Jaco Pastorius (oik. John Francis Pastorius III (1. joulukuuta1951 – 21. syyskuuta1987) oli yhdysvaltalainen jazz-musiikkiin erikoistunut sähköbasisti. Hän on yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista bassokitaristeista, ja häntä pidetään nauhattoman bassokitaran popularisoijana. Pastorius oli äitinsä puolelta amerikansuomalaista sukujuurta.[1]
Pastorius yhdisteli bassolinjoissaan rytmisyyttä ja melodisuutta aivan uudella tavalla ja loi täysin oman soundinsa. Hänen ansiokseen luetaan flageolettien eli huiluäänten käyttö sooloissa ja myös rytmisektiosoitossa. Hänen demppaustekniikkaansa, jota hän usein yhdisteli 16-osanuottien soittoon, pidettiin teknisesti suvereenina.
Jaco Pastorius (viralliselta nimeltään John Francis Pastorius III) syntyi 1.12.1951PennsylvanianNorristownissa. Hänen vanhempansa olivat Jack Pastorius Jr. ja Stephanie Haapala Pastorius, jonka äiti, Kaisa Eriika Isojärvi, oli muuttanut Yhdysvaltoihin Sallasta ja jonka isän isä oli syntyisin Kemijärveltä[1]. Pastorius alkoi lapsena soittaa rumpuja, olivathan hänen isänsä ja hänen isoisänsä John Francis Pastorius Sr. molemmat rumpaleita. Pastoriuksella on kaksi veljeä, Gregory ja Rory. Vuonna 1959 Pastoriuksen perhe muutti PennsylvaniastaFloridaan, Oakland Parkiin. Siellä Jaco kävi koulunsa ja otti ripittäytymisnimekseenselvennä Anthonyn. Jaco-nimen taustalla on tunnettu baseballpelaaja Jocko Conlon.[2]
Jaco Pastorius oli lahjakas pallopeleissä, kuten baseballissa. Hän aloitti myös muusikonuransa nuorena. Hän soitti ensin muun muassa trumpettia, kunnes päätyi rumpuihin. Hän kuitenkin loukkasi vasemman ranteensa amerikkalaisessa jalkapallossa ollessaan 13-vuotias.[3] Ranne leikattiin, mutta vasen käsi jäi voimattomammaksi, eikä Pastorius pystynyt enää lyömään rumpuja tarpeeksi lujaa.[3]
Varhaiset yhtyeet ja basistin uran alkuhetket
15-vuotiaana Pastorius soitti rumpuja Las Olas Brass -nimisessä yhdeksänhenkisessä cover-kappaleita esittävässä orkesterissa.[3] Yhtyeen basisti oli lähdössä, ja Pastorius otti asiakseen opetella bassonsoiton ja siirtyikin pian basistiksi. Lehdenjakajana ansaitsemillaan rahoilla hän osti Fenderin Jazz-basson. Vähän myöhemmin hän poisti nauhat bassostaan veitsellä.[4] Pastorius käytti tätä samaa bassoa koko uransa ajan.
Vuonna 1969 Pastorius soitti Woodchuck-triossa, jossa Billy Burke soitti sähköurkuja ja rumpalina oli Bob Herzog, joka myös lauloi.[5] Näinä aikoina Pastoriuksen bassonsoitto kehittyi valtavasti. Hän kehitti esimerkiksi vasemman käden demppaustekniikkaa, jota hän näki basisti Carlos Garcian käyttävän,[4] ja liitti tämän 16-osanuottien funk-tyyliseen soittoon, jota kuulee esimerkiksi kappaleella "Come On, Come Over" hänen ensimmäisellä sooloalbumillaan. Hän oppi myös hyödyntämään huiluääniä ja soitti bassoa sen kaikista asemista. Tästä hyvänä esimerkkinä ”Birdlandin” intro, joka kuulostaa kitaralta, mutta itse asiassa Pastorius soittaa sen bassolla hyvin korkeasta asemasta.
Seuraavassa kokoonpanossa, valkoisessa soul-yhtyeessä nimeltä Tommy Strand & the Upper Hand[6] Pastoriukselle tarjoutui paljon mahdollisuuksia sooloiluun ja groovaavien bassolinjojen kehittelyyn. Yhtye soitti useimmiten muiden artistien kappaleita, kuten Herbie Hancockin "Watermelon Man", CCR:n "Proud Mary" ja Pee Wee Ellisin "The Chicken", jota Pastorius oli soittanut jo Woodchuck-triossa.
Pastorius oli vasta 19-vuotias, kun sai vaimonsa Tracyn kanssa ensimmäisen lapsen, Maryn.[7] Isyys toi uutta vastuullisuutta: perhettään elättääkseen hän halusi olla ”planeetan paras basisti”.[8] Pastorius hankki lisätuloja Karibianmeren risteilijöiden lounge-yhtyeissä.[9]
Jaco Pastorius vuonna 1980
Musiikillisesti tärkeä aika koitti Pastoriukselle, kun valkoinen soul-laulaja Wayne Cochran etsi bändilleen The C.C. Riders uutta basistia. Cochran kuuli Pastoriuksesta ja järjesti koesoiton, jossa Cochranin musiikillinen johtaja Charlie Brent vakuuttui ja tarjosi paikkaa. Pastorius neuvotteli itselleen tarjottua korkeamman palkan ja luvan tuoda perheensä (Tracy ja Mary) mukaan kiertueille.[10] Pastoriuksen sävellys- ja sovitustaidot kehittyivät niin, että Charlie Brent lopulta jätti yhtyeen ja luovutti sen musiikillisen johtamisen Pastoriukselle. Tämän seurauksena Pastorius ja Cochran ajautuivat kuitenkin törmäyskurssille, ja Pastorius sai luvan lähteä.[11]
Vuoden 1973 loppupuolella Pastoriuksen perheeseen syntyi toinen lapsi, John.[12] Pastorius soitti Miamin klubeissa Ira Sullivanin kvartetissa ja alkoi saada mainetta sävellyksillään kuten "Las Olas", "(Used to Be a) Cha Cha" ja "71+".[13] Seuraavana vuonna Pastorius teki yhteistyötä pianisti Paul Bleyn, kitaristi Pat Methenyn ja rumpali Bruce Ditmasin kanssa. He jammailivat New Yorkin jazzklubeissa Greenwich Villagen alueella ja päättivät myös nauhoittaa kappaleita studiolla. Syntyi levy Pastorius/Metheny/Ditmas/Bley.
Ensimmäinen soololevy
Loppukesästä 1975 Blood, Sweat & Tearsin rumpali Bobby Colomby kuuli Pastoriuksen soittoa jazzklubilla ja halusi tuottaa Pastoriuksen albumin Epic Recordsille. Esimies Steve Popovich oli epäileväinen, mutta myöntyi syyskuussa 1975 järjestetyn koesoiton jälkeen. Pastoriuksen debyyttialbumi Jaco Pastorius (1976) on tyylillisesti laaja. Avausraita on basso–congarumpu-duoversio kappaleesta ”Donna Lee” ja R&B-tyyliä edustaa Sam & Daven laulama ”Come On, Come Over”. Herbie Hancockin sävellystuotantoa ja soittoa kuullaan raidalla ”Kuru/Speak Like a Child”. Soolobassokappaleen ”Portrait of Tracy” huiluäänet olivat siihen aikaan vallankumouksellisia. Levyä pidetään yhä Pastoriuksen suurimpana soolouran saavutuksena, ja se on samalla yksi keskeisistä bassolevyistä. Yleensä se lasketaan tyylinsä puolesta fuusiojazzin piiriin, joskin levyllä kuullaan myös perinteistä jazzia.
Oma sooloalbumi avasi Pastoriukselle ovia musiikkimaailmassa, vaikkakin kaupallisesti basistin sooloalbumi oli hankala tuote. Pastorius jatkoi studiosessioitaan ja oli mukana muun muassa Pat Methenyn esikoissooloalbumilla Bright Size Life (1975). Metheny harkitsi alun perin Dave Hollandia, mutta rumpali Bob Moses sai Methenyn kallistumaan Pastoriuksen puoleen. Samana vuonna 1975 Pastorius soitti sijaisbasistina Blood, Sweat & Tearsissä, johon tuolloin kuuluivat myös lyömäsoittaja Don Alias ja kitaristi Mike Stern, joiden kanssa Pastorius teki yhteistyötä myöhemminkin.
Kanadalainen laulaja-lauluntekijä Joni Mitchell halusi kehittää 1970-luvun puolivälissä omaa tyyliään folk-rockista jazzin suuntaan ja kaipasi yhtyeeseensä monipuolisempaa basistia. Hän kuuli Pastoriuksen sooloalbumia ja kutsui tämän Hejira-albuminsa levytyksiin 1976. Pastorius ei tuntenut Mitchellin tuotantoa etukäteen lainkaan, joten he saattoivat aloittaa puhtaalta pöydältä. Pastorius soitti myös Mitchellin seuraavilla albumeilla Don Juan’s Reckless Daughter (1977), Mingus (1979) ja Shadows & Light (live-tupla, 1980).[14]
Weather Report
Vuodesta 1976 alkoi Pastoriuksen uralla uusi käänne, kun Weather Report tarvitsi uuden basistin Alphonso Johnsonin tilalle. Pastorius oli jo aiemmin lähetellyt keikkanauhojaan yhtyeen johtajalle Joe Zawinulille, jolta tuli kutsu koesoittoon. Pastorius hyväksyttiin mukaan, ja hän pääsi soittamaan monilla Weather Reportin seuraavan albumin Black Market (1976) raidoista (muilla bassoa soittaa Alphonso Johnson). Seuraavana vuonna julkaistu Heavy Weather (1977) oli jättimenestys, ja sitä pidetään yhä yhtenä fuusiojazzin tärkeimmistä levyistä. Pastorius oli Zawinulin ohella levyn toinen tuottaja ja sai albumille kaksi sävellystään, ”Havona” ja ”Teen Town”, jolla hän soittaa myös rumpuja. Levy myi 500 000 ja ylsi kultalevyyn, ja sen avauskappaleesta ”Birdland” tuli valtava radiohitti, joka nosti yhtyeen tunnettuuden uudelle tasolle. Pastorius voitti Down Beat -jazzlehden yleisö- ja kriitikkoäänestykset vuonna 1978.
Näihin aikoihin Pastoriuksen avioliitto alkoi rakoilla ja hän sortui yhä useammin alkoholiin ja huumeisiin. Weather Reportin seuraava albumi Mr. Gone myi kultaa edellisen levyn suosion siivittämänä, mutta sai huonot arviot. Pastorius erosi Tracystä vuoden 1978 lopulla, ja hänen käytöksensä muuttui yhä hallitsemattomammaksi.
Peter Erskine tuli Alex Acunan tilalle rumpaliksi Weather Reportiin Pastoriuksen suosituksesta, ja yhtye teki kiertueen Japaniin. Pastoriuksesta ja Erskinestä tuli hyvät ystävät, mikä kuului rytmisektion soitossa. Vuonna 1979 Pastorius esiintyi myös kitaristi John McLaughlinin ja rumpali Tony Williamsin kanssa, jonka Trio of Doom -yhtyeen keikalle hän jäi kerran saapumatta. Alkoholista oli tullut yhä suurempi osa Pastoriuksen elämää.
Vuonna 1979 Pastorius avioitui saksalais-sumatralaisen Ingrid Hornmüllerin kanssa. Samana vuonna hän soitti Joni Mitchellin Shadows and Light -kiertueella, josta julkaistiin samanniminen livetupla-albumi. Myös Weather Reportin live-albumi 8:30, joka oli otos heidän maailmankiertueeltaan, ilmestyi samana vuonna. Seuraavana vuonna ilmestyi Night Passage (1980), jolla kuultiin ensi kerran balladi ”Three Views of a Secret”, joka on Pastoriuksen merkittävimpiä sävellyksiä. Tämän levyn promootiokiertue Japaniin oli melkoinen rasite koko yhtyeelle. Vaikka Ingrid oli mukana, Pastorius ei kyennyt hallitsemaan alkoholinkäyttöään vaan kävi jopa väkivaltaiseksi vaimoaan kohtaan.
Pastoriuksen kiinnostus muihin projekteihin oli herännyt. Hän teki sopimuksen Warner Brothers Recordsin kanssa soololevystä, jonka kokoonpanoksi oli muodostumassa big band. Pastorius oli tuohon aikaan kysytty nimi musiikkibisneksessä. Levyä ei tehty tavanomaisen jazzalbumin tapaan, vaan stemmat nauhoitettiin yksi kerrallaan, mikä merkitsi levy-yhtiölle valtavaa rahanmenoa. Pastorius esimerkiksi palkkasi 9 000 dollarilla kolmekymmenpäisen jousiorkesterin Los Angelesin filharmonikkojen riveistä soittamaan kahdella kappaleella, mutta jousiosuuksia ei lopulta käytetty.
Pastoriuksen yhteistyö Weather Reportin kanssa alkoi rakoilla, kun hän riitaantui kosketinsoittaja Joe Zawinulin kanssa. Vuoteen 1981 sisältyi Pastoriuksen aiheuttamia konserttikatastrofeja, mutta myös onnistuneita esiintymisiä. Jaco Pastoriuksen toinen soololevy Word of Mouth julkaistiin kesällä 1981. Ingrid odotti kaksosia ja jäi kiertueelta pois. Pastorius otti tämän loukkauksena, ja seurauksena oli henkisiä ongelmia. Pastorius jätti Weather Reportin, ja hänet korvasi Victor Bailey.
Word of Mouth
Pastorius alkoi Weather Reportin jälkeen esiintyä Word of Mouth -nimen saaneen big bandinsä kanssa. Sen debyytti oli jazzklubilla Fort Lauderdale Pastoriuksen 30-vuotissyntymäpäivänä 1.12.1981. Yhtye oli suuri menestys, ja Pastoriuksen musiikillinen kurssi oli vaihtanut taas suuntaa, joka sai yleistä suosiota. Hän itse sanoi: ”Kun jättää niin suuren yhtyeen kuin Weather Report, se pitää tehdä näyttävästi.” Pastorius oli ollut selvänä jonkin aikaa, mutta sitä ei kauan kestänyt. Kesällä 1982 yhtye kiersi Japanissa, jossa Pastorius muun muassa ajoi moottoripyörällä hotellin aulaan. Vuonna 1982 hänet silti yhä äänestettiin Guitar Player -lehdessä vuoden jazzbasistiksi.
Kaksospojat Julius ja Felix syntyivät kesällä 1982, mutta Ingrid ei halunnut enää nähdä alkoholisoitunutta miestään. Pastorius suuntasi New Yorkiin, jossa hän soitteli Word of Mouth -yhtyeestä kootun pienemmän yhtyeen kanssa. Siihen kuuluivat rumpali Kenwood Dennard, lyömäsoittaja Carol Steele, saksofonisti Alex Foster, trumpetisti Elmer Brown ja kosketinsoittaja Delmar Brown. Vuoden lopulla yhtye oli Italian-kiertueellaan, jonka konsertit olivat erittäin vaihtelevia. Milanon konsertissa 20 000 hengen yleisö hermostui Pastoriuksen käytöksestä. Vuoden lopulla yhtye kävi Japanissa, ja mukana olivat myös steel pan -soittaja Othello Molineaux, lyömäsoittaja Don Alias ja trumpetisti Ron Tooley. Kesällä 1983 Pastorius otti yhtyeeseensä ystävänsä Mike Sternin, jolle Miles Davis oli antanut potkut päihteiden takia. Yhtye teki Euroopan-kiertueen, joka oli tasoltaan vaihteleva. Kiertueeseen kuului myös esiintyminen Pori Jazzissa.[15]
Pastorius nauhoitti albumin Holiday for Pans, joka oli suurelta osin steel-rumpuja ja Othello Molineaux’n soittoa, mutta Warner Brothers Records ei julkaissut sitä ja levytyssopimus raukesi. Pastorius otti tämän kunnianloukkauksena ja koki syviä masennuskausia. Muidenkin levytuottajien silmissä Pastoriuksen maine oli mennyt, ja Word of Mouth -yhtye hajosi väliaikaisesti.
Viimeiset vuodet
Vuoden 1985 alussa Pastorius keikkaili jälleen Word of Mouthin kanssa, mutta vaihtelevilla kokoonpanoilla. Yhtyeen jäsenillä oli omia projekteja, ja joidenkin välit Pastoriuksen kanssa olivat viileähköt. Mike Stern ja Pastorius jammasivat sekä käyttivät päihteitä tuohon aikaan paljon yhdessä. Pastoriuksen suoritukset vaihtelivat laidasta laitaan, ja hän sekoili Japanin kiertueella Gil Evansin orkesterin kanssa. Media, kuten Guitar Player -lehti, välitti yhä myönteistä kuvaa hänestä, mutta newyorkilaiselle yleisölle Pastorius oli fyysisesti ja henkisesti lopuillaan oleva sekopää.
Pastorius tutustui näihin aikoihin naiseen nimeltä Theresa Nagell, joka oli elämäntavoiltaan samankaltainen. Tämä johti avioeroon Ingridin kanssa, ja Pastoriuksen ongelmat vain pahenivat. Hän ei tunnustanut olevansa sairas. Vuoden 1985 Euroopan-kiertue sanfranciscolaisen rumpalin Brian Melvinin orkesterissa oli kaaos.
Pastoriuksesta oli tullut legenda ja myytti, jota hän käytöksellään ravitsi. Hän vietti aikaansa Manhattanin kaduilla pummien ja ilotyttöjen kanssa. Pastorius vietiin heinäkuussa 1986 psykiatriseen hoitoon Bellevuen sairaalaan, jossa hänet diagnosoitiin maanis-depressiiviseksi. Tämän hänen lähipiirinsä oli tiennyt jo kauan, mutta Pastorius itse ei katsonut silti hoidossa oloaan tärkeäksi. Holiday for Pans -nauhojen sekasotku sai alkunsa.selvennä Masternauhat löydettiin lopulta, ja Pastorius miksasi neljä kappaletta. Hän luovutti floridalaiselle Gary Byrdille oikeudet albumin nauhoihin 5 000 dollarista. Tämä levy on bootleg, ja Pastoriuksen perikunta on kieltänyt sen myymisen. Pastorius ei myöskään soita itse levyllä.
Pastorius oli vieraantunut monista ystävistään ja sukulaisistaan ja vietti öitä kadulla, joskus ystäviensä luona, joskus putkassa. Woodchuck-trion rumpalin Bob Herzogin ja lapsuudentoveri Alex Sadkinin kuolemat pahensivat hänen tilaansa.
Kuolema
Kavuttuaan salaa esiintymislavalle Carlos Santanan esiintymisen aikana 11. syyskuuta 1987, hänet poistettiin rakennuksesta ja hän siirtyi Midnight Bottle Club -baariin Wilton Manorsissa Floridassa. Hän potki baarin lasioven rikki, koska ei päässyt sisään ja joutui väkivaltaiseen tappeluun baarin ovimiehen, Luc Havanin kanssa.[16]
Pastorius joutui sairaalaan, koska hänellä oli useita murtumia kasvoissa sekä vasemmassa kädessä ja vaurioita oikeassa silmässä, ja vajosi koomaan.[17]
Aluksi hän osoitti toipumisen merkkejä, mutta hänen kohtalokseen koitui massiivinen aivoverenvuoto muutamaa päivää myöhemmin, joka johti aivokuolemaan. Pastorius kuoli 21. syyskuuta 1987 35-vuotiaana Broward General -sairaalassa Fort Lauderdalessa, ja hänet haudattiin Our Lady Queen of Heavenin hautausmaalle Fort Lauderdalen pohjoisosassa.
Pastoriuksen kuoleman jälkeen Havania syytettiin toisen asteen murhasta, mutta myöhemmin hän tunnusti syyllistyneensä tappoon. Koska hänellä ei ollut aiempia vapausrangaistuksia, ja ottaen huomioon tutkintavankeudessa istutun ajan, oikeus tuomitsi hänet 22 kuukaudeksi vankeuteen viiden vuoden koeajalla. Hän vapautui vankilasta neljän kuukauden jälkeen hyvän käytöksen vuoksi.
Pastoriukselle pidettiin kaksi-iltainen muistokonsertti, jossa Pat Metheny ja Bob Moses soittivat Methenyn Bright Size Life -debyyttilevyn kappaleita. Basistina toimivat Victor Bailey sekä Marcus Miller. Kahdestakymmenestä soittajasta koottu Word of Mouth soitti muun muassa kappaleet ”Liberty City” ja ”Dania”. Miles Davis ehti levyttää ”Mr. Pastorius” -nimisen kappaleen kunnianosoituksena ennen omaa kuolemaansa.
Milkowski, Bill: Jaco: The Extraordinary and Tragic Life of Jaco Pastorius, "The World's Greatest Bass Player". Miller Freeman Books, 1995. ISBN 0-87930-426-X
Viitteet
↑ abwww.JacoP.netJulius, Felix ja Ingrid Pastoriuksen luoma verkkosivusto (Arkistoitu – Internet Archive)
