Kisaohjelmaan kuului neljä miesten ja neljä naisten maastohiihtokilpailua, kolme mäkihyppykilpailua ja kaksi yhdistetyn kilpailua.[2] Mäkihypyn ja yhdistetyn joukkuekilpailut kuuluivat ensimmäistä kertaa viralliseen kilpailuohjelmaan.[3] Kisojen menestynein maa oli 14 mitalia kerännyt isäntämaa Norja (seitsemän kultaa, neljä hopeaa ja kolme pronssia). Menestynein urheilija oli Norjan Berit Aunli (kolme kultaa ja yksi hopea).[4]
Päivämäärä: 23. helmikuuta Harri Kirvesniemi aloitti räväkästi ja oli 5 kilometrin kohdalla 16,5 sekuntia edellä toiseksi nopeimpaa, Oddvar Bråta. Vielä 10 kilometrin kohdalla ero oli Kirvesniemen hyväksi lähes kymmenen sekuntia mutta lopulta häntä nopeampi oli myös Aleksandr Zavjalov, tosin vain 0,2 sekunnin erolla. Brå saavutti pitkän uransa ensimmäisen arvokisavoiton. Maailmanmestaruuden 30 kilometrillä voittanut Thomas Eriksson keskeytti.[5]
Päivämäärä: 20. helmikuuta Lars-Erik Eriksen johti kilpailua pitkään mutta kolmanneksi viimeisenä matkaan lähtenyt, vuonna 1979 nuorten maailmanmestaruuden voittanut Thomas Eriksson nousi viimeisellä kympillä yllättäjänä voittoon. Bill Koch hyödynsi luistelutekniikkaa ja ylsi pronssille.
Päivämäärä: 27. helmikuuta Kilpailunumerolla 16 hiihtänyt Asko Autio johti yli puolet matkasta mutta väsyi lumisateessa viidenneksi. Jäljempänä matkaan lähtenyt Thomas Wassberg aloitti rauhallisesti mutta oli puolimatkassa jo Aution jälkeen toisena ja 38 kilometrin väliaikapisteellä johdossa.[7]
Päivämäärä: 25. helmikuuta Ensimmäisellä osuudella kärjessä hiihtivät Norja ja Ruotsi. Neuvostoliitto jäi osuudella 1.20 minuutin päähän kärjestä seitsemänneksi ja Suomi yli kahden minuutin päähän kymmenenneksi. Kolmannella osuudella Neuvostoliitto nousi kärkeen ja Suomi neljänneksi Ruotsin pudotessa mitalikamppailusta. Neljännen osuuden viimeisessä nousussa Neuvostoliiton Aleksandr Zavjalov kaatui Norjan Oddvar Brån ohittaessa hänet mutta Brån sauva katkesi. Maaliin hiihtäjät tulivat aivan tasoissa ja sääntöjen mukaisen maalikameran puuttumisen vuoksi kultamitalit annettiin molemmille. Suomen Juha Mieto ja Itä-Saksan Frank Schröder kamppailivat keskenään myös tiukasti.[8] Alun perin pronssi annettiin pelkästään Suomelle, mutta DDR teki virallisen maalikameran puuttumisesta protestin ja kaksi päivää myöhemmin FIS päätti jakaa myös pronssimitalit kahdelle joukkueelle.[9]
Päivämäärä: 22. helmikuuta Kärkikaksikko oli sama kuin kolme päivää aiemmin hiihdetyllä 10 kilometrillä. Kaikki neljä norjalaista sijoittuivat kymmenen parhaan joukkoon mutta paras neuvostoliittolainen oli yllättäen vasta sijalla 13.[10]
Päivämäärä: 19. helmikuuta Berit Aunli johti jo puolimatkassa Hilkka Riihivuorta lähes 20 sekunnilla. Kaikki neljä norjalaista sijoittuivat yhdeksän parhaan joukkoon.[11]
Päivämäärä: 26. helmikuuta Kolme kultaa jo voittanut Berit Aunli jäi hopealle, kun sairastelustaan toipunut ja Aunlia myöhemmin ladulle lähtenyt Raisa Smetanina voitti hänet runsaalla kolmella sekunnilla.[12]
Päivämäärä: 19.–20. helmikuuta Mäkiosuuden paras oli heikkona hiihtäjänä tunnettu Hubert Schwarz, jolle Günther Schmieder hävisi vajaat kaksi pistettä. Jouko Karjalainen lähti hiihto-osuudelle noin 1,5 minuuttia Schwarzia jäljessä ja Tom Sandberg vielä 10 sekuntia Karjalaisenkin takaa. Sandberg oli selvästi hiihto-osuuden nopein ja nousi loppupään lähtönumerolla niukasti ohi Konrad Winklerin ja Uwe Dotzauerin.[14]
Päivämäärä: 23.–24. helmikuuta Yhdistetyn joukkuekilpailu oli nyt ensimmäistä kertaa MM-ohjelmassa. Itä-Saksa otti ratkaisevan johdon jo mäkiosuudella ja lähti Gundersen-menetelmällä käydylle hiihto-osuudelle yli kaksi minuuttia ennen Norjaa ja yli kolme minuuttia ennen Suomea. Suomalaiset ottivat Norjan etumatkan kiinni kahdella ensimmäisellä osuudella ja loppukirissä Suomen Jorma Etelälahti oli videokuvan perusteella niukasti Norjan Tom Sandbergiä parempi.[15] Norja teki protestin virallisen maalikameran puuttumisesta sen jälkeen kun DDR teki protestin samasta asiasta miesten viestihiihtokilpailun jälkeen. Lopulta 27. helmikuuta FIS päätti jakaa hopeamitalit molemmille joukkueille.[9]
Päivämäärä: 21. helmikuuta Ensimmäisen kierroksen jälkeen kuusi parasta olivat 1,6 pisteen sisällä, ykkösenä Armin Kogler ja toisena Horst Bulau. Toisella kierroksella numerolla 13 hypännyt Jari Puikkonen teki kilpailun pisimmän, 85,5-metrisen hypyn, josta hän sai 128,9 pistettä. Vain Kogler pystyi ohittamaan hänet kokonaistuloksissa niukasti 83,5 metrin hypyllään.[16]
Päivämäärä: 28. helmikuuta Kilpailu käytiin lumisateessa ja sankassa sumussa. Edellisenä talvena nuorten maailmanmestaruuden voittanut Matti Nykänen hyppäsi jo harjoituksissa kahdesti virallista mäkiennätystä pidemmälle ja teki myös kilpailussa molempien kierrosten pisimmät hypyt, 108,5 metriä ja 102,5 metriä.[17]
Päivämäärä: 26. helmikuuta Mäkihypyn joukkuekilpailu oli nyt ensimmäistä kertaa virallisena lajina MM-ohjelmassa. Tuloksiin laskettiin molemmilta kierroksilta joukkueen kolmen parhaan hyppääjän pisteet. Ensimmäisen kierroksen jälkeen Itävalta johti 4,2 pisteen erolla Norjaan ja Suomi oli neljäntenä lähes 50 pistettä kärkeä ja yli 20 pistettä kolmantena ollutta Itä-Saksaa jäljessä. Norja nousi toisella kierroksella niukasti ohi Itävallan ja Suomi, viimeisenä hyppääjänään 101,5 metriä hypännyt Matti Nykänen, selvästi ohi Itä-Saksan.[18]
