Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Kreikan uskonnon historia on tutkimusala, joka käsittelee kreikkalaisen kulttuurin piirissä vaikuttaneita uskonnollisia näkemyksiä. Ala jakautuu kahteen osaan: antiikin Kreikassa vallinneen uskonnon tutkimukseen ja kristillisen Kreikan kirkkohistoriaan.

Pääartikkeli: Antiikin Kreikan uskonto

Kreikassa ennen kristinuskoa vallinnut uskonto koostui useista toistensa kanssa rinnan eläneistä kulteista, joiden alkuperä ja historia vaihtelivat. Uskonto oli luonteeltaan yhteisöllinen: jumalten palvonta oli kaupunkivaltion tehtävänä. Yksilöllisempää uskonelämää tarjosivat mysteerikultit, joista kuuluisin oli Eleusiin mysteerikultti. Vaikka mytologia onkin säilynyt varsin hyvin, on hankala saada kuvaa tavallisen kansan uskomuksista, jotka näyttävät eronneen tuntuvasti sivistyneistön kehittyneemmistä uskonnollisista rakenteista.

Hellenistisenä aikana kohonnut sivistystaso ja laajalle levinneet filosofiset opit rapauttivat uskoa useisiin jumaliin ja heidän runsaaseen vuorovaikutukseensa ihmisten kanssa. Eri filosofisten suuntausten ratkaisut jumaluuden ongelmaan olivat erilaisia: skeptikot ja epikurolaiset uskoivat, että jumalia joko ei ole lainkaan tai että heidän vaikutuksensa elämään on merkityksetön. Aristoteleen ja Platonin seuraajat postuloivat useimmiten yhden Jumalan olemassaolon, mutta yksimielisyyttä tämän olennon luonteesta ei syntynyt. Samaan aikaan myös Kreikkaan, kuten koko antiikin maailmaan, levisivät idän mysteeriuskonnot, jotka tarjosivat kansanomaisemman ratkaisun ihmisten uskonelämän ongelmiin. Näistä uskonnoista tärkeimpiä olivat egyptiläinen Isiksen kultti ja mithralaisuus. Idästä Kreikkaan levisi myös juutalaisperäinen kristinusko.

Pääartikkeli: Kristinusko Kreikassa

Pääartikkeli: Bysantin kirkko

Välittömästi syntymänsä jälkeen kristinusko joutui vuorovaikutukseen kreikkalaisen kulttuurin kanssa. Tämä vaikutti syvällisesti molempiin osapuoliin. Kristinuskon ensimmäisenä levittäjänä kreikkalaisessa kulttuuripiirissä toimi apostoli Paavali,^[1] jonka kirjoittamiksi katsotut kirjeet muodostavat merkittävän osan Uudesta testamentista. Kristinusko voitti alaa useista syistä. Sen teologinen muoto vastasi pitkälti kreikkalaisessa filosofiassa vallalla olleita käsityksiä yhdestä jumaluudesta. Erityisesti jouduttuaan kosketuksiin uusplatonismin kanssa kristinusko sai muodon, joka oli pitkälti yhteensopiva tämän myöhäisantiikissa suositun filosofisen suuntauksen kanssa. Toisaalta kristinuskon tarjoama lupaus henkilökohtaisesta pelastuksesta kilpaili tehokkaasti kaikkien muiden mysteeriuskontojen kanssa.

Kreikkalaisen kulttuuripiirin osaksi muodostui kuulua Bysanttiin eli Itä-Roomaan. Konstantinus Suuren päivistä saakka tämän valtion virallisena uskontona oli kristinusko, jonka Bysantissa kehittynyttä haaraa kutsutaan ortodoksisuudeksi. 600–700-luvuilla suurin osa kreikkalaisuuden läpitunkemasta alueesta joutui osaksi arabien valtakuntaa, jonne vähitellen kehittyi islamilainen sivilisaatio. Tämän jälkeen kreikkalainen kulttuuripiiri muodostui enää nykyisen Kreikan ja Länsi- ja Pohjois-Turkin muodostamasta alueesta.

Kristinuskon joutuminen kosketuksiin kreikkalaisen filosofian kanssa ei ollut ongelmatonta. Koska kristinuskon ja Kreikan filosofisten suuntausten käsitteet ja kysymyksenasettelu eivät olleet suoraan yhteneviä, oli useita mahdollisia tapoja sovittaa kristillisyys olemassa oleviin ajattelumalleihin. Näitä tapoja edustavat eri kirkkoisät ja "harhaopettajat", joiden tärkeimpänä erona on se, hyväksyikö syntymässä ollut kristillinen kirkko kyseisen henkilön opetuksen. Tärkeimpiä "harhaoppeja", jotka syntyivät kristillisyyden varhaisvaiheessa, olivat manikealaisuus ja gnostilaisuus. Myöhemmin erityisen tärkeäksi nousi kysymys Kristuksen jumaluudesta. Kirkon kannasta erosivat tällöin homoousiaanit ja areiolaiset. Muista kristinopin uskonkappaleista syntyneissä riidoissa tärkeitä idän kirkon harhaoppeja olivat donatolaisuus 300-luvulla ja kuvainraastajuus eli ikonoklasmi 700–800-luvuilla.

Kreikkalainen Bysantin keisarikunta kukistui lopullisesti, kun Mehmed II Valloittaja valloitti Konstantinopolin vuonna 1453. Tämän jälkeen kreikkalaisuus ja ortodoksisuus samaistuivat, sillä tärkeimpänä kreikkalaisia turkkilaisista erottaneena tekijänä toimi uskonto. Islamiin kääntyminen merkitsi samalla turkkilaisen identiteetin omaksumista, mikäli kääntyminen ei ollut pelkästään näennäistä. Kreikan vapautuminen 1800-luvun alussa tapahtui ortodoksisen kirkon tuella ja ortodoksisuus sai virallisen aseman maan valtionuskontona. Samalla Kreikan ortodoksinen kirkko irtautui Konstantinopolin ekumeenisesta patriarkaatista. Athos-vuoren luostari sai puoli-itsenäisen aseman Kreikan sisällä ja säilyi patriarkaatin alaisena. Vuoden 1913 Balkanin sodan seurauksena Kreikkaan liitetyillä alueilla patriarkaatti säilytti myös nimellisen valta-aseman. Vuonna 1928 patriarkaatti myönsi Kreikan kirkolle "huolenpito-oikeuden" näihin hiippakuntiin ja Kreikan kirkko lupasi, että Konstantinopoli saa vahvistaa hiippakuntia johtavien piispojen vaalit.

Kreikkalainen ortodoksinen maailma ajautui välirikkoon 13. toukokuuta 2004, kun Kreikan kirkko nimitti huhtikuun lopussa kolme uutta arkkipiispaa Pohjois-Kreikkaan, jota Konstantinopolin patriarkka pitää omana alueenaan. Siksi Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka katkaisi kaikki välit Ateenan arkkipiispa Khristodoulokseen. Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti pitää Pohjois-Kreikassa sijaitsevaa 35 hiippakuntaa omana alueenaan.