Kisoihin oli kutsuttu isäntämaa Jugoslavia, kaikki kahdeksan maailmanmestaruuskilpailujen A-sarjassa pelanneet joukkueet ja kaksi parasta B-sarjan joukkuetta. Lisäksi B-sarjan kolmas ja C-sarjan voittaja järjestivät kaksiosaisen karsinnan viimeisestä turnauspaikasta. Saksan demokraattinen tasavalta DDR kuitenkin luopui turnauspaikastaan, joten B-sarjan kolmanneksi sijoittunut Itävalta pääsi kisoihin ilman karsintaa. Karsinnassa pelasivat lopulta Norja ja Alankomaat, joista Norja pääsi turnaukseen.
Turnauksen pelijärjestelmä oli muuten sama kuin edellisissä kisoissa, mutta seitsemännestäkin sijasta järjestettiin vielä ottelu. Aluksi kaikki joukkueet jaettiin kahteen lohkoon. Niiden kaksi parasta joukkuetta pääsi jatkolohkoon. Jatkolohkossa alkulohkojen keskinäiset ottelut jäivät voimaan. Alkulohkojen kolmanneksi sijoittuneet pelasivat vielä yhden ottelun viidennestä sijasta ja neljänneksi sijoittuneet seitsemännestä sijasta. Turnaus pelattiin Zetra Olympic Hall -hallissa ja Skenderija II -hallissa.
Turnauksessa palattiin Lake Placidin kisoja ennen vallinneeseen aikaan sikäli, että Lake Placidissa vuonna 1980 yllättäen lyöty Neuvostoliitto voitti kuudennen jääkiekon olympiakultansa ja nousi Kanadan kanssa tasoihin kaikkien aikojen mitalitaulukossa.
Turnauksen alussa Suomi voitti Itävallan täpärästi vain lukemin 3–4 johdattuaan ottelua jo maalein 0–3. Norjan Leijonat voitti sen sijaan ylivoimaisesti lukemin 16–2. Tästä innostuneena joukkueessa heräsi henki olympiamitalin tavoittelemiseksi. Suomi pelasikin aluksi hyvin Kanadaa vastaan. Leijonat tasoitti ottelun lukemiin 1–1 Petri Skrikon maalilla ja siirtyi 2–1-johtoonkin Harri Tuohimaan maalilla. Lopulta Suomi kuitenkin hävisi Kanadalle maalein 2–4. Suomen otteen kirpaannuttua ainut tasaisesti ottelussa pelannut suomalaispelaaja oli maalivahti Kari Takko. Ottelussa 5. sijasta Leijonat hävisi lukemin 7–4 Länsi-Saksalle, joka oli selvästi Suomea parempi. Eritoten Saksan Erich Kuhnhackl pelasi hyvin.[1]