Juri Oleša

Juri Oleša 1950-luvulla

Juri Karlovitš Oleša (ven. Ю́рий Ка́рлович Оле́ша), (3. maaliskuuta 1899 Jelisavetgrad Valko-Venäjä, Venäjän keisarikunta – 10. toukokuuta 1960 Moskova, Neuvostoliitto) oli neuvosto-venäläinen kirjailija.

Suku ja koulutus

Juri Oleša syntyi köyhtyneeseen aatelisperheeseen ja vietti lapsuutensa Odessassa. Hänen kotikielensä lapsena oli puola.[1] Hän opiskeli yliopistossa, liittyi vuonna 1919 puna-armeijaan ja työskenteli toimittajana.

Yksityiselämä

Hän oli vuodesta 1920 lähtien avoliitossa itävaltalaistaustaisen Odessassa syntyneen musiikinopettajan tyttären Serafima Gustavnovna Suokin (1902-1983) kanssa. Serafima Suokia pidetään yhtenä Olešan sadun Kolme paksua Suok-nimisen sankarittaren prototyypeistä. Vuonna 1922 Volodymyr Narbut oli uhannut Olešaa itsemurhalla, jos ei saisi Serafimaa vaimokseen. Tämän seurauksena Oleša on kenties käyttänyt Narbutia henkilöhahmona romaanissaan Kateus (ven. Зависть, Zavist 1927, suom. 1967). Oleša meni myöhemmin naimisiin Serafiman sisaren Olga Suokin (1899-1978) kanssa. [2][3][4]

Kirjallinen ura

Vuonna 1922 Oleša muutti Moskovaan, jossa hän kirjoitti rautatieläisten Gudok (ven. Гудок) -lehteen runomuotoisia pakinoita nimimerkillä Zubilo.[5][6]

Olešan vuonna 1927 ilmestynyt romaani Kateus (ven. Зависть, Zavist, 1927) ja siihen perustuva näytelmä Zagovor tšustv (ven. Заговор чувств, 'Tunteiden salaliitto', 1929) herättivät suurta huomiota. Niiden aiheena on vanhan sivistyneistön kyvyttömyys sopeutua uusiin olosuhteisiin. Kirjailija laati myös suositun lastenkirjan, romanttisen sadun vallankumouksesta[1] Kolme paksukaista (ven. Три Толстяка, Tri tolstjaka, 1924, 1928).[7][8]

Juri Oleša kuuluu 1920-luvun suuriin prosaisteihin. Häntä kutsutaan metaforan kuninkaaksi, jonka merkittävin teos on Kateus (Zavist, 1927, suom. 1967). Romaanissa kuvataan kuinka vanha maailma kuolee aikansa "tarpeettomassa ihmisessä", pyrkimyksissään epäonnistuvassa romantikko Kavalerovissa. Kavalerovia on usein luettu Olešan omaelämäkerrallisena alter egona.[1]

1930-luvun puolivälissä Oleša ajautui syrjään kirjallisuuselämästä. Hän palasi julkisuuteen vuonna 1956 ilmestyneillä valituilla teoksillaan. Vuonna 1965 ilmestyi kirjailijan omaelämäkerrallisten muistiinpanojen kokoelma Ni dnja bez strotški (ven. Ни дня без строчки, 'Ei päivääkään ilman riviä', 1965).[7][9]

Suomennettuja teoksia

Lähteet

  • Kasack, Wolfgang: Entsiklopeditšeski slovar russkoi literatury s 1917 goda. London: Overseas Publications Interchange, 1988. ISBN 0-903868-73-3
  • Russkije pisateli, XX vek. Biobibliografitšeski slovar. Tšast 2. Moskva: Prosveštšenije, 1998. ISBN 5-09-006995-6

Viitteet

  1. ↑ a b c Huttunen, Tomi. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 6. Vallankumous ja kirjallisuus: 1910- ja 1920-luvut. Kokeellisen proosan aikakausi. Ornamentaalinen proosa”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 473-474. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450
  2. ↑ Котова, M: О. Лекманов. Плешивый щёголь / Kirja-arvostelu: Kotova, Maria: Oleg Lekmanov. Kalju dandy. Журнальный зал. Вопросы литературы, № 2 / Lehtihuone - Kirjallisuuden kysymyksiä, nro 2, 2004. http://zoschenko.lit-info.ru/zoschenko/vospominaniya/kotova-lekmanov-pleshivyj-schegol.htm.
  3. ↑ Вступительная заметка и публикация: Казанджана, Э. / Alkuhuomautus ja julkaisu: Kazandzhan, E.: В ШУТКУ И ВСЕРЬЕЗ. Устный Шкловский. / VITSI JA VAKAVASTI. Suullinen Shklovsky. Вопросы литературы 2004, №4. / Kirjallisuuden kysymyksiä 2004, nro 4.. Arkistoitu 27.12.2013. Viitattu 14.3.2023.
  4. ↑ «Ruthenia» предлагает читателям эксклюзивную публикацию коллективного труда, представляющего собой опыт первого научного комментария к «роману с ключом» В. П. Катаева «Алмазный мой венец». / "Ruthenia" tarjoaa lukijoille eksklusiivisen julkaisun kollektiivisesta teoksesta, joka on kokemus ensimmäisestä tieteellisestä kommentista V. P. Kataevin "Avainromaanista" "Minun timanttikruununi". Ruthenia. © 1999 - 2013 RUTHENIA.
  5. ↑ Kasack, s. 556.
  6. ↑ Russkije pisateli, s. 140.
  7. ↑ a b Kasack, s. 556–557.
  8. ↑ Russkije pisateli, s. 140–141.
  9. ↑ Russkije pisateli, s. 142.