Du Barry ei ollut kiinnostunut politiikasta, mutta hänen vaikutusvaltaansa käytettiin muun muassa ulkoministeri Étienne François de Choiseulin kukistamiseen. Du Barry oli yksi Ranskan suuren vallankumouksenterrorin ajan uhreista. Hänet tuomittiin mestattavaksi valtiollisesta vehkeilystä. Hänen epäsuosionsa vaikutti kruunun arvovallan laskuun 1770-luvun alussa.[1]
Jeanne Bécu syntyi Meusendepartementin alueella Lothringenin herttuakunnassa sijaitsevassa Vaucouleursin kylässä ja oli ompelijatar Anne Bécun esikoinen. Lapsen isänä pidettiin yleisesti [myöhemmin väärennetyn syntymätodistuksen perusteella][2]fransiskaaniveli eli frère Ange, Jean-Baptiste Gomard de Vaubernieria, johon Jeannen äiti oli tutustunut tehdessään ompelutöitä läheisessä luostarissa. Jeannen ollessa kolmivuotias Anne Bécu tuli uudelleen raskaaksi ja muutti Vancouleursista Pariisiin, jossa synnytti pojan vuonna 1747.[3]
Pariisissa Anne asettui asumaan sisarensa Hélènen luo, ja pojan isänä pidetty Pariisin kaupungin talouspäällikkö Billiard-Dumonceaux huolehti Annen ja hänen lastensa elatuksesta. Pojan kuollessa vain muutaman kuukauden ikäisenä Anne ja kolmivuotias Jeanne siirtyivät asumaan talouspäällikön asuntoon. Billiard-Dumonceauxin italialaissyntyinen rakastajatar Francesca, joka asui samassa taloudessa, otti Bécun perheen hoiviinsa. Annen isän puolelta perityt kulinaariset taidot pääsivät oikeuksiinsa ja keittiöstä tuli hänen valtakuntansa. Francesca, joka tunnettiin Pariisissa La Frédériquena, hemmotteli nuorta Jeannea hienoilla vaatteilla ja opetti tälle erilaisia seuratansseja ja hovielämään sisältyviä käytöstapoja.[3]
Seuraavien kahden vuoden aikana Jeannesta tuli La Frédériquen lemmikki, mutta samalla hän vieraantui äidistään. Kun Anne Bécu avioitui Nicolas Rançonin kanssa vuonna 1749, La Frédérique järjesti viisivuotiaalle tytölle opiskelupaikan augustinolaisjärjestön Saint-Auren nunnaluostarissa Pariisin laitamilla. Tämä muutti pienen Jeannen elämän dramaattisesti, ja hän muisti luostariintulopäivänsä elämänsä onnettomimpana päivänä. Hän joutui luopumaan hienoista vaatteistaan ja pukeutumaan karkeatekoiseen sarssikankaiseen luostariasuun ja mustaan päähuntuun, joka peitti hänen kullanväriset enkelinkiharansa. Jeanne vietti luostarissa yhdeksän vuotta, ja sai hyvän koulutuksen uskonnossa, laskennossa, historiassa, musiikissa, piirtämisessä ja kauno- sekä oikeinkirjoituksessa. Hänen äitinsä satunnaiset vierailut jäivät tytön ainoaksi kontaktiksi ulkomaailmaan.[4]
Kampaamosta muotisalonkiin
Jätettyään 15-vuotiaana luostarin Jeanne teki vierailun hyväntekijänsä La Frédériquen luo, mutta tapaaminen osoittautui suureksi pettymykseksi. La Frédérique oli muuttunut keski-ikää lähestyväksi katkeraksi naiseksi, joka ei nähnyt Jeannea enää pikkutyttönä vaan nuorena naisena, joka vei häneltä miesten huomion. Myös Anne Bécu oli häädetty pois Pariisin talouspäällikön taloudesta, ja Jeanne siirtyi asumaan äitinsä kanssa tämän aviomiehen Nicolas Rançonin asuntoon. Asuminen äidin luona jäi lyhytaikaiseksi, ja Jeanne matkusti Pariisiin, jossa hän kauppasi kadulla mukaansa ottamiaan vanhoja koruja.[2]
Hän pääsi vuonna 1758 nuoren Monsieur Lametzin kampaamoon harjoittelijaksi tätinsä suosituksilla, omistajan kanssa hänellä sanotaan olleen suhde. Jo ennen 16-vuotispäiväänsä hän muutti tämän pieneen asuntoon, joka tuntui salongilta luostarin askeettiseen huoneeseen verrattuna.[5] Onnellinen yhteiselämä päättyi puoli vuotta myöhemmin kampaajan äidin kuultua poikansa alempiarvoisesta morsiamesta, joka tuhlasi kaikki tämän säästöt. Joidenkin lähteiden mukaan Jeannelle syntyi tästä suhteesta tytär, joka ristittiin Marie-Joséphineksi. Tyttö annettiin Jeannen enon Nicholas Bécun hoiviin,[6] joka nimettiin virallisesti lapsen isäksi.[5]
Erottuaan poikaystävästään vuonna 1762 Jeanne, joka otti tässä vaiheessa käyttöön oletetun isänsä sukunimen de Vaubernier, toimi varakkaan lesken, kirjallista salonkia pitäneen Madame de Delay de la Garden lukijana ja seuraneitinä. Tytön kauneus sai pauloihinsa rouvan kaksi naimisissa olevaa poikaa, jotka piirittivät Jeannea niin että tämä joutui jättämään työnsä.[7][8] Vuonna 1763 Jeanne otettiin harjoittelijaksi hienoon pariisilaiseen Madame ja Monsieur Labillen omistamaan La Toilette -muotiliikkeeseen [viittaa kosmetiikkaan, ei tuohon aikaan wc:hen], jonka asiakkaat edustivat vaikutusvaltaisia seurapiirejä ja demi-mondea.[9] Työskennellessään modistin apulaisena Jeanne huomasi lopullisesti, miten voimakkaasti hänen ulkonäkönsä vaikutti miespuolisiin asiakkaisiin. Viikonloppuisin hän pääsi vapaasti kiertämään Pariisissa ja nauttimaan suurkaupungin värikkäästä elämästä.[6] Madame Labillen tyttärestä, taidemaalari Adélaïde Labille-Guiardista (1749–1803), tuli hänen hyvä ystävänsä.[10]
Seurapiireihin
Vuonna 1763 Jeanne vieraili pelikasinossa, jonka omistaja kreivi Jean-Baptiste du Barryn (1723–1794) tehtävänä oli hankkia rakastajattaria varakkaille miehille. Toulousesta kotoisin oleva, köyhtyneen aatelisperheen vanhin ja naimisissa oleva du Barry lumoutui Jeannen kauneudesta ja tämä otti hänet rakastajattarekseen.[11] Myöhemmin du Barry teki Jeannesta kurtisaanin, joka palveli vuodesta 1766 lähtien vain Pariisin yhteiskunnan korkea-arvoisimmissa piireissä viihdyttäen ministereitä ja hovin virkamiehiä.[12] Hänen "taiteilijanimekseen" tuli Mademoiselle Lange.[7]
Tiedot siitä miten Jeanne päätyi Versailles'hin vaihtelevat, kuitenkin leskeytyvälle, masentuneelle ja kyllästyneelle 60-vuotiaalle kuninkaalle oltiin etsimässä uutta rakastajatarta.[13]
Madame du Barry Florana, François-Hubert Drouais 1770-1774
Kun Richelieun herttua Louis-François-Armand de Vignerot du Plessis (1696–1788) oli kuullut Jeanne Bécusta, hän kutsui tämän Versailles'hin. Toisten tietojen mukaan Richelieun herttua oli ollut "Mademoiselle Langen" asiakkaana.[10] Toisten lähteitten mukaan kuninkaan vaikutusvaltaisin ministeri Ètienne-Francois de Choiseul piti Jeannea melko tavanomaisena, mutta vei hänet Versaillesiin vuonna 1768, missä kuningas Ludvig XV huomasi hänet.[14] Taasen toisten tietojen mukaan vuonna 1768 Jean-Baptiste du Barry vei Jeannen Versaillesiin ja esitteli tämän kuningas Ludvig XV:lle. Erään tarinan mukaan kuninkaan ensimmäinen kamaripalvelija Dominique Guillaume Lebel (1696–1768), jonka tehtävänä oli hankkia jatkuvasti uusia nuoria naisia "pikku rakastajattariksi" kuninkaan metsästyspaviljonki Parc-aux-Cerfs'iin,[15] auttoi häntä esittelemään Jeannen hovissa.[2] Elämäkerturi Joan Haslipin mukaan Lebel kutsui Jeannen suoraan Versailles'hin ilman mitään välikäsiä tai Jean-Baptiste du Barryn osallisuutta. Kuningas näki Jeannen keväällä 1768 matkallaan messuun, kiinnostui ja halusi tietää kuka tämä ihastuttava nuori nainen oli.[16]
Aluksi 25-vuotias Jeanne majoitettiin Versailles'n kaupungissa olevaan hotelliin ja hänen sukulaisensa vuokrattuun taloon, josta häntä haettiin palatsiin. Joulukuussa 1768 asunto järjestyi palatsin pohjakerroksessa Lebelille aiemmin kuuluneesta pienestä, kuuden huoneen huoneistosta linnan kappelin vierestä, heti kuninkaan huoneitten yläpuolella olevaan kerroksesta, jossa hän joutui pysyttelemään eikä voinut näyttäytyä julkisesti. Kuningas oli raivoissaan Lebelille, kun tämä tunnusti että Jeanne Gomard de Vaubernier ei ollut naimisissa eikä hyväsukuinen.[17]
Madame du Barry, François-Hubert Drouais 1770.
Heti kun kuningatar Maria Leszczyńska oli kuollut 24. kesäkuuta 1768 ja Ludvig XV oli surrut häntä muutaman viikon, tämä päätti ryhtyä toimeen rakastajattarensa aseman järjestämiseksi. Jeanne ei voinut asua hovissa ilman titteliä ja aviomiestä.[1] Asia korjattiin pikaisesti, 23. heinäkuuta laadittiin avioliittosopimus ja hänet naitettiin 1. syyskuuta 1768 kreivi Jean-Baptisten nuoremmalle veljelle Guillaume du Barrylle (1732–1811), joka saapui paikalle Toulousesta tätä tehtävää varten ja palasi kotipaikkakunnalleen jo samana päivänä.[10] Hänen on kerrottu saaneen 5 000 livren vuosieläkkeen ja Gascognen rannikolla sijaitsevan L'Isle-Jourdain'n saaren kreivikunnan omistusoikeuden. Hänellä oli suhteesta Madeleine Lemoine'n kanssa syntynyt tunnustamaton poika Alexandre Edmé «Lolo» Dubarry (1769–1837).
Hääseremonioiden yhteydessä Jeanne sai uuden syntymätodistuksen, kolme vuotta varhaisemman syntymäajan ja uuden aristokratiaan viittaavan menneisyyden nimellä Jeanne Bécu de Cantigny, joiden avulla hänestä tuli du Barryn kreivitär.[18] Hänet esitteli hovissa virallisesti suurista peliveloista kärsinyt Angélique-Gabrielle de Sufferte-Joumard des Achards, kreivitär de Béarn (1716–1782), jonka Richeliun herttua lahjoi tekemään esittelyn 22. huhtikuuta 1769. Jeanne oli pukeutunut herttua Richelieun, kuninkaan valtuuttamana hankkimaan, loisteliaaseen hopeakankaiseen kultabroderattuun hovipukuun, ja hänellä oli yllään 100 000 livren edestä kuninkaan edellisenä iltana lahjoittamia timantteja, jopa kenkiensä koroissa.[19] Hänen virallisen aviomiehensä naimaton ja sivistynyt sisar Claire Françoise du Barry kutsuttiin hoviin opettamaan kälylleen hovitapoja ja etikettiä.[20]
Kuninkaan rakastajatar
Seuraavat vuodet Madame du Barry oli kuninkaan maîtresse-déclarée, mikä tarkoitti, että kuningas oli julkisesti tunnustanut hänet rakastajattarekseen. Alhaisen syntyperänsä vuoksi hän ei saanut maîtresse-en-titre eli virallisen rakastajattaren nimitystä.[21][1]
Madame du Barry ja tarjotinta kantava paasipoika Zamor (vas.), Jean-Baptiste André Gautier-Dagotyn mukaan.
Uudessa asemassaan kreivitär sai paljon etuja. Hänelle maksettiin 250 000 - 300 000 livren kuukausirahaa, hänellä oli palveluksessaan 16 kamaripalvelijaa ja 16 kamarineitoa, joita piti majoittaa palatsin ulkopuolelle. Yksi Madame de Siglyltä tilattu puku maksoi 1 000 livreä.[a][22] Hän sai Versailles'n palatsin kolmannesta kerroksesta lähes 350 m² suuruisen, 14 huonetta käsittävän huoneiston, jonka makuuhuoneeseen kuningas pääsi suoraan omista yksityishuoneistaan salaista portaikkoa pitkin.[23][24] Hänellä oli oma huoneisto myös huvilinna Petit Trianonissa.[25] Lisäksi kuningas lahjoitti hänelle Yvelinesistä Pariisin länsipuolelta, Versailles'n ja German-en-Layen väliltä, Louveciennesin linnan, jonne vuonna 1771 valmistui musiikkipaviljonki, sekä toinen toistaan kalliimpia jalokivikoruja.[14]
Taide-esineiden ja maalausten keräilystä tuli du Barryn suuri intohimo, ja hän teetti kalliita taideteoksia nimekkäillä taidemaalareilla, kuten Jean-Honoré Fragonardilla ja Joseph-Marie Vienillä sekä huonekalumestari, tuolintekijä Louis Delanois'lla ja taidepuuseppä, kaappien tekijä Jean-François Leleulla ja muiden alojen mestareilla.[14]
Kuningas Ludvig XV:n vuonna 1772 Madame du Barrylle kultasepänliike Boehmer & Bassenge'lta tilaaman yli 600 timantin kaulakorun piirros. Pääartikkeli: Kaulakoruskandaali.
Kreivittären viehtymys ylelliseen elämään näkyi monina silmiinpistävinä asioina, ja muun muassa hänen lakeijansa olivat hienommin puettuja kuin kuninkaallinen palveluskunta. Jopa du Barryn kuninkaalta noin vuonna 1771 lahjaksi saama musta palveluspoika Zamor (1762–1820) kantoi yllään säihkyviä jalokiviä[26] ja oli puettu elegantisti.[19] Zamorin olivat kaapanneet brittiorjakauppiaat ChittagongissaBengalissa noin vuonna 1766, ja hänet kastettiin vuonna 1770 nimellä Louis-Benoît ("Ludvigin siunaama", kumminsa Contin prinssi Louis François Joseph de Bourbonin mukaan). Zamor tunsi itsensä leikkikaluksi, ja häntä kiusattiin hovissa jatkuvasti.[27][28][29] Muistelmissaan du Barry kirjoitti, että hänen ensimmäinen rakkautensa ja prioriteettinsa oli hänen spanielinsa Dorine, joka "siemaili kahvinsa päivittäin kultaiselta lautaselta, ja Zamor (joka näyttää inhonneen Dorinea) nimitettiin tämän lautasen kantajaksi".[30]
Vaikka du Barrya ei politiikka erityisemmin kiinnostanut, hän sekaantui siihen jossakin määrin. Joulukuussa 1770 hän pystyi vaikutusvaltansa avulla järjestämään eron ministeri Étienne François de Choiseulille, joka etsi silloisen parlamentin suostumusta seitsenvuotista sotaa seuraavalle uudelle sodalle.[31][1] Kreivitär tuki tämän jälkeen ystävänsä kansleri René-Nicolas de Maupeoun vuonna 1771 käynnistämiä rajuja uudistuksia oikeuslaitoksessa.[1]
Hän oli Voltairen henkilökohtainen ystävä tämän kuolemaan asti.[25]
Madame du Barryn marmorinen rintakuva, kuvanveistäjä Augustin Pajou 1773.
Kaikkia madame du Barryn asema ei miellyttänyt, ja hän sai hovin sisällä monia vihamiehiä.[7] Ludvig XV:n pojanpoika Ludvig August ja tämän tuleva puoliso Marie Antoinette tunsivat vastenmielisyyttä kreivitärtä kohtaan. Kuninkaan järjestämät metsästysillalliset La Muette metsästyslinnassa Bois de Boulognessa, jossa Madame du Barry oli läsnä, herättivät heissä pahennusta rentoudellaan ja epäsäädyllisyydellään.[32] Tällä oli tapana istua kuninkaan tuolin käsinojalla ja leperrellä tälle.[19] Kuninkaan naimattomat tyttäret Victoire, Sophie ja Marie-Adélaïde (Mesdames de France) sekä ministeri de Choiseulin sisar Gramontin herttuatar Béatrix de Choiseul (1729–1794), joka oli itse yrittänyt päästä kuninkaan viralliseksi rakastajattereksi, olivat hänen päävihollisiaan.[33]
Louveciennesin linnanpuiston musiikkipaviljonki, Pavillon de Musique de la Comtesse du Barry,Claude-Nicolas Ledoux 1770-1771.
Ludvig XV:n sairastuminen isorokkoon huhtikuussa 1774 huononsi du Barryn asemaa hovissa. Kun kuninkaan kuolinhetki oli lähellä, kardinaali saneli hänelle ”ikuisen sielun pelastamiseksi” tarkoitetun kirjeen (lettre de cachet), jossa kreivitär du Barry määrättiin valtiolliseen vankeuteen Abbaye du Pont-aux-Damesin nunnaluostariin 40 kilometrin päähän Pariisista.[34][1]
Elämä hovin jälkeen
Kuninkaan kuoltua 10. toukokuuta 1774 Madame du Barrya koskeva määräys pantiin täytäntöön ja hänet lähetettiin maanpakoon Abbaye du Pont-aux-Dames'iin. Nunnat tiesivät kuka hän oli ja ylenkatsoivat aluksi entisen kuninkaan huonomaineista rakastajatarta. Jeannella oli kuitenkin kyky lumota ihmiset olemuksellaan ja nopeasti luostarin naiset muuttivat käsityksensä hänestä. Kun du Barry sai vapautensa vuonna 1775, nunnat ja abbedissa jäivät suremaan hänen poistumistaan Abbaye du Pont-aux-Dames'ta.[35]
Madame du Barry. Élisabeth Vigée Le Brun 1782. Madame du Barry ei koskaan käyttänyt poskipunaa, väri on lisätty maalaukseen jälkeenpäin.
Luostarielämän jälkeen du Barry ei voinut palata Louveciennesin linnaan Île-de-Francessa, koska hänet oli määrätty pysymään riittävän kaukana Versailles'ta. Ylellisyyttä arvostavana hän osti 200 000 livrellä vanhan St. Vrain'in linnan Corbeil'sta 50 kilometriä Pariisista etelään ja palkkasi osan entisistä palvelijoistaan takaisin talouteensa.[35] Kreivitär oli suurissa veloissa ja joutui turvautumaan tuttaviensa apuun. Samalla hän auttoi nuoria pareja näiden avioliittovalmisteluissa ja järjesti juhlatilaisuuksia linnansa puistossa. Talvella 1775–1776 hän majoitti köyhiä kyläläisiä keittiöönsä ja sai siitä paljon kiitosta. Suurimmat ongelmat du Barrylle aiheutti hänen musta palvelijansa Zamor. Muistelmissaan du Barry kertoo että Zamor käyttäytyi häiritsevästi kaikkia kohtaan, joita hän piti tasavertaisina itsensä kanssa, jopa kuningasta. Kreivitärtä pyydettiin hankkiutumaan Zamorista eroon, mutta hänellä ei ollut sydäntä tehdä niin.[36]
Lokakuussa 1776 du Barry sai luvan muuttaa takaisin Louveciennesiin. Samalla hän myi ison huvilansa avénue de Paris'n varrelta Versailles'sa ja maksoi velkansa. Asuttuaan vuoden Louveciennessa du Barry sai naapurikseen englantilaissyntyisen poliitikko Henry Seymourin (1729–1807), jonka kanssa hän vietti onnellisen ajanjakson.[37] Suhde naimisissa olevaan Seymouriin muodostui kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä tämä kyllästyi olemaan kolmiodraaman osana Brissacin herttuan kanssa, käski du Barryn jättää hänet rauhaan ja muutti pois Pariisista vuonna 1780. Niin ikään naimisissa oleva Brissacin herttua Louis Hercule Timoléon de Cossé (1734–1792) jäi kreivittären rinnalle, ja suhde kesti koko 1780-luvun ajan.[38][39][1]
Kun Ranskan suuri vallankumous alkoi kesällä 1789, du Barry jäi Louveciennesiin. Vallankumouksellisten ratsumiehet levittäytyivät maaseuduille ja kaupunkeihin ja yllyttivät asukkaita nousemaan kuningasvaltaa vastaan. Kreivitär hoiti linnassaan haavoittuneita kuninkaan vartiomiehiä ja joutui kapinallisten epäsuosioon muiden kuningasmielisten tavoin. Hänestä levitettiin ilkeämielisiä pamfletteja ja hänestä tuli eräs vallankumouksen ajan vihatuista aristokraateista.[40]
Kreivittären tukena toiminut Brissacin herttua sai surmansa 9. syyskuuta muiden kuningasmielisten vankien joukossa Syyskuun murhien aikaan vuonna 1792.[41] Kolme nuorta kapinallista leikkasi tämän pään irti ja kantoi sitä seipäässä Versailles'n kaduilla. Samaan aikaan kun kreivitär odotti uutisia Brissacin herttualta, humaltunut väkijoukko kuljetti voitonmerkkinsä kahdeksan kilometrin päähän Louveciennesin linnaan. Kun du Barry avasi ikkunansa melun vuoksi, veriseen kankaaseen kääritty pää heitettiin hänen ikkunastaan sisään.[42] Legendan mukaan kreivitär hautasi rakastajansa pään puutarhaansa, josta se löydettiin vuosia myöhemmin.[43]
Vuonna 1792 madame du Barry teki useita matkoja Lontooseen, sillä häneltä vuonna 1791 varastetut jalokivet olivat ilmestyneet sikäläisille markkinoille. 1,5 miljoonan livren arvoisista jalokivistä (140 suurta timanttia, 300 suurta helmeä, 3 isoa safiiria, 7 isoa smaragdia, 700 briljanttia - ja lukemattomia onykseja, rubiineja jne.) oli edellisellä vuosikymmenellä tehty yksityiskohtainen luettelo, jonka avulla ne jäljitettiin nopeasti. Hän omisti suuren määrän jalokiviä. Luetteloitujen lisäksi hänellä oli niitä puutarhaansa kätkettyinä. Hänen jalokivikokoelmansa jäännökset myytiin vuonna 1795 Sotheby'n huutokaupassa ja kokonaissumma oli nykyrahassa 1,28 miljoona euroa.[44][45]
Vallankumouksen johtajat kiinnittivät huomionsa du Barryn toistuviin matkoihin ja epäilivät tämän pitävän yhteyttä Ranskasta paenneisiin emigrantteihin. Lisäksi hänen epäiltiin kuuluvan rojalistien muodostamaan salaliittoon.[46] Epäilyjä vahvistivat du Barryn paviljongissa pidetyt rojalistien kokoukset, joista kreivittären palvelija Zamor välitti tietoja Jakobiiniklubille, jonka jäseneksi hän oli liittynyt.[47]
Palatessaan Louveciennesiin heinäkuussa 1793 du Barry pidätettiin ja asetettiin syytteeseen emigranttien tukemisesta raha-avustuksilla. Marraskuussa hän joutui vallankumoustuomioistuimen eteen ja yleinen syyttäjä Antoine Quentin Fouquier-Tinville tuomitsi hänet kuolemaan valtion omaisuuden hävittämisestä, vehkeilystä tasavaltaa vastaan ja Ludvig XVI:n surunauhan kantamisesta. Kreivitär yritti lykätä tuomiotaan viimeiseen asti ja ennen giljotiinin terän putoamista hänen kerrotaan pyytäneen lisää armonaikaa sanoillaan: "Armoa herra pyöveli, vielä hetkinen!" («De grâce, monsieur le bourreau, encore un petit moment!»).[48] Hän kuoli Place de la Révolutionilla Pariisissa 50-vuotiaana 8. joulukuuta 1793.
Kulttuurissa
Monet ruoat on nimetty hänen mukaansa. Potage Dubarry, Velouté Dubarry tai Crème Dubarry on ranskalainen keitto, joka valmistetaan kukkakaalista, perunoista ja liemestä, perinteisesti vasikanlihaliemestä. Lihaliemen käyttö tekee siitä velouté'ta, kerman ja munankeltuaisen lisääminen tekee siitä crème'n. Keiton historia liittyy kukkakaaliin, joka oli Madame du Barryn mielivihannes. Hänen kokkinsa Louis Signot on reseptin luoja.[49]
Kaikissa "du Barry" -ruoissa on kermainen valkoinen kastike. Monissa on kukkakaalia, ehkä viittauksena hänen puuteroituihin hiuksiinsa, joiden kiharat on kasattu kukkakaalimaisiksi tertuiksi.[50]
Madame du Barryn innoittama mahdollisesti maailman vanhin vahanukkeSleeping Beauty on edelleen näytteillä madame Tussauds -vahakabinetissa Lontoossa.[51]
Itävaltalainen säveltäjä Karl Millöcker on tehnyt du Barrysta oopperan.[52]
Haslip, Joan: Madame du Barry: The Wages of Beauty. Grove Weidenfeld New York 1992; Tauris Parke 2005. Virhe: Virheellinen ISBN-tunnisteTeoksen verkkoversio. (englanniksi)
↑Herman, Eleanor: An Indecent Pitch of Luxury as to Insult the Poverty of the People. Sex with Kings: 500 Years of Adultery, Power, Rivalry, and Revenge. New York: Morrow 2004. s. 175. ISBN 0-06-058544-7
↑Deux mille louis à gagner. Diamans et bijoux perdus. Il a été volé chez Madame du Bary, au Château de Louvecienne, dit Lucienne, près Marly, dans la nuit du 10 au 11 janvier 1791, les Diamans & Bijoux ci-après [...]. Bnf.fr, 1791. Teoksen verkkoversio (viitattu 23.6.2024). (ranskaksi)
