Knut Gunnar Pipping (17. syyskuuta 1920 Turku – 27. maaliskuuta 1997 Turku) oli suomenruotsalainen sosiologi.^[1] Hän opiskeli Åbo Akademissa ja väitteli tohtoriksi vuonna 1947 tutkimuksellaan Kompaniet som samhälle: Iakttagelser i ett finskt frontförband 1941–1944. Jatko-opintoja hän suoritti Göteborgissa, Harvardissa ja Lontoossa. Pipping työskenteli professorina Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa vuosina 1956–1959. Vuonna 1959 hänet nimitettiin Åbo Akademin sosiologian ja tilastotieteen professoriksi, ja hän hoiti virkaa vuoteen 1982 saakka. Hän vieraili Dar es Salaamin yliopiston professorina 1970–1972.^[2]

Knut Pipping syntyi 17. syyskuuta vuonna 1920. Knutin äiti sairastui Knutin nuoremman veljen synnytyksen jälkeen lapsivuodepsykoosiin. Knutin äiti kuoli mielisairaalassa Knutin ollessa vasta 7-vuotias. Äitinsä kohtalon vuoksi Knut pelkäsi koko elämänsä ajan sairastuvansa itse mielenterveyden häiriöön. Knut Pipping sai liberaalin kasvatuksen akateemisessa Pipping suvussa. Knutin kouluarvosanat olivat keskinkertaisia. Purjehdus oli läpi elämän Pippingin lempiharrastus ja hän kuului koko ikänsä Mariehamns seglarförening -purjehdusseuraan. Opiskelijavuosinaan Pipping harrasti opiskelijateatteria käsikirjoittaen, ohjaten ja näytellen spekseissä. Knut Pipping oli naimisissa hollantilaisen Ida van Hulten-Pippingin kanssa, joka oli myös sosiologi. Knut Pipping kuoli Turussa 27. maaliskuuta vuonna 1997 parkinsonin taudin ja keuhkosyövän heikentämänä.^[3]

Knut Pipping astui varusmiespalvelukseen Vaasan seudulla vuonna 1939. Pipping suhtautui myönteisesti asevelvollisuuteen ja maanpuolustukseen, mutta hän kritisoi voimakkaasti puolustusvoimien silloista koulutuskulttuuria. Pipping pääsi aliupseerikouluun ja haaveili pääsystä reserviupseerikouluun, jonne hän ei kuitenkaan päässyt. Marraskuussa vuonna 1939 syttynyt talvisota keskeytti Pippingin varusmiespalveluksen ja hänet määrättiin sotapalvelukseen rannikkotykistöön, jossa hän palveli talvisodan aikana muun muassa Örön linnakkeella. Pipping halusi kovasti taistelemaan eturintamaan hiljaisen rannikkötykistölinnakkeen sijasta. Talvisodan päätyttyä Pipping kotiutettiin ja hän aloitti opinnot Åbo Akademissa keväällä vuonna 1940.^[3]

Kesäkuussa vuonna 1941 syttynyt jatkosota keskeytti Pippingin opinnot. Pipping halusi edelleen taistelemaan eturintamaan, mutta hänet määrättiin aluksi palvelukseen Lahden koulutuskeskukseen. Pippingin toive rintamalle pääsystä toteutui kun hänet komennettiin jalkaväkirykmentti 12:sta Kiestingin rintamalle. Pipping lähetettiin kuitenkin jo lokakuussa vuonna 1941 reserviupseerikurssille Niinisaloon. Pipping oli kunnostautunut rintamalla ja tullut hyvin toimeen oman yksikkönstä miesten kanssa. Niinisalon Upseerikoulussa Pipping kuitenkin turhautui vanhanaikaiseen koulutuskulttuuriin. Pippingin mukaan Upseerikoulun tiukkaan sulkeisjärjestykseen ja suorastaan preussilaiseen kuriin perustuva koulutus ei tarjonnut koulutettaville rintamapalveluksessa tarvittavia taitoja. Pippingin mukaan parhaiten rintamalla menestyneet sotasankarit menestyivät huonoiten Upseerikoulussa.^[3]

Pipping purki turhautumistaan kirjeisiin, joita hän kirjoitti hyvin ahkerasti. Pippingin isä varoitteli poikaansa kirjoittelemasta armeijasta liian kriittisesti sotasensuurin aikana. Eräässä kirjeessään ruotsalaiselle ystävälleen Sam Aureliukselle, Pipping kritisoi kovin sanoin Suomen armeijan koulutusta. Kirjeen lopussa Pipping mainitsi, että kirje luultavasti menee sensuuriin, mutta hänelle sillä ei ole väliä. Tämä kirje osoittautui Pippingille kohtalokkaaksi, sillä hän joutui kenttäoikeuteen helmikuussa vuonna 1941. Kenttäoikeudessa Pippingiä syytettiin perättömien tietojen levittämisestä sekä armeijan halventamisesta ja vaadittiin hänen upseerikoulutuksensa keskeyttämistä sekä kuuden kuukauden vankeusrangaistusta. Pippingin komennetiin takaisin Kiestingin rintamalle kenttäoikeuden keskeytettyä hänen upseerikoulutuksensa. Vangeusrangaistuksen osalta Pipping valitti sotaylioikeuteen. Kesäkuussa vuonna 1942 Pipping pääsi rintamalta lomalle kotiinsa, jossa hänen perheensä ja sukulaisensä yrittivät vedota korkea-arvoisiin tuttaviinsa, Mannerheimia myöten, hänen saamansa tuomion lieventämiseksi. Perheen ja sukulaisten yrityksistä huolimatta sotaylioikeus tuomitsi Pipping 2. marraskuuta 1942 vuodeksi vankilaan valtionsalaisuuksien vuotamisesta vihollisvallan edustajalle. Pipping istui rangaistuksestaan vain kahdeksan kuukautta Pelson sotilasvankilassa, jonka jälkeen hänet komennettiin takaisin jalkaväkirykmentti 12:sta, joka oli tuolloin rintamalla Itä-Karjalassa Karhumäellä.^[3]

Palvellessaan Karhumäen rintamalla vuonna 1943 Pipping sai ajatuksen kirjoittaa omista sotakokemuksistaan sosiologian näkökulmasta. Vuoden 1943 syksyllä Pipping päätti isänsä rohkaisemana tehdä väitöskirjan sotilassosiologiasta. Kirjoitusintonsa vuoksi Pipping hankkiutui pataljoonassaan kirjurin tehtäviin, joissa kirjoitti muun muassa sotapäiväkirjoja, viikkoraportteja ja muita havaintoja kenttäolosuhteista. Kesäkuussa 1944 jalkaväkirykmentti 12 siirrettiin Ihantalaan, jossa se osallistui Tali-Ihantalan taisteluun. Pipping kuvaili taistelua kuuden päivän helvetiksi, jossa hänen pataljoonansa miehistä 3/4 kaatui. Pipping itse haavoittui sääreen ja hänet evakuoitiin Ahveniston kenttäsairaalaan. Kenttäsairaalassa ollessaan Pipping sai kirjeellä tiedon hänen veljensä kaatumisesta. Vuoden 1944 tappioita kärsinyttä jalkaväkirykmentti 12:sta täydennettiin tuoreilla varusmiespalveluksesta valmistuneilla sekä vanhempia ikäluokkia edustavilla miehillä. Tuolloin Pipping havaitsi, että täydennysmiehet muodostivat "omia porukoitaan” ikäryhmänsä ja sotakokemustensa perusteella. Syyskuussa vuonna 1944 Pippingin komppania komennettiin Lapin sotaan, jonne pääosin Lapin miehistä koostuva yksikkö lähti mielellään. Pipping kotiutettiin marraskuussa vuonna 1944 jonka jälkeen hän jatkoi opintojaan Åbo Akademissa.^[3]

Pipping jatkoi väitöskirjansa tekemistä sodassa keräämiensä lähdeateriaalien pohjalta. Lähdemateriaalina käytetty aineisto oli kuitenkin suppea, joten Pipping halusi täydentää sitä suorittamalla kyselytutkimuksen sotakokemuksista kaikille rintamaveteraaneille. Pipping yritti teettää kyselyitä muun muassa Suomen Aseveljien liiton julkaisemien lehtien kautta. Vastausprosentti kyselyihin oli kuitenkin huono ja lisäksi Suomen Aseveljien liitto lakkautettiin valvontakomission toimesta tammikuussa vuonna 1945. Kyselyn tulokset eivät päätyneet Pippingin väitöskirjaan.^[3]

Huhtikuussa vuonna 1945 Pipping pääsi jatko-opiskelemaan Göteborgin yliopiston etnografiselle osastolle. Etnografiaa ja antropologiaa opiskeltuaan Pipping halusi tehdä kenttäkokeita, joissa hän tutkisi "villejä kansoja". Kerätäkseen lisää aineistoa väitöskirjaansavarten, teki Pipping vuosina 1945–1946 useita tutkimusretkiä Lappiin. Tutkimusretkillään Pipping muun muassa tutustui vanhojen sotakavereidensa elämään ja osallistui metsäsavottoihin. Kriitikkojen mukaan tutkimusretkien aikaiset havainnot olivat pääaiheesta irrallinen osa Pippingin väitöskirjassa.

Knut Pippingin ruotsinkielinen väitöskirja Kompaniet som samhälle. Iakttagelser i ett finskt frontförband 1941-1944 tarkastettiin Åbo Akademissa 30. syyskuuta vuonna 1947. Otava julkaisi väitöskirjan suomennoksen vuonna 1978 nimellä Komppania pienoisyhteiskuntana. Maanpuolustuskorkeakoulu julkaisi väitöskirjan englanninkielisen version nimellä Infantry company as a society ensimmäistä kertaa vuonna 2008 ja uudelleen juhlapainoksena vuonna 2020, kun Knut Pippingin syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta.^[3]

Päästäkseen tutkimusretkille ulkomaille haki Knut Pipping useita ulkomaalaisia stipendejä. Pippingille myönnettiin Rockefeller-säätiön stipendi, jonka avulla hän pääsi opiskelemaan Harvardin yliopistoon, josta hän siirtyi pian Lontooseen ja sieltä edelleen Saksaan Dortmundiin. Dormundissa Pipping osallistui amerikkalaisiin sosiologian tutkimuksiin. Tutkimuksissa selvitettiin muun muassa syitä sille, miksi saksalaiset sotilaan antautumisen sijaan taistelivat usein kuolemaan saakka toisessa maailmansodassa. Tutkimusten mukaan sotilaisen ryhmäkiinteydellä oli suurin vaikutus tälle ilmölle. Pipping oli havainnut saman ilmiön aikaisemmin omassa väitöskirjassaan. Palattuaan Suomeen Pipping sai professuurin silloisesta Yhteiskunnallisesta korkeakoulusta ja toimi prosessorina vuosina 1956–1959. Vuonna 1959 Pipping nimitettiin Åbo Akademin sosiologian ja tilastotieteen professoriksi. Pipping toimi tässä virassa vuoteen 1982 saakka. Pippingin pitkäaikainen haave päästä tekemään kenttätyötä Afrikkaan toteutui vuosina 1970-1972, jolloin hän toimi vierailevana professorina Dar es Salaamin yliopistossa Tansaniassa.^[3]

Pitkän akateemisen uransa aikana Knut Pipping keräsi merkittävän määrän tieteellistä lähteaineistoa. Hän keräsi muun muassa valtavan aineiston Ahvenanmaalaisen Kumlingen kunnan asukkaisen saaristolaiselämäntavasta ja sen historiasta. Valtavista lähdeainoistoista huolimatta, Pipping ei koskaan saanut valmiiksi suurinta osaa tutkimuksistaan. Pipping tutki myös innokkaasti heraldiikkaa, jonka pohjalta hän suunnitteli ja piirsi lippuja ja vaakunoita. Pipping suunnitteli vaakunan muun muassa ystävälleen presidentti Mauno Koivistolle tämän 60-vuotis syntymäpäivälahjaksi.^[3]

Knut Pipping esitti väitöskirjassaan Komppania pienoisyhteiskuntana havainnon, jonka mukaan sotilaat muodostavat sotilasorganisaatiossa epävirallisia sosiaalisia ryhmiä:^[4]

1. Arvoryhmät
   • Käytännössä kaksi ryhmää joista toisen muodostavat upseerit, toisen miehistö ja aliupseerit. Pippingin mukaan upseeri ei voi koskaan olla yhdenvertainen miehistön ja aliupseerien kanssa, vaikka hänellä olisi alaistensa täysi luottamus. Aliupseerit taas voivat olla yhdenvertaisia miehistön kanssa.
2. Sotilaalliset ryhmät
   • Sotilasorganisaation muodostamat ryhmät kuten jalkaväkiryhmä, tiedustelupartio tai torpedoveneen miehistö.
3. Paikalliset ryhmät
   • Sotilaan majapaikan mukaan syntyvät ryhmät. Pippingin mukaan sotilaat jotka majoittuvat esimerkiksi samaan korsuun, telttaan tai tupaan muodostavat oman sosiaalisen ryhmänsä, vaikka he eivät suorittaisi palvelustehtäviä yhdessä.
4. Ikäryhmät
   • Sotilaiden fyysisen iän tai tietyssä sotilasorganisaatiossa viettämän ajan mukaan muodostuvat ryhmät. Pippingin mukaan merkittävimmät ikäryhmät syntyvät sotilaskokemuksen perusteella. Pippingin mukaan tämä ilmeni parhaiten silloin kun tappioita kärsineitä komppanioita täydennettiin uusilla sotilailla. Silloin pitkään samassa joukossa palvelleet sotilaat muodostivat omia sosiaalisia ryhmiään.
5. Kotiseuturyhmät
   • Sotilaan asuinpaikan tai kotiseudun mukaan muodostuvat ryhmät. Pippingin mukaan näitä ryhmiä muodostui vain harvoin ja ne olivat melko merkityksettömiä.
6. Keittoporukat
   • Pippingin mukaan keittoporukka sosiaalinen ryhmä, jonka jäsenet jakavat keskenään kaikki tunteensa ja pitävät huolta toisistaan. Pippingin mukaan keittoporukka on epävirallisista sosiaalisista ryhmistä tärkein sotilaan selviytymisen kannalta. Pippingin mukaan sotilaat muodostavat keittoporukoita usein täysin tiedostamatta, koska keittoporukat muodostuvat mieleltään samantapaisista sotilaista. Pippingin mukaan sotilaan kuuluminen sotilaalliseen tai paikalliseen ryhmään vaikuttaa myös keittoporukoiden muodostumiseen.

Pippingin mukaan yksittäisen sotilaan koko elämän kenttäolosuhteissa keskittyi hänen oman komppaniansa ympärille. Oman komppanian sisällä syntyneillä epävirallisilla sosiaalisilla ryhmillä ja normeilla oli merkittävä vaikutus sotilaiden selviytymiseen sodan äärimmäisissä olosuhteissa. Pippingin käytti väitöskirjassaan esimerkkinä konekiväärikomppaniaa. Pataljoonan hyökätessä konekiväärikomppania yleensä hajautettiin erillisiksi konekivääriryhmiksi jotka tukivat jalkaväkijoukkueita. Pataljoonan puolustaessa konekiväärikomppania vastaavasti taisteli usein koottuna yhteen. Nämä kaksi vertailukohtaa antoivat Pippingille hyvät olosuhteet havainnoida sosiaalisten ryhmien käyttäytymistä eri tilanteissa.^[4]

Pippingin havaintojen mukaan sotilaiden sosiologiset suhteet muodostuvat kenttäolosuhteissa sen pohjalta, että jokaisen olisi helpompi kestää sodan äärimmäiset olosuhteet. Pippingin mukaan taistelusta elossa selviäminen tai pienien mukavuuksien aikaansaaminen oli usein kiinni sotilasta lähimpänä olevasta sosiologisesta ryhmästä. Pippingin mukaan tämä ilmiö näkyi esimerkiksi siten, että sotilaat pitivät erityisen hyvää huolta ryhmäkohtaisista aseista ja varusteista, kuten konepistooleista, valopistooleista, kirveistä ja sahoista, sillä niiden avulla oma ryhmä saattoi selvitä hengissä taistelusta tai sai aikaan jonkin pienen mukavuuden taistelun ulkopuolella. Toisinaan sotilaiden selviytyminen saattoi myös olla kiinni muista sosiologisista ryhmistä. Tästä esimerkkinä Pipping pitää panssarintorjuntamiehiä, joilla oli erikoisvälineet ja koulutus panssarivaunujen tuhoamiseen. Tavallinen jalkaväkitaistelija ei mahtanut panssarivaunuille juuri mitään, joten hänen henkensä saattoi olla kiinni panssarintohjuntamiesten rohkeasta toiminnasta. Pippingin mukaan tämä johti väistämättä siihen, että panssarintorjuntamiehet olivat sosiologisessa hierargiassa korkealle arvostettuja.^[4]

Knut Pippingin teki väitöskirjassaan Komppania pienoisyhteiskuntana ensimmäisenä maailmassa tieteellisiä havaintoja sotilasorganisaatioissa muodostuvista epävirallisista sosiaalisista ryhmistä ja normeista. Pippingin väitöskirja herätti pian julkaisunsa jälkeen mielenkiintoa myös ulkomailla. Kylmän sodan aikana muun muassa Yhdysvalloissa tehtiin useita laajoja sotilassosiologian tutkimuksia, joissa Pipping väitöskirjan havainnot huomioitiin ja ne todettiin paikkaansapitäviksi. Suomen Puolustusvoimissa Komppania pienoisyhteiskuntana kirja on ollut, jo vuosikymmenten ajan, ammattisotilaiden ja varusmiesjohtajien lukemistossa. Knut Pippingin Komppania pienoisyhteiskuntana väitöskirjalla ollut vuosien saatossa merkittävä vaikutus suomalaisen sotilassosiologian, sotilaspedagogiikan, johtamisen ja sotataidon kehittämisessä.^[5]

• Pipping

• Sundback, Susan – Rosenberg, Thomas – Rosenlew, Anne (toim.): Knut Pipping och etableringen av den moderna sociologin vid Åbo Akademi. (Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk, 203) Helsingfors: Finska Vetenskaps-Societeten, 2017. ISSN 0067-8481 ISBN 978-951-653-418-6

• Pipping, Knut hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
• Itävuori, Marita: "Maksimaalisen väärin ajoitettu mies". Loviisan Sanomat, 11.1.2019, s. 14–15. Artikkelin verkkoversio.