Kuolema Niilillä (engl. Death on the Nile) on Agatha Christien kirjoittama salapoliisiromaani, joka ilmestyi ensimmäisen kerran Britanniassa Collins Crime Clubin kustantamana 1. marraskuuta 1937[1] ja Yhdysvalloissa seuraavana vuonna Dodd, Mead and Companyn kustantamana[2][3]. Ensimmäistä kertaa se ilmestyi suomeksi vuonna 1940 ja uusi suomennos 1978.
Kuolema Niilillä on yksi Christien tunnetuimmista, ja sen pohjalta on tehty samanniminen elokuva vuonna 1978. Tarinassa Hercule Poirot ratkoo vaikeaa rikosta, joka on tapahtunut pienellä turistialuksella Niilillä. Aluksella tapahtuu kolme murhaa, joita Poirot rupeaa ratkomaan ystävänsä herra Racen kanssa.
Juoni
Varoitus: Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.
Linnet Doyle ja hänen aviomiehensä Simon Doyle ovat häämatkalla Egyptissä. Simon Doyle oli aikaisemmin ollut kihloissa Linnetin parhaan ystävän Jacqueline De Bellefortin kanssa. Doylet lähtevät laivamatkalle Niiliä pitkin S.S. Karnak -aluksella monien muiden matkustajien tapaan. He ovat: Salome Otterbourne ja hänen tyttärensä Rosalie, Rouva Allerton ja hänen poikansa Tim, Linnetin yhdysvaltalainen lakimies ja holhooja Andrew Pennington, Linnetin palvelijatar Louise Bourget, yhdysvaltalainen neiti Van Schuyler ja hänen serkkunsa Cornelia Robson, Neiti Schuylerin sairaanhoitaja neiti Bowers, salaperäinen mies nimeltään herra Ferguson, arkeologi Signor Richetti, hiljainen mies James Fanthorp, itävaltalainen tohtori Bessner ja Jacqueline De Bellefort. Matkalla on myös mukana yksityisetsivä Hercule Poirot.
Jacqueline on seurannut Linnetiä ja Simonia heidän häistään lähtien, mikä on saanut heidät hyvin vihaisiksi. Eräänä iltana Jacqueline De Bellefort kertoo Poirotille, että hän haluaa tappaa Linnetin ja Simonin. Kun he edellisenä päivänä vierailivat egyptiläisillä rauniolla, kivenlohkare melkein putosi Linnetin päälle. Poirot, Linnet ja Simon luulevat Jacquelinen olevan syyllinen, mutta myöhemmin he saavat selville, että hän oli laivassa koko ajan eikä voi siis olla syyllinen. Poirot tapaa ystävänsä eversti Racen, joka liittyy seurueeseen laivan paluumatkalle. Race kertoo Poirotille, että yksi matkustajista on vaarallinen rikollinen, joka ei kaihda murhia. Samaisena iltana Jacqueline juo itsensä humalaan, ottaa esille pistoolin ja ampuu Simonia jalkaan. Simon vaatii, että Jacquelinesta on huolehdittava ennen häntä, joten kaksi muuta paikalla olevaa, Neiti Robson ja Fanthorp, vievät hänet takaisin hyttiinsä. He noutavat tohtori Bessnerin, joka huolehtii Simonista ja pysyy hänen luonaan koko yön. Sairaanhoitaja Bowers pysyy Jacquelinen luona koko yön. Myöhemmin Fanthorp kertoo Bessnerille, että ase on kadonnut.
Seuraavana päivänä Linnet löydetään kuolleena – hänet on ammuttu. Poirot löytää ison ”J”-kirjaimen seinästä. Myöhemmin Poirot huomaa, että kaksi pulloa kynsilakkaa puuttuu Linnetin huoneesta. Toinen pulloista on nimeltään ”Cardinal” ja sen tumman punaista. Toinen taas on ”Rose”, hailakan vaaleanpunaista kynsilakkaa, mutta pullossa on jäljellä vain kirkkaanpunaista lakkaa. Linnetin helminauha on myös kadonnut. Poirot kuulustelee kaikkia matkustajia. Hän huomaa, että monet kuulivat yön aikana molskahduksen ja juoksuääniä. Neiti Schuyler kertoo kuulleensa molskahduksen ja nähneensä Rosalie Otterbournen heittävän jotain veteen. Rosalie väittää, ettei hän poistunut hytistään eikä heittänyt mitään yli laidan. Louise Bourget kertoo Poirotille, kuinka hän olisi saattanut nähdä murhaajan, jos hän olisi sattunut tekemään tiettyjä asioita, mikä saa Poirotin epäluuloiseksi. Poirot päättelee, että vaikka Jacqueline onkin pääepäilty, hän ei millään voinut tehdä murhaa, koska hänellä oli alibi koko yöksi. Poirot arvelee jonkun nähneen, kun Jacqueline ampui Simonia ja käytti tilaisuutta hyväkseen murhatakseen Linnetin ja lavastaakseen Jacquelinen syylliseksi. Ase löydetään joesta, mikä hämmentää Poirotia, sillä jos joku halusi lavastaa Jacquelinen, niin loogisinta olisi ollut jättää ase Jacquelinen hyttiin.
Vähitellen Poirot alkaa tajuta, mitä yön aikana oli tapahtunut. Hän oivaltaa, että Rosalie heitti itse asiassa äitinsä viinavaraston jokeen. Hän epäilee, että Rosalie näki jonkun poistuvan Linnetin hytistä, mutta Rosalie kieltää sen. Lounaalla Race kertoo matkustajille, että kaikki tutkitaan, jotta puuttuvat helmet löytyisivät. Hoitaja Bowers antaa helmet takaisin ja kertoo Poirotille, että neiti Schuyler otti ne, koska hän on kleptomaani. Helmet havaitaan kuitenkin pian väärennöksiksi. Louise Bourget löydetään murhattuna hytistään ja hänellä on kädessään seteleitä, mistä päätellään hänen yrittäneen kiristää murhaajaa. Poirot ja Race menevät tohtori Besserin hyttiin ja kertovat tohtorille ja Simonille, mitä on tapahtunut. Salome Otterbourne astuu sisään ja sanoo tietävänsä, kuka murhasi Linnetin ja Louisen. Simon huutaa, miksi hän ei ollut kertonut tätä heti alusta alkaen. Ennen kuin Otterbourne ehtii lopettaa tarinansa, hänet ammutaan takaapäin ja hän kuolee. Lähes jokainen tulee hyttiin katsomaan, mitä melu oikeastaan oli – Tim saapui ensimmäisenä. Poirot tunnistaa aseen omistajaksi Andrew Penningtonin, joka ei juuri nyt ole läsnä. Poirot pyytää saada tavata Penningtonin tunnin päästä. Sitä ennen Poirot tapaa Timin ja kertoo hänen varastaneen helmet. Timillä oli liittolainen Englannissa, joka teki väärennöksen. Hän vaihtoi oikeat väärennökseen varastaessaan helmet. Tim ei tiedä, oliko Linnet silloin jo kuollut, mutta hän ei muista kuulleensa hengitystä. Rosalie näki Timin, mutta hän ei kertonut kenellekään, koska hän oli rakastunut Timiin. Poirot sanoo, ettei hän kerro poliisille Timin varastaneen helmet, ja antaa hänen mennä naimisiin Rosalien kanssa.
Kun Poirot tapaa Penningtonin, käy ilmi, että Pennington on varastanut osan Linnetin rahoista ja yritti saada Linnetin allekirjoittamaan asiakirjoja, jotka vapauttaisivat hänet vastuustaan. Pennington huomasi pian, että Linnet luki asiakirjat niin huolellisesti, että olisi voinut arvata, mitä Pennington oli tehnyt. Pennington sai tietää, että Simon ei koskaan lukenut asiakirjoja vaan allekirjoitti ne lukematta. Pennington yritti murhata Linnetin kivenlohkareella, jotta voisi hoitaa lakiasiat Simonin kanssa. Pennignton vakuuttaa, että hän ei tappanut Linnetiä ja Poirot on samaa mieltä hänen kanssaan. Lisää paljastuksia seuraa. Fanthorp on asianajotoimistosta, joka epäilee Penningtonia rikoksista. Hän tuli laivalle estääkseen Linnetiä allekirjoittamasta epäilyttäviä asiakirjoja (aikaisemmin hän oli kerran onnistunut siinä). Herra Richetti paljastuu Racen etsimäksi rikolliseksi sen jälkeen kun Race oli kuullut Richettin saamasta sähkösanomasta, joka sisälsi salasanoman.
Poirot kertoo Racelle tienneensä oikean murhaajan jo paljon aikaisemmin, mutta hän halusi hoitaa ensin pois tieltä muut asiat kuten helmet ja kivenlohkareen. Lopulta hän kertoo Racelle, neiti Robsonille ja tohtori Bessnerille murhaajista. Hän teoriansa, että joku oli sattumalta kuullut, mitä tapahtui Jacquelinen ja Simonin välillä tuona iltana, oli väärä. Siksi hän ei heti tajunnut totuutta. Jacqueline ja Simon tekivät sen yhdessä. Jacqueline teeskenteli ampuvansa Simonin ja kun kaikki huolehtivat Jacquelinesta Simonin vaatimuksesta, Simon otti aseen, ampui Linnetin ja sitten itseään jalkaan ja lopuksi heitti aseen jokeen ennen kuin muut palasivat. Kun tohtori Bessner tutki hänet, vaikutti todellakin siltä, että Jacqueline olisi ampunut hänet. Simon käytti aikaisemmin tekoverta ja laittoi sen kynsilakkapulloon Linnetin huoneessa. Simon tajusi Louisen vihjeen, että tämä tiesi, kuka murhaaja on, ja lähetti Jacquelinen tappamaan tämän. Kun rouva Otterbourne kertoi Simonille, että hän tietää murhaajan henkilöllisyyden, Simon huusi hänelle aloittamaan tarinan alusta, jotta Jacqueline ehtisi hakea aseen, ampua rouva Otterbourne ja palata hyttiinsä. Simon ja Jacqueline aikoivat mennä naimisiin, sillä he olivat edelleen rakastuneet toisiinsa ja voisivat nyt elää ylellisyydessä. Jacqueline kertoo Poirotille suunnitelleensa murhat, koska Simonilla ei ollut tarpeeksi sisua ja älykkyyttä. Kun kaikki ovat poistumassa laivasta, Jacqueline käyttää toista asettaan ja ampuu Simonin ja itsensä. Neiti Robson hyväksyy tohtori Bessnerin kosinnan, mikä ei ole herra Fergusonin mieleen, sillä hän on koko matkan ajan piirittänyt neiti Robsonia.
Henkilöt
- Hercule Poirot, salapoliisi
- Eversti Race, Poirotin ystävä
- Linnet Doyle, seurapiirikaunotar
- Simon Doyle, Linnetin aviomies
- Jacqueline de Bellefort, Simonin entinen kihlattu
- Andrew Pennington, Linnetin amerikkalainen uskottu
- Marie Van Schuyler, rikas amerikkalaisrouva
- Cornelia Robson, neiti Van Schuylerin köyhä serkku
- Neiti Bowers, neiti Van Schuylerin sairaanhoitaja
- Herra Ferguson, kommunisti
- Rouva Allerton, mukava englantilaisrouva
- Tim Allerton, edellisen originelli poika
- Salome Otterbourne, kaappijuoppo kirjailijatar
- Rosalie Otterbourne, edellisen katkeroitunut tytär
- Jim Fanthorp, englantilainen lakimies
- Tohtori Bessner, itävaltalainen lääkäri
- Signor Richetti, italialainen arkeologi
- Charles, Windleshamin markiisi, Linnetin ex-kihlattu
- Joanna Southwood, Linnetin ystävä
- Louise Bourget, Linnetin palvelijatar
Juonipaljastukset päättyvät tähän.
Vastaanotto
Caldwell Harpurin lyhyt arvostelu Times Literary Supplementissä 20.11.1937 päättyi toteamukseen: "Hercule Poirot, kuten tavallisesti, kaivaa totuuden esiin, joka on niin ennennäkemätön, että olisi epäreilua, jos tämän arvostelun kirjoittaja edes vihjaisisi jotain sen suuntaan.".[4]
The New York Times Book Review -lehdessä (6.2.1938) Isaac Anderson esitteli juonen alkuasetelman ja sanoi lopuksi: "Lukijalla on oikeus odottaa paljon tällaiselta kaksikolta [Agatha Christie ja Hercule Poirot], eikä hän tule pettymään."[5].
The Observerissä (14.11.1937) "Torquemada" (Edward Powys Mathers) aloitti toteamalla "Ensimmäisenä tällä viikolla tulee Agatha Christie. Hänen kolmesta viimeisimmästä romaanistaan kaksi ei ollut täysosumia, mutta Kuolema Niilillä on jälleen sellainen." Hän esittelee juonen alkuasetelman ja jatkaa sitten: "Kauheita asioita tapahtuu ja – ilman että Christie keskeyttäisi tarinansa esittääkseen haasteen Poirotille – hän antaa Poirotin tehdä yhteenvedon johtolangoistaan yhdessä ainoassa kappaleessa 60 sivua ennen loppua. Vasta sen jälkeen eläkkeellä oleva väsymätön etsivä päättää kertoa totuuden, ja lukija on vihainen itselleen. Kun Poirot kertoo totuuden, vihastus jää ihailun varjoon. Toinen toistaan seuranneet ruumiit ovat näissä kuolonkekkereissä täysin loogisia. Vedenpitävä alibi on kerta kaikkiaan loistava ja ilman Poirotia se olisi jäänyt myös vedenpitäväksi. Se ei ole sen epätodennäköisempi kuin ylipäätään tällainen tapahtumaketju kertomakirjallisuudessa. Eikä se perustu niinkään lukijan hämäämiseen vaan lähes yhteen ainoaan huolellisesti sommiteltuun tapahtumaan." Hän päätti arvostelun: "Vaikka ympäristön kuvaus on toissijaista, se on pätevää."[6]
The Scotsmanissä todettiin 11.11.1937: "Agatha Christien romaani, varsinkin kun pääosassa on Hercule Poirot ”harmaine aivosoluineen”, on aina huomionarvoinen tapahtuma. On makuasia, onko kirjailija ylimielinen antaessaan yllättävän käänteen päätösluvuille, mutta toisaalta voidaan sanoa hänen pelaavan reilua peliä. Kuolema Niilillä -romaanissa arvoituksen ratkaisu ei kuitenkaan tule niin suurena yllätyksenä, mihin Christien vannoutuneet ihailijat ovat tottuneet. Ei ainakaan jos on lukenut huolellisesti erään tietyn luvun ja on halukas seuraamaan Poirotin eräitä vihjeitä niiden loogiseen päätökseen. Osaako lukija arvata, kuka murhaaja on – ja tällä tarkoitan murhan tekotapaa – onkin kokonaan toinen asia. Joka tapauksessa tämä on todellakin ratkaisemisen arvoinen tapaus." Arvostelu päättyi sanoihin: "Christie on jälleen kerran punonut mitä nerokkaimman juonen, joka on täynnä häiritseviä tekijöitä ja olosuhteita, ja sitten esittänyt kaiken sellaista arvostavalle lukijakunnalle.[7]
E. R. Punshon aloitti The Guardianin arvostelunsa 10.12.1937 sanomalla: "Jos haluaa arvioida, onko romaanikirjailija todella lahjakas kirjailija, niin usein kannattaa kiinnittää huomio siihen, miten sivuhenkilöt – joiden luomiseen kirjailija todennäköisesti ei perehdy niinkään tarkasti – käsitellään romaanissa ja ovatko he todella aitoja, eläviä henkilöitä. Christiellä se onnistuu aina hyvin, ja tuskin koskaan paremmin kuin tässä romaanissa." Hän jatkoi kuvailemalla eräitä henkilöitä ja sanoi sitten: "kaikki nämä ja myös heidän matkustajakumppaninsa on kuvailtu selkeästi ja nasevasti – myös silloin kun he ovat enemmän henkilötyyppejä kuin henkilöitä, ja siten ilman sitä täyteläisyyttä, jota löytyy Dickensin tai Thackerayn romaaneista." Lopuksi hän totesi: "Poirotin harmaat solut joutuivat todellakin tekemään kokopäivätyön hänen ratkaistessaan arvoitusta. Huolellisesti punotut alibit tuntuvat kiehtovan Christietä ja tälläkin kertaa hänellä on mitä parhaimmat mahdollisuudet näyttää taitonsa niiden punomisessa. Vikoja hakeva kriitikko voisi tosin ihmetellä, onko Poirot muuttumassa liian salailevaksi kun hän salaa esimerkiksi sellaisen tärkeän johtolangan kuin luodinreikä pöydässä. Jos lukijan on tarkoitus nauttia kaikesta, hänen myös pitäisi tietää kaikki."[8]
Mary Dell kirjoitti Daily Mirrorissa 11.11.1937: "Agatha Christie on kerta kaikkiaan loistava. Tavallisesti jos juoni on hyvä, niin sitten on jotain vikaa tyylissä tai henkilöhahmoissa. Mutta Christie – tästä löytyvät kaikki ensiluokkaisen kirjan ainekset."[9]
Robert Barnard: "Kuuluu kärkikymmenikköön, vaikka ratkaisu onkin äärimmäisen monimutkainen. Tyypillinen kolmiodraama, tällä kertaa risteilyaluksella Niilillä. Jokseenkin vähän paikallisväriä, mutta muutamia hyviä karikatyyrejä – jota elokuvassa hyödynnettiin hyvin. Vakoilijat ja agitaattorit alkavat ilmestyä Christien ennen niin pudasverisiin salapoliisiromaaneihin, sillä maailma oli vähitellen ajautumassa sotaa kohti."[10]
Viittaukset muihin teoksiin
- Kuolema Niilillä on myös Parker Pyne -novellin nimi, joka ilmestyi vuonna 1934 kokoelmassa Parker Pyne tietää kaiken. Nimi ja tapahtumapaikka ovat niiden ainoat yhtäläisyydet.
Sovitukset
Näytelmä (1944)
Agatha Christie muokkasi romaanin näytelmäksi, jonka ensi-ilta oli Dundee Repertory Theatre -teatterissa 17.1.1944[11] nimellä Hidden Horizon ja West Endissä 19.3.1946 nimellä Murder on the Nile ja samannimisenä Broadwayllä 19.9.1946.
Kraft Television Theatre -televisionäytelmä (1950)
Televisionäytelmä (nimellä Murder on the Nile) esitettiin suorana lähetyksenä Yhdysvalloissa 12.7.1950 Kraft Television Theatre -sarjassa. Sen kesto oli 60 minuuttia. Pääosissa olivat Guy Spaull ja Patricia Wheel.
Romaanista muokattiin hyvin menestynyt elokuva vuonna 1978. Peter Ustinov esiintyi ensimmäistä kertaa Hercule Poirotina (hän teki myöhemmin vielä viisi muuta Poirot-elokuvaa). Sen ohjasi John Guillermin. Elokuvan tähtikaartiin kuuluivat lisäksi mm. Bette Davis neiti van Schuylerina, Maggie Smith neiti Bowersina ja Angela Lansbury rouva Otterbournena.
Kuunnelma (1997)
BBC Radio 4 teki romaanista viisiosaisen kuunnelmasarjan vuonna 1997. Se esitettiin 2.1.-30.1.1997. Poirotia esitti John Moffatt. Jaksot nauhoitettiin 12.7.1996. Kuunnelmasovituksen kirjoitti Michael Bakewell.
Hercule Poirot -televisiosarja (2004)
Romaani muokattiin Hercule Poirot -televisiosarjan jaksoksi vuonna 2004. Poirota esitti David Suchet. Jakso oli romaanille uskollinen muutamaa pientä poikkeusta lukuun ottamatta (esim. Tim Allertonin ja Rosalie Otterbournen romanssista ei tule mitään, sillä Tim kieltäytyy ja antaa ymmärtää, ettei ole ylipäänsä kiinnostunut naisista).
Videopeli (2007)
Flood Light Games muokkasi Kuoleman Niilillä videopeliksi vuonna 2007: Agatha Christie: Death on the Nile. He julkaisivat sen yhdessä Oberon Gamesin ja Big Fish Gamesin kanssa.[12] Pelaaja on Hercule Poirot ja joutuu etsimään kätkettyjä esineitä ja vihjeitä Karnak-laivan hyteistä ja kuulustelee sitten epäiltyjä saamiensa tietojen avulla.
Sarjakuva (2003)
HarperCollins julkaisi sarjakuvaversion Death on the Nile (ransk. Mort sur le Nil) 16.7.2007. Sen muokkasivat François Rivière ja Solidor (Jean-François Miniac) (ISBN 0-00-725058-4).
Elokuva (2022)
Vuonna 2022 ohjaaja ja näyttelijä Kenneth Branagh ja käsikirjoittaja Michael Green tekivät uuden elokuvasovituksen, jossa alkuteosta oli muokattu tavalla, johon kriitikko Pertti Avola suhtautui suopeasti.[13]
Julkaisuhistoria
Britannia ja Yhdysvallat
- 1937, Collins Crime Club (London), 1.11.1937, sidottu, 288 s.
- 1938, Dodd Mead and Company (New York), 1938, sidottu, 326 s.
- 1944, Avon Books, nidottu, 262 s. (Avon number 46)
- 1949, Pan Books, nidottu, 255 s. (Pan number 87)
- 1953, Penguin Books, nidottu, (Penguin number 927), 249 s.
- 1960, Fontana Books (Imprint of HarperCollins), nidottu, 253 s.
- 1963, Bantam Books, nidottu, 214 s.
- 1969, Greenway edition of collected works (William Collins), sidottu, 318 s.
- 1970, Greenway edition of collected works (Dodd Mead), sidottu, 318 s.
- 1971, Ulverscroft Large-print Edition, sidottu, 466 s. ISBN 0-85-456671-6
- 1978, William Collins (Film tie-in), sidottu, 320 s.
- 2006, Poirot Facsimile Edition (näköispainos vuoden 1937 brittiläisestä ensipainoksesta), HarperCollins, 4.9.2006, sidottu, ISBN 0-00-723447-3
Ensimmäisen kerran romaani ilmestyi Yhdysvalloissa 8-osaisena jatkoromaanina The Saturday Evening Postissa 15.5.-3.7.1937. Jatkoromaanin kuvitti Henry Raleigh.
Suomennokset
Ensimmäisen kerran romaani ilmestyi Sirkka Rapolan suomentama (kustantajana ensin Otava ja myöhemmin WSOY). Vuonna 1978 ilmestyi Kirsti Katteluksen uusi suomennos WSOY:n kustantamana. Bibliografian lähteenä on Suomen kansallisbibliografia. [14]
- 1940: 1. p., 244 s., kustantajana Otava; 2. p. 1942
- 1959: 3. p., 233 s., Riksin sarja 85, kustantajana WSOY
- 1978: uusi suomennos, 1. p., sid., ISBN 951-0-08751-3; lisäpainokset: 2. p. 1978 – 8. p. 1999
- 1978: uusi laitos, sid., 251 s., kustantajana Suuri Suomalainen Kirjakerho, ISBN 951-643-120-8
- 1979: 3. p., sid., 260 s., Agatha Christie -kirjasto 37-38 (kirjan toisena romaanina Neiti Marple koston jumalattarena, ISBN 951-0-08365-8
- 1989: 7. p., nid., 250 s., SaPo-sarja 327, ISBN 951-015518-7
- 2008: 9. p., nid., 250 s., kustantajana Loisto, ISBN 978-952-459-845-3
- 1987: äänikirja (12 C-kasettia, kesto 8 tuntia, lukijana Lars Svedberg)
Lähteet
Aiheesta muualla
