PROFILPELAJAR.COM

Metso
Uhanalaisuusluokitus
	Elinvoimainen
Suomessa:
	Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni:	Aitotumaiset Eucarya
Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Selkäjänteiset Chordata
Alajakso:	Selkärankaiset Vertebrata
Luokka:	Linnut Aves
Lahko:	Kanalinnut Galliformes
Heimo:	Aitokanat Phasianidae
Alaheimo:	Metsäkanat Tetraonidae
Suku:	Metsot Tetrao
Laji:	urogallus
Kaksiosainen nimi
	Tetrao urogallus ; Linnaeus, 1758
Alalajit
	T. urogallus aquitanicus; T. urogallus major; T. urogallus rudolfi; T. urogallus urogallus; T. urogallus karelicus; T. urogallus lonnbergi; T. urogallus pleskei; T. urogallus obsoletus; T. urogallus volgensis; T. urogallus uralensis;
Katso myös
	Metso Wikispeciesissä; Metso Commonsissa
	Infobox OKNimi-testi OKIUCN-testi OK

Tämä artikkeli käsittelee kanalintua. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla.

Metso (Tetrao urogallus) on metsäkanalintu. Suomen kanalinnuista se on suurin. Metsosta on luokiteltu 11 alalajia, joista Suomessa esiintyy kolme: pohjolan metso (Tetrao urogallus urogallus) Pohjois-Suomessa, karjalanmetso (Tetrao urogallus karelicus) Keski-Suomessa ja saksanmetso (Tetrao urogallus major) etelässä. Joissain yhteyksissä sanalla ”metso” viitataan ainoastaan koiraslintuun. Vanhaa koirasta kutsutaan usein ”ukkometsoksi” tai ”homenokaksi” ja naarasta ”koppeloksi”.

Koko ja ulkonäkö

Koirasmetso on väritykseltään mustan-, ruskean- ja harmaankirjava. Silmän päällä on punainen ”pilkka” ja kainalosta löytyy valkoinen täplä. Naaras on ruskeankirjava, sen rinta on punertava ja selässä saattaa olla valkeita täpliä. Naarasmetso sekoitetaan usein naarasteereen. Paino vaihtelee naaraan 1,9 kg:sta koiraan noin 4,0 kilogrammaan^[3]. Ensimmäisen vuoden syksyllä nuorten kukkojen paino on keskimäärin 2,9 kg.

Pituus

Naaras on pituudeltaan noin 65,5 cm ja sen siipien kärkiväli on noin 87 cm. Koiras on noin 90 cm pitkä ja siipien kärkiväli noin 125 cm.^[4]

Ääni

Soidinpaikoilla koiraat päästävät hiovia ja napsauttelevia ääniä. Ääni jakautuu kolmeen osaan: ensimmäiseksi metsokoiras naksauttelee nokallaan kiihtyvästi, mikä päättyy matalaan kulaukseen, jonka jälkeen puukon hiomista muistuttava ääni lopettaa soidinlaulun. Joskus, erityisesti ollessaan kiihtynyt, koiras voi päästää ääntä, joka kuulostaa hieman kuin sanottaisiin ”krök-kä-u”. Koppelon ääni on matalaa kotkotusta. Lentoonlähtö maasta on kömpelö, siiven iskut raskaat ja voimakkaat.

Vanhin suomalainen rengastettu metso on ollut 6 vuotta 2 kuukautta 24 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut vähintään 9 vuoden 4 kuukauden ikäinen ruotsalainen metso.

Levinneisyys

Levinneisyysalue ulottuu Euroopan havumetsäalueilta Siperian taigan keskiosiin saakka. Erillinen esiintymä sijaitsee Skotlannissa, Kaledonian ylängöllä. Suomessa metsoa tavataan koko maassa ja siten myös joillain Suomen Natura 2000 -alueilla, mutta sen kannat ovat taantumassa. Metsokannat ovat tiheimmillään Kuhmon, Lieksan, Joensuun ja Ilomantsin seuduilla, koska niillä on paljon erämaita. Metso tarvitsee laajoja metsäalueita elinympäristökseen, joten metsien voimaperäiset hakkuut ja myös tiheä metsäautotieverkosto heikentävät elinoloja. Suomen pesivä parimäärä, jos nyt metson kohdalla voidaan edes puhua pareista, on 150 000–250 000 paria. Vuosittainen kannan vaihtelu on suurta ja yhdenmukaista alueitten kesken. Metsoja metsästetään Suomessa vuosittain noin 25 000–50 000 yksilöä.

Elinympäristö

Tyypillinen metson elinympäristö on vaihteleva havu- tai sekametsä kankaineen ja rämeineen. Metsoa on pidetty vanhojen metsien lajina, mutta viime aikoina tätä käsitystä on jouduttu tarkistamaan. Metso kelpuuttaa soidinpaikakseen jo 30–40-vuotiaat mäntymetsät. Metso ei ole soidinmetsänsä suhteen erityisen vaatelias, sillä soidinpaikkaan voi sisältyä pienialaisia taimikoita ja aukkojakin. Laajat avohakkuut ovat tuhonneet entisiä soidinkunnaita, ja tuskin monikaan soidinpaikka sijaitsee samalla paikalla kuin vuosikymmeniä sitten. Soidinpaikat voivat kuitenkin siirtyä, ja uuden soidinpaikan syntyminenkin on yleistä. Tähän vaaditaan vähintään noin 50 hehtaarin yhtenäinen metsäalue. Elinvoimainen metsokanta edellyttää soidinpaikan ympäristössä lisäksi useiden neliökilometrien laajuisen melko yhtenäisen metsäalueen. Metsonmetsien hakkuuohjeissa tällä alueella pitäisi olla vähintään puolet metsolle kelvollista metsää. Soidinpaikkojen välimatka on keskimäärin noin kaksi kilometriä, mikä vaikuttaa uuden soidinpaikan syntymiseen. Se on myös hyvä vinkki soidinpaikkojen kartoittajalle. Vuosina 2005–2007 metsokanta on vahvistunut selvästi etenkin keskisessä Suomessa. Tähän vaikuttaa osaltaan laaja-alaisten nuorten metsien varttuminen metsolle soveliaiksi.

Lisääntyminen

Metson näyttävä ryhmäsoidin tapahtuu maalis–toukokuussa, aamuvarhaisella tai iltamyöhällä. Soitimelle kokoonnutaan vuodesta toiseen samalle paikalle, mutta soidinkeskus saattaa siirtyä johtajakukon kuoltua. Kullakin kukolla on oma soidinreviiri, joka on parin hehtaarin suuruinen alue. Sen ympärillä on noin kilometrin päähän ulottuva päiväreviiri, jolla kukot oleskelevat aktiivisen soitimen ulkopuolella. Soitimen vahvin metso pitää hallussa soitimen keskeisintä osaa, ja se myös pääsee parittelemaan useimmin. Muninta alkaa muutaman päivän kuluttua parittelusta. Koppelo munii 6–9 munaa maassa olevaan pesään. Haudonta kestää 24–27 vrk. Poikaset kuoriutuvat yleensä kesäkuun parin ensimmäisen viikon aikana. Poikaset poistuvat pesästä kohta kuivuttuuan. Koppelo ohjaa poikasia sopiville ruokamaille, mutta ei ruoki niitä. Ensimmäisinä viikkoina poikasten ravintona ovat hyönteiset. Poikasten selviytymisen kannalta on oleellista, että sää olisi parin ensimmäisen viikon aikana kohtalaisen lämmin ja vähäsateinen, jotta hyönteisiä olisi riittävästi tarjolla, eikä poikasten tarvitsisi yhtenään lämmitellä emon suojissa.

Metson elinalueiden pirstoutuminen hakkuiden seurauksena ja harva metsokanta on johtanut joissakin tapauksissa tilanteeseen, jossa metsokoiraille ei aina löydy soidinkumppaneita. Jotkut yksinäiset metsot ovat tulleet aggressiivisiksi myös ihmistä kohtaan, ja ne tunnetaan ”hulluina metsoina”.

Myös teerikukon ja koppelon on mahdollista risteytyä, ja tällöin syntyy korpimetso tai korpikoppelo. Ukkometson ja naarasteeren risteytymät taas ovat todella harvinaisia johtuen lintujen kokoerosta. Metsot ovat soitimella myös kevät-kesäisin.

Ravinto

Metso on siemensyöjä. Metson ravintoon kuuluvat kesällä puiden silmut ja lehdet, loppukesällä ja syksyllä marjat. Talvella metsot syövät männyn neulasia tai taimien silmuja. ”Hakoessaan” silmuja metsot suosivat vahingoittuneita puita. Niiden neulasissa on nimittäin vähemmän hartsiaineita, jotka vaikeuttavat ruoansulatusta. Metsot suosivat samoja puita talvesta toiseen, ja puut on helppo tunnistaa niiden harsuuntuneesta latvasta. Metso ”syö” myös kiviä, joita se tarvitsee ruuansulatuksessaan muun muassa ruuan jauhantaan kivipiirassa.

Metso kulttuurissa

Metso on Keski-Suomen maakunta- ja vaakunalintu.^[5] Metso esiintyi vuosina 1993–2002 käytössä olleen 10 markan kolikon kääntöpuolella.

Ferdinand von Wrightin Taistelevat metsot (1886) on yksi Suomen taiteen kultakauden tunnetuimmista maalauksista.

Tampereen kaupungin pääkirjasto tunnetaan myös nimellä Metso.

Kuvia

Naarasmetso
”Hullu metso”

Lähteet

↑ BirdLife International: Tetrao urogallus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 31.3.2014. (englanniksi)
↑ Jari Valkama: Metso – Tetrao urogallus Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
↑ Metso, Tetrao urogallus http://www.luontoportti.com. Viitattu 21.8.2016.
↑ Jonsson, Lars.: Euroopan linnut : Eurooppa, Pohjois-Afrikka ja Lähi-itä. Helsinki: Tammi, 1995. ISBN 951309653X OCLC:58152520
↑ Järvinen, Antero: Maakuntalinnut, s. 16. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1995. ISBN 951-1-13393-4

Kirjallisuutta

Helle, Pekka; Lindén, Harto; Aarnio, Martti & Timonen, Kalervo: Metso ja metsien käsittely. Helsinki: Metsähallitus, 1999. ISBN 952-446-080-7
Luhta, Jorma, Metsola, Maahenki, 2001, ISBN 978-952-5652-25-3 (Vuoden luontokirja 2001)
Veikko Rissanen. Homenokka. Otava 1978.
Markus Varesvuo ja Pertti Koskimies: Metson suku – Suomen kanalinnut. Docendo, 2015. ISBN 978-952-291-164-3