Karkurit (ruots. Flyktingarne) on Aleksis Kiven vuonna 1865 kirjoittama viisinäytöksinen tragedia. Näytelmän suomenkielinen kantaesitys annettiin Jyväskylässä lokakuussa 1877. Ruotsinkielinen mukaelma oli näytelty Helsingin Nya Teaternissa jo joulukuussa 1872, Kiven vielä eläessä.^[4][2] Kivi kirjoitti Karkurit voimallisimmalla luomiskaudellaan. Paikoitellen silosäkein kirjoitettu teos on tyylillisesti tekijänsä ylevintä dramatiikkaa.^[5]

Kivi kirjoitti Karkurit ainakin suurimmalta osaltaan vuonna 1865. Hän vietti tuolloin elämänsä kultaisia vuosia Siuntiossa Charlotta Lönnqvistin maatilalla. Kivi tarjosi teoksen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle huhtikuussa 1866, ja seuraavana syksynä se ilmestyi Näytelmistön IV osassa. Karkurien toinen näytös oli ilmestynyt jo helmikuussa 1866 Kirjallisessa Kuukauslehdessä. Julius Krohn tarkasti Kiven alkuperäiskäsikirjoituksen ja teki siihen korjauksia. Todennäköisesti Krohn tasoitteli etenkin näytelmän runomittaisia kohtia. Vaikka Krohnin tekemät muutokset lienevät olleet vähäisiä, Kivi itse ei suhtautunut niihin yksiselitteisen suopeasti.^[6][7]

Karkurit on näytelty harvakseltaan. Kappaleen kantaesitys annettiin ruotsiksi kaksi viikkoa ennen Kiven kuolemaa. Maisteri Rafael Hertzberg oli ruotsintanut Kiven alkuperäistekstin. Elmaa näytteli Lotten Dorsch ja Tykoa August Lindberg.^[4] Suomenkielisessä kantaesityksessä syksyllä 1877 Elmaa näytteli Kaarola Avellan ja Tykoa Arthur Lundahl. Hannan rooli näytteli Ida Aalberg.^[3][8]

Tampereen Työväen Teatterissa Karkurit on näytelty vuosina 1913, 1921 ja 1971. Viipurin Työväen Teatterissa se näyteltiin 1917. Radioteatteri teki näytelmästä oman tulkintansa 1956 ja Suomen Kansallisteatteri omansa 1960. Lahden kaupunginteatterissa Karkurit näyteltiin 2006.^[9]

Radioteatteriin Karkurit ohjasi Jack Witikka. Elmana oli Hilkka Helinä ja Tykona Martti Romppanen. Niilona oli Heikki Savolainen ja Maunona Unto Salminen. Johtoajatuksena oli "työntää sivuun keinotekoinen romantiikka". Witikka ohjasi myös Kansallisteatterin Karkurit 1960. Niilon ja Tykon roolit näyttelivät Savolainen ja Romppanen, kuten Radioteatterissa. Rauha Rentola teki Elman osan. Hän sai roolistaan hyvät arviot.^[10]

Lahden kaupunginteatteriin Karkurit ohjasi Kari Heiskanen. Elmana oli Cécile Orblin ja Tykona Jussi Puhakka. Niilona oli Iikka Forss. Heiskanen sijoitti tapahtumat vuoden 1811 Suomeen, mutta teki näyttämöllepanosta välimerellisen.^[11][12]

Karkurit sai hyvän aikalaisvastaanoton. Teosta pidettiin parempana kuin Nummisuutareita ja Kullervoa.^[13] Muun muassa Kaarlo Bergbom ja Eliel Aspelin antoivat sille kiitettävän arvion. Kritiikki muuttui kuitenkin varsin pian tylymmäksi: Albin Lönnbeck arvioi Karkurit vuonna 1883 "Kiven heikoimmaksi tuotteeksi". Vuonna 1915 Viljo Tarkiainen lyttäsi teoksen.^[14] Rafael Koskimies piti 1944 Karkureita "literäärinä aivokummituksena", heiveröisenä ja epäonnistuneena. Vuonna 1974 Koskimies arvioi teosta jo huomattavasti positiivisemmin ja 1980-luvulla Karkureiden ansiot nähtiin entistä selkeämmin.^[15]

Ruotsinkielinen kantaesitys Flyktingarne tai Flyktingarna sai varsin nuivan vastaanoton. Näytelmässä oli hyvä miehitys, mutta toteutus oli innoton. Loppuratkaisu oli muutettu siten, että Tyko ja Elma saivat toisensa. Onnellinen loppu vaikutti negatiivisesti näytelmän muihin kohtiin, joiden psykologinen uskottavuus heikkeni. Myöskään yleisö ei ottanut näytelmää omakseen.^[16] Karkureista ei ylipäätään tullut koskaan kassakappaletta, etenkään verrattuna Nummisuutareiden ja Seitsemän veljeksen näyttämösovitusten kaupalliseen menestykseen.

Karkureissa on synkkä kehysjuoni avainhahmoinaan Mauno, Markus ja Niilo. Keskeisenä pääjuonena on romanttinen rakkaus avainhahmoinaan Elma, Tyko ja Niilo. Niilon kieroilut nitovat yhteen kehysjuonen ja pääjuonen. Kolmas juoni on Hannan ja Paulin onnellinen rakkaustarina. Se on sivujuoni, ja kontrapunktinen synkälle pääjuonelle. Karkurien dramaturgia noudattaa pääpiirteissään Gustav Freitagin viisiosaista lineaarista kaaviota, johon kuuluu esittelyjakso, nouseva toiminta eli jonkinlainen konflikti, käännekohta eli draaman huippukohta, laskeva toiminta ja loppuratkaisu.^[17]

Karkureissa on yhtäläisyyksiä William Shakespearen tragediaan Romeo ja Julia, jonka aiheena on niin ikään sukujen välinen vihanpito. Näytelmässä on kaikuja myös Friedrich Schillerin draamasta Rosvot: sulhanen Tyko palaa vieraalta maalta valepuvussa ja hänet on asetettu siekailematonta Niiloa vastaan Elman kilpakosijaksi. Viljo Tarkiainen piti Niilon esikuvana Rosvojen Franz Mooria.^[18][19]

Karkureissa on seitsemäntoista runosäejaksoa. Se ei ole kuitenkaan runonäytelmä, vaan sen vuorosanat ovat vuoroin proosamuotoa ja vuoroin runomuotoa. Näytelmän runosäkeet ovat jambia, mutta kaikki niistä eivät ole silosäkeitä. Viidestä runojalasta rakentuvia silosäkeitä on kaikkiaan 947 ja muita säkeitä on puolestaan 56.^[20]

Paikka: Metsäinen tienoo.

Viitalan kartanon omistaja Markus on aikeissa häätää Kuuselan kartanon omistajan Maunon, joka ei ole suoriutunut veloistaan. Viitalan ottopoika Niilo havittelee Kuuselan tyttären Elman kättä - sitä vastaan Niilo on valmis maksamaan Kuuselan velat. Elma on kuitenkin jo lupautunut Tykolle, joka on Viitalan biologinen poika. Jos Elma menee Tykolle, hänen isänsä Mauno karkotetaan kodistaan. Jos hän menee Niilolle, hän joutuu rikkomaan Tykolle antamansa juhlallisen lupauksen. Klassinen ristiriita rahan ja rakkauden välillä on luotu. Myös Hannan ja Paulin välille viritellään rakkaussuhdetta, josta muodostuu onnellinen vastakohtana Elman ja Tykon tragedialle. Tyko ja Kuuselan poika Pauli palaavat karkumatkaltaan Uralilta. Tyko naamioituu ranskalaiseksi matkustavaiseksi: hän haluaa vakoilla Elmaa, mikä on virhe ja rikkomus rakkautta kohtaan.^[17]

Paikat: Paroni Maunon huone Kuuselassa ja paroni Markuksen huone Viitalassa.

Näytelmän konna Niilo astuu lavalle. Hänen aikeensa paljastetaan monologissa: hän haluaa paitsi Emman, myös Viitalan ja Kuuselan kartanot. Nousevana toimintana Niilo alkaa suostutella Elmaa ja samaan aikaan hän kiristää Maunoa. Myös sukuvihan pääpukarit Mauno ja Markus esitellään. Tyko esiintyy edelleen ranskalaisena. Niilo pyytää Tykoa puhemiehekseen ja tämä ottaa tehtävän vastaan.^[17]

Paikka: Sali Kuuselassa.

Tyko kosii Elmaa Niilon puolesta, mikä johtaa varsinaisen naimasopimuksen allekirjoitukseen. Elmaa katuu allekirjoitusta ja alkaa soimata itseään.^[17]

Paikka: Viitalan kartanon puisto. Väliverhon jälkeen paikan muutos: Avara kangas, kiviroukkio.

Mauno maksaa velkansa Markukselle Viitalan puistossa. Niilo yllyttää miehiä kaksintaisteluun, joka sovitaan käytäväksi seuraavana yönä. Hanna kertoo Elman allekirjoittaneen naimasopimuksen vain pelastaakseen Maunon, Elmalla ei ole aiettakaan mennä Niilolle. Elman petos saa Tykon suunniltaan. Elma päättää tehdä itsemurhan, mutta Hanna ottaa myrkkypullon, jonka Yrjö vaihtaa harmittomaan unijuomaan. Tyko seuraa salaa Elman valmistautumista kuolemaan, ja tulee tällöin vakuuttuneeksi Elman rakkaudesta. Hanna puolestaan saa tietää Tykon ja Paulin todelliset henkilöllisyydet. Pauli kosii Hannaa, ja näytös päättyy onnellisesti.^[17]

Paikka: Yö ja sama paikka kuin edellisessä näytöksessä.

Elma makaa yöllä kiviröykkiössä valekuolleena. Yrjö on toivonut, että kuolleena esiintyvän Elman näkeminen tyynnyttää Maunon ja Markuksen kaksintaistelun. Turhaan. Miekkailun keskeyttävät Tyko ja Pauli. Samassa yhteydessä Kuuselan pehtoori Martti paljastaa Markukselle Niilon juonet. Niilo ja Tyko käyvät kaksintaistelun, jonka Niilo häviää. Hän ampuu Tykon. Kiviröykkiössä makaava Elma herää laukaukseen, mitä seuraa rakastavaisten viimeinen onnen hetki ennen molempien kuolemaa. Markus tappaa Niilon miekallaan. Seuraa sovitus. Markus ja Mauno sopivat riitansa, samoin Pauli ja Mauno. Hanna ja Pauli perivät molemmat kartanot.^[17]

Karkureita ei ole sijoitettu tarkkaan määriteltyyn aikaan ja paikkaan. Kuusela ja Viitala ovat aateliskartanoita, joilla on suomenkieliset nimet. Aatelisuus ei juurikaan tunnu henkilöiden käytöksessä eikä jutuissa, jotka toisinaan vetävät kansanomaisuudessaan vertoja seitsemälle veljekselle. Viljo Tarkiainen ja useat kriitikot pitivät näytelmän valoja, kaksintaisteluita ja etenkin kirjallista naimasopimusta Suomen oloissa epäuskottavina. Tarkiaisen mielestä Karkurien paikalliskuvaus vie ajatukset Seitsemän veljeksen maisemiin. Viitalaa hän vertasi Viertolaan, jonka esikuva on Raalan kartano.^[21]

• Tarkiainen, Viljo: Aleksis Kivi : elämä ja teokset. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1950.
• Aleksis Kivi : Karkurit : näytelmä viidessä näytöksessä (kriittinen editio) 29.8.2017. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 21.1.2019.

• Karkurit – digitaalinen kriittinen editio. Toim. Riitta Pohjola-Skarp (päätoimittaja), Sakari Katajamäki, Ossi Kokko, Petri Lauerma, Juhani Niemi, Jyrki Nummi, Kirsi-Maria Nummila ja Pentti Paavolainen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1486. Helsinki: SKS 2022.
• Doria.fi: Karkurit : näytelmä wiidessä näytöksessä
• Karkurit Gutenberg-projektissa
• E-kirjasto: Karkurit / Aleksis Kivi
• Helmet: Karkurit