteen, edellisen voiton otti Keke RosbergAustralian GP:ssä 1985.
Kaksi mestaruutta
Kaudella 1998 Häkkinen kävi ensimmäisen mestaruustaistonsa Ferrari-tallin Michael Schumacheria vastaan. Kausi olikin näiden kuljettajien näytöstä: vain kahdesti kauden aikana voitto meni muulle kuljettajalle.[25] Värikäs mestaruustaisto sai huipentumansa, kun kaksi GP:tä ennen kauden loppua kuljettajat olivat tasapisteissä. Mestaruustaisto kääntyi Häkkisen eduksi, kun hän voitti kaksintaistelun Schumacheria vastaan Luxemburgin GP:ssä, ja kauden päättävässä Japanin GP:ssä Schumacherin auto sammui ykkösruutuun. Viimeiseen ruutuun pudotetun Schumacherin kilpailu päättyi rengasrikkoon, Häkkinen voitti kilpailun ja ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Häkkinen voitti kauden aikana kahdeksan GP:tä ja lähti yhdeksän kertaa paalupaikalta. Suomessa hänet valittiin vuoden urheilijaksi.[26]
Kausi 1999 oli sen puoliväliin asti jälleen mestaruustaistoa Häkkisen ja Schumacherin välillä. Britannian GP:ssä tilanne kuitenkin muuttui, kun Schumacher loukkaantui ulosajossa, ja Ferrarin kakkoskuljettaja Eddie Irvine aloitti taistelunsa mestaruudesta Häkkisen kanssa.[11] Vaikka Häkkinen hallitsi aika-ajoja suvereenisti starttaamalla paalulta 11:ssä kauden 17:stä osakilpailusta, tuli mestaruustaistosta tiukka Häkkisen keskeytettyä omaan ajovirheeseen molemmissa Italiassa ajetuissa osakilpailuissa, Imolassa ja Monzassa,[10] ja tallin tehdessä virheitä – muun muassa Britannian GP:ssä – kun Häkkisen kilpailu jäi kesken renkaan irrottua. Kauden toiseksi viimeisen kilpailun, Malesian GP:n, jälkeen Häkkinen ehdittiin kuitenkin jo julistaa maailmanmestariksi, kun Ferrari-tallin kaksoisvoitto hylättiin sääntöjenvastaisen ilmanohjaimen vuoksi ja kolmanneksi sijoittunut Häkkinen nostettiin voittajaksi.[27] Tulokset palautettiin kuitenkin ennalleen, joten Irvine johti MM-sarjaa ennen viimeistä kilpailua, ja Häkkiseltä vaadittiin mestaruuteen voitto kauden päättävästä Japanin GP:stä. Sen Häkkinen myös teki ja voitti uransa toisen mestaruuden.[28]
Kausi 2000 lähti Häkkiseltä vaihtelevasti käyntiin hänen keskeytettyä kauden kaksi ensimmäistä kilpailua Schumacherin hallitessa alkukautta.[29][30] Schumacherin keskeytettyä kauden puolivälissä kolme kilpailua Häkkinen pääsi hänen kantaansa voittamalla kilpailun ja sijoittumalla kahdesti toiseksi ja siirtyi MM-pistejohtoon kahden seuraavan kilpailun loisteliaalla voitollaan.[29][30] Vielä kolme kilpailua ennen kauden päätöstä Häkkinen johti kahdella pisteellä Schumacheria, mutta Yhdysvaltain GP:n moottoririkko oli takaisku hänen MM-haaveilleen, ja Schumacherin voitettua myös Japanin GP:n hän voitti maailmanmestaruuden. Häkkinen jäi MM-pisteissä toiseksi.[31] Vuonna 2001 McLarenin tallipäällikkö Ron Dennis sanoi auton luotettavuusongelmien maksaneen Häkkiselle mestaruuden.[32]
Häkkisen viimeinen kilpailukausi 2001 oli vaikea. McLarenin ongelmat tuntuivat kasautuvan Häkkisen päälle, josta osoituksena dramaattinen keskeytys ylivoimaisesta johtoasemasta kytkinrikkoon Espanjan GP:n viimeisellä kierroksella[33]. Ferrarin tekninen etumatka etenkin automaattisessa lähtöjärjestelmässä antoi sille huomattavan edun kilpailijoihinsa,[10] ja lehdistö aloitti spekulaatiot Häkkisen lopettamisesta. Häkkinen voitti kauden aikana kaksi kilpailua: Britannian GP:n ja kauden toiseksi viimeisenä ajetun Yhdysvaltain GP:n.[34] Kauden loppupuolella Häkkinen ilmoitti siirtyvänsä vuoden sapattivapaalle F1:stä, ja hänen tuuraajakseen palkattiin toinen suomalainen Kimi Räikkönen.[35] Häkkinen ei kuitenkaan koskaan palannut sapattivapaaltaan, vaikka hänen paluustaan kaudelle 2005 huhuttiin vahvasti.[36]
Uran jälkeen
Häkkinen palasi yli viiden vuoden tauon jälkeen 30. marraskuuta 2006 McLarenin F1-testeihin Espanjan Barcelonan kilparadalla ollen noin kolme sekuntia päivän kärkiaikoja hitaampi, joskin käyttäen samaa rengassettiä koko päivän ajan. Häkkinen myönsi, ettei testi välttämättä jäänyt hänen viimeiseksi esiintymisekseen F1-sarjassa. Testin takana oli Gerhard Berger, joka halusi antaa Häkkiselle mahdollisuuden koettaa nykyaikaista F1-autoa.[37]
Syyskuussa 2009 ESPN-kanavalle antamassaan haastattelussa 41-vuotias Häkkinen kertoi ajavansa vielä tulevaisuudessa kilpaa eikä sulkenut pois paluuta F1-sarjaan.[38]
Vuonna 2022 Häkkinen aloitti Viaplayn F1-lähetysten asiantuntijana.[39]
Häkkisestä ilmestyi lokakuussa 2022 Readmen kustantama, Heikki Kullan kirjoittama kirja Mika Häkkinen – Lentävä legenda.[40]
DTM-ura
Mika Häkkinen (DTM, 2006)Häkkinen ja Norbert Haug (vasemmalla) DTM:ssä 17. huhtikuussa 2005 Hockenheimissa.
Häkkinen ilmoitti marraskuussa 2004 tekevänsä paluun rata-autoilun pariin vuonna 2005 vakioautojen DTM-sarjassa.[41]
Kaudella 2005 Häkkinen ajoi DTM-sarjassa, HWA-tallissa, jonka autona toimi AMG-Mercedes C-Class.[2] Häkkinen sijoittui sarjan kokonaispisteissä viidenneksi. Kauden kohokohta oli kolmas kilpailu Span radalla, Häkkinen voitti sen paalupaikalta.[42]
Kaudella 2006 Häkkinen jatkoi DTM-sarjassa, samassa tallissa.[2] Hän sijoittui neljänneksi Hockenheimissä[43] ja kolmanneksi Lausitzissa.[44]
Kaudella 2007 Häkkinen voitti Lausitzringin osakilpailun toukokuussa 2007 sekä Mugellon osakilpailun saman vuoden heinäkuussa.[45] Viimeksi mainitun Häkkinen voitti yllättäen lähtemällä ruudusta 15. Saman kauden Barcelonan osakilpailussa Häkkiselle langetettiin DTM-sarjan siihen asti suurin sakkorangaistus; 20 000 euroa kolaroinnista Martin Tomczykin kanssa.[46] Kauden päätyttyä Häkkinen ilmoitti lopettavansa ajamisen ja siirtyvänsä Mercedes-Benzillä muihin tehtäviin.[47]
Yksityiselämä
Mika Häkkinen vietti lapsuutensa VantaanMartinlaaksossa, hänen lapsuudentalonsa sijaitsee osoitteessa Raiviosuonmäki 6. Kadun toisella puolella, Raiviosuonmäki 3:ssa, vietti samanaikaisesti lapsuuttaan toinen suomalainen formulakuljettaja Mika Salo.[48] Häkkisen vanhemmat olivat Harri ja Aila Häkkinen, ja hänellä on sisko Nina.[49] Harri Häkkinen kuoli 12. toukokuuta 2010 äkilliseen sydänkohtaukseen.[50] Aila Häkkinen kuoli pitkällisen sairauden jälkeen kotonaan 74-vuotiaana syyskuussa 2019.[51]
Häkkinen meni vuonna 1998 naimisiin Erja Honkasen kanssa.[49] Heillä on kaksi lasta, Hugo (s. 2000) ja Aina (s. 2005).[52] Helmikuussa 2008 ilmoitettiin, että Häkkiset eroavat.[53]
Häkkinen on ollut joulukuusta 2016 lähtien naimisissa tšekkiläisen Marketa Remesovan kanssa; pari oli kihlautunut saman vuoden keväällä. He avioituivat siviilimenoin Monacossa, ja heidän avioliittonsa siunattiin vuoden 2017 alkupuolella Rovaniemellä.[54] Heillä on kolme yhteistä lasta, vuonna 2010 syntynyt tytär Ella Häkkinen, joka ajaa myös jo kilpaa kartingissa[55] ja vuonna 2014 syntyneet kaksoset, tyttö ja poika.[56]
Häkkisen asunto Ranskassa paloi vuonna 2008[57], ja hän muutti Monacoon.[58]
