Rut-Maaria ”Maaru” Piritta Wirkkala (s. 4. tammikuuta1954Helsinki) on suomalainen kuvataiteilija.[1] Hän on tehnyt sekä pienikokoisia esinesommitelmia että suurikokoisia installaatioita. Valolla, tilalla ja ajalla on tärkeä osa hänen taiteessaan.
Maaria Wirkkalan isä Tapio Wirkkala on kuuluisa suomalainen muotoilija ja kuvanveistäjä. Äitiä, Rut Brykiä, pidetään puolestaan yhtenä keskeisimmistä suomalaisen modernin keramiikkataiteen uudistajista. Maarian isoveli, vuonna 1948 syntynyt, Sampsa ”Sami” Tuomas Wirkkala toimii sisustusarkkitehtina.[6]
Nelivuotiaana Maaria Wirkkala piirsi kuvia, jotka Tapettitehdas Pihlgren ja Ritola otti vanhempien ehdotuksesta tapettimalliksi tuotantoon. Enkeli-tapetista Wirkkala sai myöhemmin, vuonna 1963, kunniakirjan American Institute of Interior Designersilta. Malli on noussut muiden ajan taiteilijatapettimallen ohella 1900-luvun lopulla uudelleen suosioon.[7][8]
Wirkkala on ollut naimisissa näyttelijä Timo Torikan kanssa vuodesta 1991 lähtien.[10] Heillä on yhteinen tytär Tinni.[11] Pari asuu Espoon Nöykkiössä.[12]
Taide
Kukko, Espoo, 1983.
Teokset
Wirkkala on pitänyt 1980-luvulta lähtien lukuisia näyttelyitä sekä Suomessa että ulkomailla.[13][14] Wirkkala on tehnyt myös muutamia julkisia veistoksia. Esimerkiksi vuonna 1987 hän teki Taikakaappi-nimiset teokset, jotka sijoitettiin viiteen Helsingin alueella ja yhteen Valkeakoskella sijaitsevaan päiväkotiin. Wirkkala on tehnyt lisäksi muun muassa teatterilavastuksen vuonna 1983 Lappeenrannassa esitettyyn Maria JotuninHuojuva talo -näytelmään.[14] Viime vuosien aikana Wirkkala on työskennellyt erityisesti ulkomailla ja hänen teoksiaan on ollut harvemmin esillä Suomessa.
[15]
Monet Wirkkalan teoksista ovat väliaikaisia installaatioita. Esimerkiksi vuonna 2009 Kaustisen kamarimusiikkiviikoilla esillä ollut teos Veden varassa oli näytteillä vain viikon ajan, kun taas 2010–2011 Lahden historiallisessa museossa esillä ollut Jokaisella on oma aikansa -teos kesti viisi kuukautta.[16]
Vuosina 1991–1992 Wirkkala tutki museoita ja museon käytäntöjä Turun ja Kouvolan taidemuseoissa sekä Tornion Aineen taidemuseossa esillä olleissa Ars Fennica -näyttelyissä. Turun taidemuseossa esillä olleessa Hetkien arkisto: Taidemuseo kätkee kokoelman -teoksessa Wirkkala toi näyttelytilaan museon säilytystilasta unohdettuja esineitä kuten tyhjiä kehyksiä, muotokuvien kipsikopioita muoveissa, jalustoja sekä paketoituja asiakirjoja. Aineen taidemuseoon Wirkkala toi puolestaan lähellä sijainneen maakuntamuseon esineistöä kuten veneen, ahkion ja pysähtyneitä kelloja. Teoksessa historialliset esineet saivat uusia merkityksiä kun niitä tarkasteltiin taidemuseossa.[17]
Parikymmentä vuotta myöhemmin Lahden historiallinen museo pyysi Maaria Wirkkalaa toteuttamaan museoon kuolema-aiheisen näyttelyn. Wirkkalaa pyydettiin työskentelemään museoon, koska museon henkilökunta oli pohtinut, miten museon esineitä voisi asettaa näyttelyssä esille perinteistä historiallisen museon näyttelyä käsitteellisemmin. Wirkkalan Jokaisella on oma aikansa -näyttelyssä on esillä sekä museon historiallista esineistöä että Wirkkalan omia esineitä, joista taiteilija oli koostanut monta huonetta käsittävän teosinstallaation.[18]
Wirkkala tekee paikkasidonnaista taidetta, ja tilalla on erityinen asema hänen teoksissaan. Usein Wirkkala muuntaa ja muuttaa tilaa pienillä eleillä ja teoilla, joita voi olla joskus hankala huomata. Hän tekee tilasta toisen tilan, paikan, merkitsemällä sen. Wirkkalan teokset vaativat usein katsojalta aikaa ja tarkkaavaisuutta.[19]
Vuoden 1991 Ars Fennica -palkinnonsaajan valinnut saksalainen René Block oli omien sanojensa mukaan vaikuttunut Wirkkalan kyvystä ”työskennellä valmiissa, olemassaolevissa tilanteissa”. Blockin mukaan Wirkkala pystyy muuntamaan ympäristöään toisenlaiseksi lisäämällä hienovaraisesti valmiita esineitä tai valoa siihen.[20]
Wirkkalan taiteessa toistuvat usein tuolit ja lasista tehdyt tikapuut. Syytä tähän taiteilija ei osaa itse sanoa.[21] Hänen taiteessaan valolla ja varjoilla on usein tärkeä asema. Joidenkin teosten kohdalla Wirkkala on tehnyt yhteistyötä valosuunnittelijoiden, kuten Jukka Mikkosen kanssa.[14]
Wirkkala on itse kirjoittanut: ”Tekemiseni edellytys on katsoa tilanne ja käyttää sitä materiaalina. Tyhjä tila on: LÄHTÖ / KOHTA.”[22] Wirkkala leikkii suomen kielellä muun muassa antaessaan teoksilleen sellaisia nimiä kuin Silta varalta ja Mielen tila.[23]
↑Kalha, Harri: ”Wirkkala, Tapio (1915–1985)”, Suomen kansallisbiografia, osa 10, s. 687–690. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-451-2Teoksen verkkoversio.
↑Nykänen Andersson, Elna: Enkelten kieltä. Avotakka, toukokuu 2010, s. 107–108. A-lehdet Oy. ISSN 0355-2950
