Kenjutsu (jap.剣術, kenjutsu) tarkoittaa perinteistä japanilaista miekankäyttötaitoa ja on osa-alue japanilaisessa bujutsussa (sotataito). Erilaisia koulukuntia on ollut satoja. Koulukuntaa tarkoittava sana ryū on suomeksi "virta" ja ryūha sananmukaisesti käännettynä "virran haarauma". Sillä tarkoitetaan, että useat koulukunnat ovat syntyneet perustajansa soveltaessa jo olemassa olevia kenjutsu-oppeja ja liittäneet niihin omia oivalluksiaan tai käytännön taistelun esiin tuomia ideoita ja toimintatapoja. Ylipäätään ryūhan tarkoitus on siirtää olemassa olevaa perinnettä eteenpäin, ei kehittää sitä. Tästä seuraa koulukuntien haarautuminen aina, kun luovat ja oivaltavat mestarit ovat liittäneet opetukseen uutta tekniikkaa. Tällöin on muodostunut kokonaan uusi ainutkertainen perinne, uusi ryūha.
Edo-kaudellaTokugawa-shogunaatti saavutti ja ylläpiti rauhaa ja riisui Japania aseista (katana gari). Edo-kaudella vallitseva rauha vaikutti myös miekkailuun koska isojen joukkojen aseellisia yhteenottoja ei liiemmin syntynyt ja sotakentän aseet kuten peitsi (naginata) ja keihäs (yari) jäivät pois samurain jokapaiväisestä asevalikoimasta. Siviilivaatteissa kulkevaan samuraihin voitiin myös soveltaa miekanveto- ja miekkatekniikoita jotka olisivat olleet tehottomia tarkkaan haarniskoitua bushia kohtaan. Tällöin alkoi kehittyä kenjutsu-tyylejä ja kouluja, joissa "henkisyys" ja kata-sarjojen muodollinen sisältö muuttuivat itseisarvoksi. Näiden koulujen edustajat usein vähättelivät perinteisiin ja kovaan harjoitteluun perustuvia miekkailukoulukuntia "halonhakkuuksi", kuten esimerkiksi kovuudestaan kuulua Jigen-ryū kenjutsua, jonka harjoittelusta Satsuman maakunnan samurait olivat kuuluja ja pelättyjä taistelussa.[1] Toisaalta esimerkiksi japanilainen miekkapyhimys (kensen) Miyamoto Musashi arvosteli kirjassaan Go rin no sho (jap. 五輪の書) "kukkaistyylejä".
»On miekkailutyylejä joissa kukka on tullut pähkinää arvokkaammaksi.[2]»
Kenjutsu-opetuksen jaottelu
Perinteisten eli klassisten (koryu) kenjutsu koulujen opetus on jaettavissa kolmeen osaan: [3]
Osa kenjutsu-koulukunnista siirtyi rajoitettuna suku- tai klaaniperintönä hyvinkin suppean harjoittajajoukon piirissä. Tällöin perinne oli helposti vaarassa katketa tai kuihtua. Kenjutsu-perintö usein jaettiin päämestarin (sōke) ja ammattiopettajiin (shihanke) kesken. Ominaista opetukselle oli perinteen sanallinen välitys. Keskiajalla monella ryū-halla oli kuitenkin kirjallisia dokumentteja, joihin oli kirjattu kenjutsu-koulun oppien pääkohdat. Nämä kirjalliset tekstit olivat kuitenkin salaisia ja luovutettiin yleensä ainoastaan perinteen pääoppilaille. Näitä tekstikääröjä kutsuttiin salaisiksi gokuden, gokui tai "tiikerikääröiksi"" tora no maki.
Suvussa kulkevien kenjutsu ja miekkaperinteiden päämestaria kutsuttiin siis sōkeksi. Sukulinjat taistelu- ja miekkakoulukunnissa ovat pikemminkn poikkeus tavanomaisesta. Tosin sukuperintönä välittyvän koulukunnan vaiheet on helpommin mahdolliset selvittää kuin muut perintölinjat koska ryūiden kirjallisesti dokumentoidut sisällöt ovat joko tuhoutuneita , harvinaisia ja vaikeita, usein tarkoituksellisestikin, tulkita.[4]
Saavutettuaan kohtuullisen tason oppilas sai opettajaltaan maininnan shōmokuroku tai mokuroku, jotka tarkoittavat suppeampaa- tai kokonaista tekniikkaluetteloa. Erilaisia opetuksen sisäistämistasoja kuvasivat annetut arvot: shoden, chūden ja okuden. Edistyessään lisää oppilas sai opettajalta opetusluvan menkyo ja edelleen vahvistetun todistuksen kaiden jolloin oppilaalle oli siirretty kaikki ryūn tieto. Mukaan lukien salaiset tekniikat. Menkyo kaiden oli osoitus että opettaja oli siirtänyt oppilaalle kaiken osaamansa ja että oppilas sai opettaa käyttäen koulun nimeä. Yleensä pidettiin sääntönä että pääopettaja (soke tai shihanke) myönsi vain yhden menkyō kaidenin japanilaista maakuntaa kohden. Näin välttiin maakunnan sisäistä kilpailua, kunnianhimoisten opettajien kesken.
Kenjutsu-harjoittelu
Kenjutsu-harjoittelu koostuu pääosin kata-harjoittelusta, mutta myös leikkausharjoittelusta (Tameshigiri), jossa katkotaan kaislamattorullia tai bambukeppejä. Harjoitusvälineenä käytetään usein bokkenia (puumiekka) tai oikeaa miekkaa (katana, tachi, jne.).
Esimerkkejä vanhoista koulukunnista, jotka ovat vielä toiminnassa, ovat Tenshin shōden Katori shintō-ryū, Kashima shintō-ryū ja Kashima-Shinryū. Toisin kuin nykyaikaisissa budolajeissa, vyön väriä ei käytetä harjoittelijan tason näyttämiseen. Vyöarvojen sijaan harjoittelijalle voidaan myöntää tasoa
osoittavia lisenssejä, kuten menkyō kaiden.
Kenjutsusta johdettu moderni budolaji on kendo. Myös iaidolla on kenjutsutaustansa, mutta iaijutsusta johdettu osuus on iaidossa merkittävämpi.
Kenjutsu-kouluja
Tenshin Shōden Katori Shintō-ryū
Japanin vanhimpia kenjutsu-koulukuntia on Tenshin shōden Katori shintō-ryū (jap.天真正伝香取神道流). Se on yksi arvostetuimmista vanhoista ryū-ha-perinteistä, jota yhä harjoitetaan, ja se onkin määritelty yhdeksi Japanin kulttuuriaarteista.[5] Sen perustaminen voidaan kirjallisten lähteiden perusteella ajoittaa 1400-luvulle. Koulukunta on erikoistunut tachi-miekan käyttöön. Muita aseita (bō, naginata, yari ja shuriken) harjoitellaan ainoastaan miekkailijan harjoittamiseksi näitä aseita vastaan.
Tenshin shōden Katori shintō -ryūn perusti samurai nimeltä Iizasa Chōisai Ienao (jap.飯篠長威斉家直, 1387–1488). Hän palveli Chiban sukua ja myös Ashikaga shōgunin vasallina 1400-luvulla, ja hänet tunnettiin pätevänä miekan ja keihään käyttäjänä. Hän eli 102-vuotiaaksi, mikä on levottomalla aikakaudella eläneeltä ja sotapalvelusta palvelleelta samurailta poikkeuksellista. Hän otti osaa lukuisiin taisteluihin. Taistelemaan kyllästyneenä hän erosi suvustaan siirtyen munkiksi Katorinšinto-pyhäkköön harjoittamaan askeesia. Pyhäkössä Chōisaille tapahtui Futsunushi-no-kamin, šintojumalan ilmestyminen. 1000 päivän ajan Chōisai puhdistautui harjoittaen taistelutaitoja ja puhdistautumisriittejä palvellen jumalia Katorin pyhäkössä, ja perusti näin Tenshin shōden Katori shintō -ryūn.
Hyōhō niten ichi-ryū (Musashi kutsui kouluaan niten ichiksi (jap.二天一, "kaksi taivasta yhdessä") tai nitō ichiksi (jap.二刀一, "kaksi miekkaa yhtenä") -kenjutsukoulu on legendaarisen japanilaisen "miekkapyhimyksen" Miyamoto Musashin kehittämä. Hyōhō niten ichi -ryūssa harjoitellaan pääasiassa pitkän miekan tekniikoita katana (tachi, ittō no seiho "yhden miekan sarja", 12 kataa) mutta myös lyhyen miekan wakizashi (kodachi seihō "lyhyen miekan sarja", seitsemän kataa) ja kaksi miekkaa yhdessä (nitō seihō "kahden miekan sarja", viisi kataa) kenjutsu-tekniikoita. Muut harjoiteltavat aseet ovat: jutte, bō (viisi shakua pitkä) sekä lisäksi aseettomia jujutsu-tekniikoita.
Shintō-ryū kenjutsu
Shintō-ryū kenjutsu tai (Kasumi Shintō-ryū kenjutsu) on Shindō Musō-ryū jōjutsuun kuuluva kenjutsu-katasarja, jota harjoitellaan SMR jōjutsussa ja ZNKR seitei jōdōssa. Se sisältää 12 kataa, joista kahdeksan on pitkän miekan (daitō) ja neljä on lyhyen miekan (shōtō).
Ittō-ryū
Ono-ha Ittō-ryū
Ono-ha Ittō-ryū kenjutsukoulun perustivat: Itō Ittōsai Kagehisa (Ittō-ryū); Ono Jirouemon Tadaaki (Ono-ha Ittō-ryū) aikaisella Edo kaudella, 1630. Ono-ha Ittō-ryū kenjutsua harjoitellaan ōdachi, kodachi ja habiki aseilla. Nykyinen perinteen edustaja/päämestari on Sasamori Takemi, 14. päämestari. Koulu sijaitsee Tokiossa.
Kashima-Shinryū
Kashima-Shinryū (jap.鹿島神流) on 1400-luvun lopulla perustettu perinteinen japanilainen taistelulajikoulukunta. Koulukunnan perimätiedon mukaan Kashima-Shinryūn perustivat hieman yli 500 vuotta sitten Matsumoto Masamoto yhdessä Kunii Kagetsugun kanssa. Koulukunnan nykyinen johtaja, professori Humitake Seki, on lajin 19. pääopettaja (shihanke).
Ennen Seki-senseitä Kashima-Shinryū oli pieni koulu, jonka jäseneksi pääseminen oli erittäin vaikeaa ja muille kuin japanilaisille tämä oli mahdotonta. Seki-sensein mukana Kashima-Shinryūn pääsali siirtyi Tsukuban yliopistoon 1976, ja muutama vuosi tämän jälkeen saivat ensimmäiset ulkomaalaiset mahdollisuuden aloittaa harjoittelun.
Kashima-Shinryūta harjoitellaan Japanin lisäksi nykyään myös Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Lajia opetetaan Euroopassa neljällä salilla, Frankfurtissa, Ljubljanassa, Helsingissä ja Tampereella. Suomessa Kashima-Shinryūn opetus alkoi Helsingin yliopiston salilla kesällä 1996. Tampereella opetus alkoi vuonna 2002.
Kashima Shinden Jikishinkage-ryū
Kashima Shinden Jikishinkage-ryū -koulukunnan (jap.鹿島神傳直心影流) perusti Matsumoto Bizen-no-Kami Naokatsu (1467–1524) noin 1570. Kashima Shinden Jikishinkage-ryū on tunnettu "neljää vuodenaikaa" kuvastavasta Hojo-katasta jossa tehdään vaikeita hengitysharjoituksia ja käsitellään painavaa puumiekkaa (~2 kg) bokutoa.
Kashima shintō-ryū
Kashima shintō-ryū (Kashima kanjilla jap.鹿島) on japanilainen kenjutsu-koulu, jonka perusti Tsukahara Bokuden (jap.塚原卜伝 1489–1571) Muromachi-kaudella (1530) levottomana aikana. Koulu perustuu tekniikoihin, joita on koeteltu taistelukentillä ja jotka ovat osoittaneet siellä arvonsa. Eritoten käytetään hyväksi vastustajan haarniskan suojaamattomia kohtia. Koulussa harjoitellaan miekan, keihään ja naginatan käyttöä. Tämänhetkinen päämestari on Yoshikawa Tsuenetaka.
Suiō-ryū iai kenpō
Suiō-ryū iai kenpō on klassinen kenjutsukoulu. Koulukunnan perusti Mima Yoichizaemon Kagenobu (1577–1665), joka oli harjoitellut Bokuden-ryūta ja yamabushien jōjutsua (konga jo joho). Koulukunnan harjoitteluun kuuluvat: iai, kenpō (kenjutsu), naginata, kogusoku (jūjutsu-tyyppistä tekniikkaa) ja jōjutsu.
Mugai-ryū
Mugai-ryū on yksi yhä harjoiteltavista japanilaisista miekkailukoulukunnista maailmassa. Mugai-ryūn perusti Tsuji Gettan Sukemochi (1648–1727) vuonna 1695. Mugai-ryūssa harjoitellaan sekä kenjutsua että iaijutsua. Mugai-ryū on sittemmin haarautunut useaan ryū-haan.
Lähteet
Budden, Paul: Looking at a far mountain - a study of kendo kata. Tuttle publishing, 2000. ISBN 0-8048-3245-5(englanniksi)
Ratti, Oscar & Westbrook, Adele: Secrets of the Samurai , A Survey of the Martial Arts of Feudal Japan. Castle Books, 1973. ISBN 0-7858-1073-0(englanniksi)
Sato, Hiroaki: The Sword & The Mind. Overlook, 1986. ISBN 0-87951-256-3(englanniksi)
Bu Samurain ammatti / Hashi 20/1998 (päätoimittaja: Timo Reenpää, Japanilaisen Kulttuurin Ystävät ry, 1998) ISBN 951-98012-1-9 (sid.)
