Elokuva Haavikon näytelmästä oli Mänttärin pitkäaikainen haave, joka toteutui monien vaiheiden jälkeen vihdoin 1986. Se on tutkielma vallasta ja vallankäytöstä, Mänttärin mukaan: "Se miten valta kietoutuu eri rooleihin, miten se muovaa ihmistä, vallan salakavala ote ihmisiin – nämä teemat ovat yleispäteviä."[1]
Aikalaisarvioissa elokuvaa sanotaan kauniiksi, ja mustavalkoisuutta pidetään puhuvana. Kriitikoiden näkemykset ovat kuitenkin varovaisia sisällön ja näyttelijätyön suhteen: Haavikon ajatukset eivät pääse esiin, vaan "ovat jääneet hänen yksityisomaisuudekseen, ne eivät koskaan tavoita sitä ironian pintaa johon niiden on tarkoitus katsojan iloksi – – pulpahdella. – – historiaan pakeneminen ja illuusioitten riisuminen jää katteettomaksi. – – ironia jää liian hienoksi. Sen vaistoaa muttei näe" ja "Henkilöt – – pyrkivät käymään vaarallisen mekaanisiksi ja puhekuoron omaisiksi".[1]
