PROFILPELAJAR.COM

Manfred Mann oli vuosina 1962–1969 toiminut englantilainen beat-, rhythm and blues- ja pop-yhtye. Yhtyeen perusti kosketinsoittaja Manfred Lubowitz, joka käytti muusikkona nimeä Manfred Mann.

Yhtyeen huippukautta olivat vuodet 1964–1969. Yhtye hajosi musiikillisista syistä vuonna 1969, ja sitä seurasi lyhytaikainen Manfred Mann Chapter Three, jonka jälkeen syntyi menestyksekäs Manfred Mann's Earth Band.

Varhainen historia

Etelä-Afrikassa syntynyt Manfred Lubowitz aloitti soittamisensa sukunsa pianolla 9-vuotiaana. Jo 14-vuotiaana tuli jazzista osa hänen elämäänsä. Manfredilla oli esiintymisiä niin koulujen tanssiaisissa kuin kahviloissakin. Maansa Apartheid-politiikkaan tympääntyneenä hän hankki työluvan Englannista, jonne matkusti vuonna 1961.^[1]

Britteinsaarilla Manfred ja hänen tapaamansa rumpali Mike Hugg muodostivat kahden muun soittajan kanssa nelihenkisen jazz-kvartetin, joka sai nimekseen Mann-Hugg Blue Brothers. Basistin työt hoiti Dave Richmond ja kitaristin tehtävät Mike Vickers. Yhtye herätti huomiota Lontoon kuuluisalla Marquee-klubilla. Laulusolistikseen he palkkasivat Paul Jonesin, jonka into ja kyky laulaa monipuolista rhytm and bluesia vakuutti kuuntelijat miehen kyvyistä. Managerinsa Kenneth Pittin johdolla yhtye suoritti vierailuja ja koe-esiintymisiä eri levy-yhtiöissä kuten EMIllä ja Deccalla. HMV Recordsin kanssa yhtye allekirjoitti levytyssopimuksen ja tuottaja John Burgesin pyynnöstä bändin nimi vaihtui Manfred Manniksi. ^[1]

Vuonna 1963 levytetty instumentaaliversio "Why Should We Not" julkaistiin singlenä, mutta sen herättämä huomio jäi vaatimattomaksi. Sen seuraaja "Cock-A-Hop" sisälsi lauluosuuden, mutta myös sen menestys oli vähäinen. Alkuvuodesta 1964 ilmestynyt "5-4-3-2-1" edusti tyyliltään melodisesti tarttuvaa pop-musiikkia, jolla ei ollut paljonkaan tekemistä Manfred Mannin alkuperäisen jazzahtavan poljennon kanssa. Tämä seikka ei miellyttänyt jazz-basisti Richmondia, joka jätti paikkansa orkesterissa. Hänen tehtävänsä otti hoitaakseen Tom McGuinness.

Nousu suosioon

"5-4-3-2-1" menestyi kotimaassaan kohoten listalla viidenneksi. Kappaleen suosiota siivitti se, että se soi myös television suositun nuorten ohjelman Ready Steady Go:n tunnuksena. ^[2] Se huomioitiin myös muualla Euroopassa. Manfred Mann jatkoi nousuaan muiden menestyneiden artistien joukkoon levyttämällä singlen "Do Wah Diddy Diddy". Englannissa se nousi elokuussa ykköseksi ja teki saman tempun Yhdysvalloissa myöhemmin syksyn aikana. Myös Suomessa kappaleen menestys oli suuri ja sen tarttuvaa kertosäettä toisteltiin kaikkialla. "Sha La La" jatkoi listamenestystä vielä saman vuoden aikana Englannissa. Seuraavan vuoden aikana Manfred Mannin suosio jatkui. Singlet "Come Tomorrow" ja "If You Gotta Now, Go Now" pitivät yllä listamenestystä. Jälkimmäinen laulu oli lähtöisin Bob Dylanin kynästä. Manfred Mann konsertoi maaliskuussa 1965 Tampereella ja Helsingissä.^[3]

Muutoksia yhtyeen kokoonpanossa

Kitaristi Mike Vickers erosi Manfred Mannista loppuvuonna 1965. Vickers oli multi-instrumentalisti, joka hallitsi kitaran ohella mm. saksofonin ja ksylofonin soiton sekä joka halusi keskittyä vaativampiin tehtäviin sovittajana ja orkesterinjohtajana. Hänen tilalleen astui Jack Bruce John Mayall Bluesbreakers -yhtyeen riveistä. Keväällä 1966 julkaistu single "Pretty Flamingo", josta amerikkalainen Tommy Vann oli aiemmin tehnyt oman versionsa, nosti Manfred Mannin brittilistojen ykköspaikalle. Samalla kappale jäi sen laulusolistina toimineen Paul Jonesin viimeiseksi hitiksi Manfred Mannin riveissä, sillä hän erosi kokoonpanosta heinäkuussa 1966 ryhtyen soolouralle.^[4]

Jonesin lähdön myötä yhtyeen sisällä alkoi kuohua. Kun myös Jack Bruce päätti erota ja perustaa Eric Claptonin ja Ginger Bakerin kanssa Creamin, näytti Manfred Mann olevan lopullisen hajoamisen partaalla. Kaiken lisäksi EMI:n alaisuudessa toimiva levy-yhtiö HMV uskoi Paul Jonesin soolouraan niin paljon, että teki levytyssopimuksen hänen kanssaan purkaen Manfred Mannin kanssa tehdyn aiemman sopimuksen. Keulakuvansa menettäneeseen yhtyeeseen ei enää uskottu.^[4]

Ura jatkuu

Manfred Mannin pelastukseksi lienee koitunut Band of Angelsin vokalisti Mike D'Abo, joka astui Paul Jonesin tilalle. Suosittua Jonesia ei ollut helppo korvata, mutta D'Abo onnistui vaikeassa tehtävässään hyvin yllättäen osaamisellaan myös musiikkikriitikot. Hän lauloi uuden kokoonpanon seuraavat singlet "Just like a Woman" ja "Semi-Detached Suburban Mr. James", jotka nousivat molemmat brittien Top-teniin. Jack Brucen paikan täytti Klaus Voormann ja levymerkiksi tuli levy-yhtiö Fontana.

"Ha Ha Said the Clown" jäi Manfred Mannin ainoaksi hitiksi vuonna 1967. Yhtyeen siirtyessä hieman jazzahtavampiin kappaleisiin oli yleisön reaktio kielteinen. Seuraavan vuoden alussa yhtye sai maistaa menestystä oikein kunnolla. He valitsivat jälleen kerran laulun Bob Dylanin tuotannosta levyttäen tammikuussa 1968 singlen "Mighty Quinn". Kappale ei yltänyt ykköseksi vain kotimaassaan, vaan teki saman mm. Saksassa, Ruotsissa sekä Norjassa ja päätyi vielä Yhdysvalloissakin Billboardin kymmenen myydyimmän singlen joukkoon. ^[4] Kaikkiaan "Mighty Quinn" ylitti kahden miljoonan myydyn levyn rajan. Sitä seurasi loppukesästä vielä toinen hitti, joka oli saanut nimekseen "My Name is Jack". Samana vuonna julkaistu albumi Mighty Garvey! myi huonosti ja jäi yhtyeen viimeiseksi albumiksi.^[1]

Jakaantumisia

Vuonna 1969 Manfred Mann hajosi. Singlet "Fox on the Run" ja "Ragamuffin Man" jatkoivat heidän hittisarjaansa, mutta perustajajäsenet Manfred ja Hugg olivat kyllästyneitä yhtyeen musiikkiin haluten takaisin jazzin pariin. Mike D'Abo puolestaan siirtyi teatteriin ja hänet nähtiin Herodeksena menestysmusikaali Jesus Christ Superstarissa.^[4] Hän sävelsi myös kappaleita muille artisteille.

Myöhemmin 1970-luvulla orkesterin jäsenistä muotoutui peräti kaksi suosittua kokoonpanoa: Manfred Mann's Earth Band sekä McGuinness Flint.

Diskografia

Albumit

Manfred Mann Album (1964)
Five Faces of Manfred Mann (1965)
My Little Red Book (1965)
Pretty Flamingo (1966)
Manfred Mann Greastest Hits (1966)
Up the Jungtion (Soundtrack) (1968)
Mighty Garvey! (1968)

Singlet

Why Should We Not (1963)
Cock-a-Hop (1963)
5-4-3-2-1 (1964)
Hubble Bubble (1964)
Do Wah Diddy Diddy (1964)
Sha La La (1964)
Come Tomorrow (1965)
Oh No, Not My Baby (1965)
If You Gotta Go, Go Now (1965)
Pretty Flamingo (1966)
You Gave Me Somebody to Love (1966)
Just Like a Woman (1966)
Semi-Detached Suburban Mr. James (1966)
Ha Ha Said the Clown (1967)
Sweet Pea (1968)
So Long Dad (1967)
Mighty Quinn (1968)
My Name is Jack (1968)
Fox on the Run (1968)
Ragamuffin Man (1969)

Kokoonpanot

1962–1964

Manfred Lubowitz – kosketinsoittimet
Paul Jones – huuliharppu ja laulu
Mike Vickers – kitara, altto saksofoni ja huilu
Dave Richmond – basso
Mike Hugg – lyömäsoittimet

1964–1965

Manfred Lubowitz – kosketinsoittimet
Paul Jones – huuliharppu ja laulu
Mike Vickers – kitara, altto saksofoni ja huilu
Tom McGuinness – basso
Mike Hugg – lyömäsoittimet

1965–1966

Manfred Lubowitz – kosketinsoittimet
Paul Jones – huuliharppu ja laulu
Tom McGuinness – kitara
Jack Bruce – basso
Mike Hugg – lyömäsoittimet

1966–1969

Manfred Lubowitz – kosketinsoittimet
Mike d'Abo – laulu
Tom McGuinness – kitara
Klaus Voormann – basso
Mike Hugg – lyömäsoittimet

Lähteet

↑ ^a ^b ^c Manfred Mann History (Arkistoitu – Internet Archive)
↑ Manfred Mannin listasijoitukset
↑ Mikael Huhtamäki: Live In Finland – Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955–1979. Gummerus, 2013. ISBN 978-951-20-8730-3
↑ ^a ^b ^c ^d Jake Nyman: Onnenpäivät 2, s. 30-31. Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3