Ismail oli Ibrahim paššan poika ja sukudynastian perustaneen Muhammad Alin pojanpoika. Ismailin setä oli kediivi Said pašša. Ismail sai länsimaisen koulutuksen Pariisissa ennen kuin palasi synnyinmaahansa vuonna 1849. Hänen setänsä lähetti hänet diplomaattisena edustajanaan komennuksille Ranskaan ja Italiaan, minkä jälkeen hänet kutsuttiin hallituksen jäseneksi. Johtaessaan vuonna 1861 hallitusta Saidin poissaolon aikana Ismail kukisti kapinan Sudanissa.[2]
Egyptin kediivinä
Setänsä Saidin kuoltua 18. tammikuuta 1863 Ismailista tuli Egyptin käskynhaltija ja varakuningas.[2] Ismail tähtäsi riippumattomuuteen Osmanivaltakunnasta ja onnistui saamaan Turkin sulttaanilta useita myönnytyksiä. Vuonna 1866 Turkki antoi Egyptille fermanilla uuden perimysjärjestyksen, jonka mukaan varakuninkuus periytyisi isältä pojalle eikä osmanikäytännön mukaisesti suvun vanhimmalle miehelle. Tämä varmisti Ismailin sukulinjan säilymisen vallassa. Vuonna 1867 Turkin sulttaani tunnusti Ismailin perinnöllisen kediivin arvon, jota hänen edeltäjänsä Muhammad Alista alkaen olivat epävirallisesti käyttäneet. Tämä antoi Egyptin varakuninkaalle erityisaseman muihin Osmanivaltakunnan käskynhaltijoihin nähden. Vuonna 1873 annettiin vielä uusi säädös Egyptin asemasta ja varakuninkaan valtaoikeuksista.[3][2]
Yksi Ismailin merkittävimpiä valtiollisia päätöksiä oli kansallisen edustajakokouksen perustaminen marraskuussa 1866. Kyseinen elin oli tosin vain neuvoa-antava, mutta ajan myötä sen jäsenet, jotka olivat pääosin paikallisia kyläpäälliköitä, saivat suuren vaikutusvallan maan johdossa.[1] Hallinnollisiin uudistuksin kuului kapitulaatiojärjestelmän lakkauttaminen ja Egyptissä asuvien ulkomaalaisten saattaminen maan oikeuslaitoksen alaisuuteen vuonna 1875 perustetuilla sekatuomioistuimilla.[3]
Ismail pyrki innokkaasti nykyaikastamaan Egyptiä, mutta hänen finanssipolitiikkansa oli varomatonta ja altisti Egyptin velkaantumiselle sekä taloudelliselle hyväksikäytölle. Myös Turkin sulttaanin antamien valtaoikeusmyönnytysten hintana oli Egyptin sulttaanille suorittamien vuosittaisten maksujen kasvaminen. Ismail johti myös neuvotteluja Suezin kanavan rakentamisen loppuun saattamisesta ja päätti muuttaa alkuperäistä kanavasopimusta: Egypti ei luovuttaisikaan kanavayhtiölle sivukanavan rakentamiseen tarkoitettua maayhteyttä SueziltaNiilille eikä tarjoaisi rajattomasti halpatyövoimaa rakennustöihin. Sopimuksen muuttamisen vuoksi kansainvälinen välitysoikeus määräsi Egyptin maksamaan suuria korvauksia.[3] Kanavan avajaisjuhlista marraskuussa 1869 Ismail teki mahtavan näytöksen ja oman loistonsa osoituksen, mutta ne ajoivat hänet lähes vararikkoon.[4]
Ismail halusi tiukentaa Egyptin otetta Sudanista ja palkkasi sitä varten puolueettomina pitämiään eurooppalaisia ja amerikkalaisia sotilaita (kuten brittiläiset Samuel White Baker ja Charles Gordon) vastaamaan Sudanin siviili- ja sotilashallinnosta. Tämä suunnitelma ei kuitenkaan onnistunut kunnolla.[1][3] Ismailin kaudella Egyptin valtapiiri laajeni muutenkin etelään. Jo vuonna 1865 sulttaani oli antanut Egyptille Sawakinin ja Mitsiwan satamat Punaisellamerellä, mistä käsin myös Somalian rannikko päätyi Egyptin valtaan. Darfurin sulttaanikunta valloitettiin vuonna 1874, ja seuraavana vuonna vallattiin Harerin kaupunki. Sen sijaan vuosina 1875 ja 1876 tehdyt hyökkäykset Etiopiaan torjuttiin.[3] Vuoteen 1879 jatkuneessa sodassa Etiopia ei kuitenkaan saanut vallattua takaisin menettämäänsä yhteyttä merelle.[4]
Ismailin hallinnon menot kasvoivat hyvin suuriksi, ja vuosina 1863–1876 valtionvelka kasvoi seitsemästä miljoonasta punnasta sataan miljoonaan puntaan. Velkojat olivat pääasiassa eurooppalaisia.[1] Velkojen lyhentämiseksi Ismail myi vuonna 1875 omistamansa Suezin kanavayhtiön 176 000 osaketta briteille. Ne edustivat 44 prosenttia koko osakekannasta ja tekivät Britanniasta yhtiön suurimman yksittäisen osakkaan.[4] Tämäkään kauppa ei pelastanut Ismailia, ja seuraavana vuonna hänen oli velkojien vaatimuksesta asetettava Egyptin valtionvelan hoitoa valvova komissio (Caisse de la Dette Publique), jonka jäsenet edustivat Britanniaa, Ranskaa, Itävalta-Unkaria ja Italiaa. Lisäksi Egyptin tulot ja menot asetettiin Britannian ja Ranskan valvontaan.[3][4]
Vuonna 1878 Ismail joutui nimittämään Nubar paššan johtaman hallituksen, johon tuli raha-asiainministeriksi brittiläinen ja yleisten töiden ministeriksi ranskalainen virkamies. Tämä nostatti vihaa Egyptin kansallismielisissä piireissä. Ismailkaan ei halunnut luopua valta-asemastaan. Vuonna 1879 hän kaatoi armeijan ja edustajakokouksen avulla Nubar paššan hallituksen ja horjutti ulkovaltojen vaikutusvaltaa Egyptissä. Ismail menetti kuitenkin samalla kansainvälisen uskottavuutensa, joten Britannian ja Ranskan vaatimuksesta Turkin sulttaani Abdul Hamid II erotti hänet kesäkuussa 1879 ja nimitti uudeksi kediiviksi hänen poikansa Muhammad Tewfikin.[3][4]
Jouduttuaan eroamaan 26. kesäkuuta 1879 Ismail asui vuosia Euroopassa, pääasiassa Italiassa. Vuodesta 1888 hän asui Turkin sulttaanin valvonnassa Emirganin linnassa lähellä Istanbulia. Hän kuoli siellä vuonna 1895.[2]
