Limoniitti on yleisnimitys vesipitoisille rautaoksidisaostumille, joita tavataan järvien ja soiden pohjassa, joissa ja lähteiden reunoilla. Siitä on esiintymispaikasta riippuen käytetty nimityksiä järvimalmi, lähdemalmi tai suomalmi.[1]
Järvimalmi on järvien pohjasta löytyvää rauta(III)oksidipitoista hiekkaa (rautamalmia), jonka Fe-pitoisuus on noin 20–47 %. Järvimalmia eli limoniittia esiintyy Suomessa pääasiassa sisämaan järvialueilla. Malmia on hiekkapohjaisissa järvissä rantojen läheisyydessä 1–5 m:n syvyydessä 20–200 cm:n paksuisina kerroksina. Järvimalmi on uusiutuva luonnonvara. Limoniitti syntyy rautapitoisten kivi- ja maalajien rapautuessa eroosion seurauksena. Tällöin rauta(II)- ja rauta(III)-ioneja joutuu pohjaveteen, joka puolestaan kulkeutuu järviveteen. Rauta(III)oksidin alhaisen liukoisuustulon vuoksi järvessä malmi alkaa saostua. Limoniitti muodostuu jonkin kiinteän esineen, kuten kiven tms. ympärille, jonka jälkeen malmia kertyy lisää kerros kerrokselta. Noston jälkeen järvimalmia alkaa pian saostua uudelleen samoille paikoille. Järvimalmi sisältää myös mangaania ja fosforia. Kansanomaiset nimet limoniitille ovat hölmä, malavi, rautamaa, malvi ja rautamulta. Järvimalmi uusiutuu noston jälkeen kymmenessä vuodessa, minkä jälkeen ”malmisato” voidaan jälleen korjata talteen.
Järvimalmin eri tyypit
Järvimalmia on useita eri tyyppejä. Malmi saattaa olla väriltään keltaista, punaista, ruskeaa tai lähes mustaa. Mitä mustempaa malmi on, sitä suurempi on Fe(II)-oksidien pitoisuus, kun taas Fe(III)-oksidit tuottavat punertavan ruskean värin. Järvimalmi voi olla koostumukseltaan huokoista ja haurasta tai se voi esiintyä pyöreinä, litteinä tai herneenmuotoisina palasina tai suurina levyinä.
Eräissä germaanisissa ja balttilaisissa kielissä suo- ja järvimalmia on nimitetty punaista tarkoittavalla sanalla, jota vastaa esimerkiksi nykyruotsin röd. Suomen sana rauta perustuu joihinkin näistä järvimalmin nimityksistä.
Suomalmi
Suomalmi kerrostuu soihin pintaturpeen alle. Kun pinta kääritään auki, sen alapuolelta saadaan esiin ruosteisen tummanruskeat kerrokset, usein kiiltäviä malmikokkareita, jotka nostetaan lopuksi kuivumaan. Suomalmi käsitellään samalla tavalla kuin järvimalmi.
Raudanjalostus
Järvimalmia esiintyy toisinaan litteinä tai kuperina kiekkoina, ”jättiläisen palttoonnappeina”.
Suomessa järvimalmi oli ennen kaivostoiminnan laajamittaista aloittamista tärkein raudanvalmistuksen raaka-aine. Järvimalmia on pelkistetty rautakauden alusta talonpoikaisissa maakuoppauuneissa ja harkkohyteissä. Pelkistimenä on toiminut puuhiili. Niiden hyötysuhde oli huono: vain noin neljäsosa malmin sisältämästä raudasta saatiin talteen, ja hiiltä kului liki kymmenkertainen määrä raudansaantoon verrattuna (nykyaikaisissa masuuneissa hiilen kulutus on noin puolet raudansaantoon nähden). Keskiaikainen pätsi, jota lietsottiin palkeilla, paransi sekä saantoa että hyötysuhdetta. Ensimmäiset todelliset masuunit, joista rauta saatiin sulana takkirautana ulos, rakennettiin 1600-luvulla. Laajimmillaan limoniitin käyttö oli 1880-luvulla, kunnes nykyaikaisten louhintatekniikoiden ja räjähteiden käyttöönotto alensi kaivosmalmien hinnan niin alas, ettei limoniitti enää kyennyt hintakilpailuun.
Suomalaisten rautaruukkien masuunit käyttivät järvimalmia pitkälle 1800-luvun lopulle. Vuonna 1901 oli vireillä vielä 59 valtausta järvimalmin nostamiseksi[4] kunnes rautakaivosten rautamalmi syrjäytti sen raudan raaka-aineena. Nykyaikana kokeellinen arkeologia ja elävän historian toiminta käyttää limoniittia raudan valmistukseen.
Lähteet
↑Piispanen, Risto & Tuisku, Pekka: Mineralogian perusteet / Verkkokirja (II Mineralogia → Mineraalien kuvaus → Oksidit ja hydroksidit → Limoniitti) 2005. Oulun yliopiston Geologian laitos.
